Tellervo Koivisto, 88, tervehtii ja pyytää istumaan. Hän arvioi, että ulkona lienee kylmä, sillä vieraan kädet ovat hieman viileät.

Sohvapöydällä on tuliainen, tummia kaakaokonvehteja.

– Hän pitää makeasta oikein paljon, söisi vaikka koko rasiallisen. Minä en makeasta oikein niinkään, voisin olla syömättäkin.

Kommentin hän on presidentti Mauno Koivisto, 93, joka viettää tammikuista tiistaita asunnon toisessa päässä.  

Nauhuri käynnistyy, aika hidastuu Lehtikuusen korttelissa Helsingin Katajanokalla. Jugendtalon ylimmän kerroksen asunnon kirjastohuoneessa, itämaisen maton ja kirjojen syleilyssä, omassa nojatuolissa, pikkuruisissa aamutossuissa, mihinkäs sitä valmiissa maailmassa kiire. 

Tellervo Koivistolta, ekonomilta, kansanedustajalta ja tasavallan presidentin puolisolta, ilmestyy pian kolmas kirja. Historioitsija Anne Mattssonin kirjaama Tellervo Koivisto: Elämäkerta (Siltala, 2017) on omistettu kaikille innokkaille mutta kohteliaille pyöräilijöille.

Astelkaamme mekin hetki Taimi Tellervo Koiviston elämänpolkua. Muistellaan eilisiä, arvioidaan elämää ja omia demoneita. Ymmärretään ihmisiä ja ihastumisia. Käydään puutarhoissa ja valtiovierailuilla, puntaroidaan huomisia. Kun tullaan makeimpiin kohtiin, hänen jalkansa nousevat sohvapöydän reunalle ja katse nousee katonrajaan. ”Joo, niin se oli.” 

Pitkä on tie vuoteen 1941, Kankaanrannan taloon Punkalaitumelle, johon 12-vuotias Tellervo Kankaanranta käveli oppikoululomilta kotiin kymmenen kilometriä 40 asteen pakkasessa ja konttasi yli pelto-ojien monoissa, hameessa ja sukissa, jotka yltivät hädin tuskin polvien yli. Kotisaunan lauteilla oli aikaa ajatella, että onpa mukavaa olla taas kotona. 

Koti Katajanokalla on kaukana siitä Punka­laitumen maisemasta, johon Tellervo Koivisto (o.s. Kankaanranta) syntyi vuonna 1929.

”Yleensä minulla ei ole suuria luuloja itsestäni. Olen varsin tavallinen ihminen ja tullut tunnetuksi yksinomaan siksi, että mieheni sattuu olemaan tunnettu. En ole pyrkinyt esiin, minun ei ole tarvinnut, koska muut ovat pitäneet siitä huolen. (--) Jos olisin kukatahansa tellervo koivisto, saisin ääneni kuuluviin korkeintaan lehtien yleisönosastoissa. Nykyisten arvostusten vallitessa minulla on muitakin mahdollisuuksia. Käytän niitä hyväkseni arvostusten muuttumiseen. Siksi kirjoitan.” (Elämän siivellä: Päiväkirjan lehtiä, Kirjayhtymä, 1970).  

Tellervo Koiviston ensimmäisen kirjan lukijalle suunnatut sanat ovat avain päähenkilönsä persoonaan. Se on loppuun asti vaatimaton, itseään korostamaton ja varovainen. Samaan aikaan rohkea, eteenpäin suuntaava ja valmis nousemaan esiin tärkeän asian puolesta. 

Hän on laskiämpäriä kantava emäntä ja tyyli-ikoni. Konservatiivi ja radikaali. Miestään tukeva kotiäiti ja maailmaa muuttava uranainen. Helposti samaistuttava, silti kuninkaallisesti etäinen. Haavoittuva ja särkymätön.

Näin suloiseen yhdistelmään suomalaiset ovat hullaantuneet siinä määrin, että hänet on valittu kansakunnan suosituimmaksi naiseksi monesti. Ja aikanaan eduskuntaan, valtuustoon ja presidentin valitsijamieheksi sellaisilla äänimäärillä, että päätä huimaa. 

Ovatko ensimmäisen kirjanne alkusanat edelleen totta? Oletteko edelleen se sama Tellervo Koivisto?

– Kyllä siinä on paljon totta. Muut ovat pitäneet huolen, että olen pysynyt pinnalla. Erityisesti mieheni, mutta olen myös ollut julkkis, tahdoin tai en. Olen käyttänyt sen tilan tärkeäksi kokemieni asioiden eteen. 

– Sama teema jatkuu tässä uudessa kirjassa. Sitä tehdessä olen joutunut miettimään paljonkin sitä, että kuinka paljon lopulta olen itsellinen ihminen. Ehkä suurimpia juttuja tätä kirjaa tehdessä on ollut kokea, että ehkä yhden Tellervo Koivistonkin elämä on laulun arvoinen.

Mauno ja Tellervo Koivisto 1970-luvulla rakkaassa Inkoon Tähtelässä. 

Tellervo Koivisto purkaa tuoliltaan elämänsä suurten käänteiden taustoja. Satakuntalaisen vaatimattomasti, tolkullisesti.

– Jotenkin olen sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja olen aina tarvinnut jonkun, joka nykäisee minua hihasta ja sanoo, että nyt mennään.

Oikea paikka ja aika oli se hetki, kun Huittisiin tuli lukio juuri silloin, kun Tellervo oli sen ikäinen. Ja kun Turkuun perustettiin kauppakorkeakoulu juuri silloin, kun hän oli muuttanut sinne elämänsä suuntaa etsimään. Se hetki koitti myös silloin 5.12.1950, kun hän tapasi tanssimatkallaan elämänsä miehen, ”kirveellä veistetyn” Mauno Koiviston. Miehen, joka oli kipuamassa satamajätkästä filosofian tohtoriksi, pankinjohtajaksi, pääministeriksi, pääjohtajaksi ja Tasavallan presidentiksi. 

Tarvitsen jonkun vetäisemään hihasta -hetki tuli eteen silloin, kun Suomen Kuvalehti alkoi tehdä 1960-luvun lopulla kuvitteellista Rouva Koiviston päiväkirja -pakinapalstaa. Brittiläisestä satiirilehdistöstä lainattu idea sai Tellervo Koiviston suivaantumaan niin, että hän kirjoitti lehden päätoimittajalle ja vaati palstan lopettamista. Jonkin ajan päästä Tellervo Koivisto oli houkuteltu itse kirjoittamaan palstaa.

– Se oli minulle juuri oikea henkireikä silloin. Olin jäänyt kotiin Assi-tytärtä ja kotia hoitamaan, ja vuosikymmen oli mennyt. Koin suurta kriisiä siitä, että olin itse kotona ja samaan aikaan taistelin sen puolesta, että naisen ei pitäisi olla vain kotona. Nyt sain purkaa tuntojani pakinoihin ja tuoda esiin tärkeitä asioita. Keskustelin ikään kuin itseni kanssa siinä, Koivisto arvioi.

Kansa ahmi sanavalmiin ja nokkelan kirjoittajan tekstejä, ja maine kasvoi. 

Presenttipari Koivisto isännöi  1990 Helsingissä huippukokousta, jossa supervaltojen päämiehet Bush ja Gorbatšov kohtasivat. Paikalla olivat myös maiden ensimmäiset naiset, Raisa Gorbat­šova ja Barbara Bush.

Seuraava hihastavetohetki oli se, kun mieskolmikko tuli pyytämään Tellervo Koivistoa ehdolle kunnallis- tai eduskuntavaaleihin. Aikaa harkita oli muutama tunti. 

– En ollut koskaan harkinnut ehdokkuutta, ja pidin sitä kummallisena ajatuksena. Illalla mieheni Maunon kotiin tullessa olin lupautunut ehdolle eduskuntaan. 

Tulos oli äänten maanvyörymä vuoden 1972 eduskuntavaaleissa. 

– Se oli minulle sokki. Toki olin julkkis mieheni kautta ja antanut haastatteluita vähän jokaiseen kioskin ikkunassa näkyneeseen lehteen. Mutta näin kävi. 

– Sormi suussa mietin sitten eduskunnassa, että mitähän sitä näillä äänillä alkaisi tehdä. Ei ollut tukiryhmiä, verkostoja, ei se tuntunut rehelliseltä muita kohtaan.

Tellervo Koivisto viihtyi eduskunnassa vain yhden kauden, ”vaikka Mauno olisi toivonut jatkoa, kun hänelle lopettamispäätöksestäni kerroin”.

Oma aika päivänpolitiikassa jatkui kuitenkin Helsingin kaupunginvaltuustossa aina Mauno Koiviston presidenttikauden alkuun, vuoteen 1982, asti.

– Jossain vaiheessa alkoi uhkaavasti näyttää siltä, että linnareissu on edessä. Ja niinhän se sitten olikin. Ja sitä kesti kaksitoista vuotta, Tellervo Koivisto sanoo.  

Kansanedustajaksi äänivyöryllä juuri va­littu Tellervo Koivisto puoluetoveri Arvo Salon syleilyssä 1972.   

Katajanokan-asunnon kiviseinillä peilautuvat päivän varjot. Taidegrafiikkaa, vanhoja huonekaluja, mausteena tätä päivää. Ilmassa on työväenporvarillista charmia.

Monta astetta prameampaa tyyliä oli vastassa Presidentinlinnassa, johon Koivistot muuttivat 1982. 

– Linnahan oli tuttu kulissi, sillä olimme olleet siellä Kekkosen aikaan jo vaikka kuinka usein. Mutta Kekkonenhan siellä ei ollut asunut, eikä Paasikivikään. Me sinne muutimme, ja olohuoneemme oli samalla kansliapäällikön työhuone. No, se oli koti, mutta kovin linnamainen.

Kaupunkielämän vastapainoksi Koivistot olivat hankkineet jo vuonna 1970 maalaisparatiisinsa Inkoon Tähtelästä. Siellä he saivat myllertää, maalata ja nauttia luonnosta omissa oloissaan.

– Monesti lähdimme jo keskellä viikkoa sinne. Oli helppoa mennä, lyhyt matka autolla ja eväät mukaan. Oli tietysti myös presidentin kesäasunto Naantalin Kultaranta, mutta se oli vain kesällä ja kovin erilainen kuin oma maapaikka.

Tähtelässä presidentti innostui maatöihin, kaateli puita ja rakenteli. Tellervo maalasi talon lattiat siniseksi, ikkunankarmit ja katon punaisiksi, kitki kukkapenkkejä ja seuraili luonnon sanomaa. 

Kaupungissa ja maailmalla olivat aina edessä viralliset kuviot. Presidentti oli vielä valtakunnan selkeä ykköspoliitikko ja aikataulut sen mukaisia. Maailmalla käytiin ja vieraita vastaanotettiin. 

Varsinkin yksi pariskunta jäi Tellervo Koivistolle mieleen.

– Olimme jo ennen Gorbatšovin aikaa käyneet Neuvostoliitossa, ja näin heti, että tuosta miehestä kuulemme vielä. Voi sanoa, että suorastaan ihastuin Gorbatšoviin. Oli muuten moni muukin maailman päämiehen vaimo ihastunut Mihailiin. 

– Hänen vaimoaan Raisaa taas kukaan meistä ei sietänyt – epäluuloinen, rasittava ja kaikkitietävä nainen, jonka mielestä länsi vain sumuttaa heitä.

Gorbatšoveja ja Amerikan presidenttipari Bushia Koivistot isännöivät Helsingin huippukokouksessa 1990. Jenkkipari oli toista maata kuin neukkupari.

– George H. W. Bush oli sliipattu entinen tiedustelumies, jonka kanssa oli helppo keskustella, Barbara taas äidillistä tyyppiä. 

Vuonna 1994 Mauno Koiviston jätettyä presidentin tehtävät yhteiselämä alkoi taas kerran uudessa muodossa. Hankittiin asunto Katajanokalta, ja Tähtelästä tuli entistäkin tähdellisempi paikka. Se oli koti, kaupungissa oli asunto. 

Tellervo Koivisto hymähtää. Hän myöntää, että aika presidenttiparina laitosti tehokkaasti. Oli eletty toisessa maailmassa.

– Olen nolona muistellut kauppamatkaa  maalle, kun olimme taas omillamme. Meillehän oli hankittu ja tehty vuosien ajan ruoat. Soitin sitten kauppareissun jälkeen ystävälleni, että nyt on tullut sellaisia ihania uutuuksia kuin hunajamaustettuja broilereita. En yhtään tiennyt, että niitähän oli ollut jo vuosia kaupoissa, Koivisto kertoo ja nauraa silmät loistaen.

Tellervon ja Maunon nuorta lempeä.

Eihän tarina olisi suomalainen, jos siinä ei olisi tummempia sävyjä. Jos ihminen ei joutuisi kohtamaan demoneitaan ja hyväksymään sitä, että joskus aika tekee läheisimmällekin tehtävänsä.

Tellervo Koivistolle kaikki tiivistyi keskikouluaikojen pimeisiin kokemuksiin uskonnonopettajan sadistisesta käytöksestä. Mustat muistot olivat pyrkineet pintaan jo 1980-luvulla, mutta tilanne kriisiytyi  90-luvun lopulla, kun hän oli taas omillaan. 

Edessä oli totaalisen masennuksen aika, jolloin Tellervo Koivisto vetäytyi ja mielessä pyöri vain yksi asia: kauhea opettaja. Aikansa uuvuttuaan ja miehensä kaulukseen itkettyään hän päätti kertoa asiasta Anna-lehden 70-vuotishaastattelussa.

Padot aukesivat, kertomus tasavallan entisen ykkösnaisen masennuksesta ja sen taustalla olleesta kouluajan muistoista saivat aikaan lumipalloefektin. Kansalaiset ottivat yhteyttä, ja kirjankustantaja pyysi aiheesta kirjaa, jossa asiaa voisi purkaa.    

– Lupauduin, jotta pääsin edes hetkeksi irtautumaan ajatuksistani. Taas aloin kirjoittaa, ja kun kustantaja pyysi aina lisää, kirjoitin. Se oli terapiaa. Jotta kirjasta ei olisi tullut liian tumma, ajattelin kirjoittaa muitakin, muistikuvia vuosien varrelta. 

Syntyi Päiväkirjan uudet sivut (Otava, 1999). Se  sai tunteellisen vastaanoton. Kun Tellervo uskaltaa puhua masennuksesta, uskallan minäkin, sanoi moni. 

– Se toimi, aloin päästä kirjoittamalla irti niistä kauheista ajatuksista. Ensin hitaasti, sitten pikku hiljaa lopullisesti.

– Ennen oikein halusi lähteä viimeistään perjantaina mökille. Viime vuonna aloin katsella taivaalle ja sanoa itselleni, että viitsiikö sitä tällaisella ilmalla.

Vuosi 2017 on päässyt alkuunsa ja Koivistojen kotona on hiljaista. Mauno Koivisto on liikkeellä ja kävelee naapurihuoneeseen. On parranajon aika.

Entisellä presidentillä on todettu Alzheimerin tauti. Lähimuisti on huonontunut ja elämänhallinta heikentynyt. Koivistojen elämänpiiri on samalla pienentynyt, kun presidentin uloslähtö on vaikeaa. Raitiovaunumatkailua ja liikuntaa harrastaneelle presidentille tilanne on uusi. 

Presidentti käy säännöllisesti Alzheimer-yhdistyksen päivätoiminnassa. Presidentin rouva katsoo haastattelijaa silmiin ja sanoo, että nyt oli aika tuoda myös tämä asia esiin. Uuden kirjan ja median kautta.   

– Muistisairauksista, kuten Alzheimerista, pitää puhua. Ne ovat ihan sama kuin ihmisellä olisi sydänvikaa. Se ei ole millään lailla peiteltävä asia, se kuuluu elämään. 

Tänä vuonna yhteistä avioliittoa on takana 66 vuotta, ja Mauno ja Tellervo Koivisto ovat jälleen kerran uuden edessä. Nyt vaimon on taas aika tukea miestään, kun toinen tukea tarvitsee. Myötä- ja vastamäessä.

Tammikuinen sää on muuttunut ikkunoiden takana sateiseksi. Viimeistään tässä vaiheessa aiempina vuosina Tellervo Koivisto olisi kaivanut esiin puutarhalehtiä ja miettinyt, miten Tähtelän pihakasveja tänä kesänä hoidetaan.

Viimeinen kesä Tähtelässä oli kuitenkin jo viime kesä. Syksyllä tehtiin Assi-tyttären ja hänen miehensä Heikki Allosen kanssa sopimus, että maatilan pito siirtyy heille. 

Joulun jälkeen ensimmäinen arkipäivä oli viimeinen päivä, jolloin Tähtelästä poistui vanha isäntäpari. Ensi kesänä käydään katsomassa, miten nuorempien remonttiprojekti etenee.

Siinä kävi kuin Tove Janssonille rakkaalla Klovharun saarellaan: kun ensimmäistä kertaa alkoi saarella olo pelottaa, niin tiesi, että luopumisen aika oli tullut.

– Aina ennen sitä oikein halusi lähteä viimeistään perjantaina mökille. Viime vuonna huomasin, että yhtäkkiä aloin katsella taivaalle ja sanoa itselleni, että viitsiikö sitä tällaisella ilmalla. 

Nyt oli se hetki. Yhden luopumisen hetki. 

Tellervo Koivisto katsoo 100 vuotta täyttävää isänmaataan ja näkee monen asian parantuneen. Mutta itsestään ne eivät ole tulleet, niiden eteen ovat ihmiset taistelleet.

– Kouluissa ei enää ole niin suurta väliä, mistä tulet. Naiset saavat määritellä entistä paremmin asioitaan. Palkkojen tasa-arvokin on parantunut, mutta tehtävää on vielä. 

– Mutta käyköhän meillä samoin kuin monessa muussa maassa, että alipalkattu väki tulee siirtolaisina muista maista? No, ehkä se on seuraavan vuosisadan suomalaisten asioita parantaa heidän asemaansa. 

Erään helsinkiläisen jugendtalon ylimmässä kerroksessa ei elämän liekki ole sammunut. ●

Teksti Samuli Isola, kuvat Kirsi Tuura, Lehtikuva ja Tellervo Koiviston elämäkerta