Presidentti P. E. Svinhufvud on yhä usein pojanpoikansa mielessä: Jorma Svinhufvud pelasti Kotkaniemen tilan venäläisiltä

Sääksmäen pitäjässä sijaitsevaan Rapolan kartanoon saatiin lyhyen ajan sisään kolme suru-uutista. Tammikuussa 1864 saapui murheellinen tieto merikapteeni Pehr Gustaf Svinhufvudin hukkumisesta Kreikan saaristossa. Poikansa kuoleman lisäksi lääninkamreeri Pehr Gustaf Svinhufvud vanhemmalla oli muutakin päänvaivaa. Hän oli ajautunut talousvaikeuksiin, jäi lopulta kiinni kavalluksesta ja syyskuussa 1866 päätti päivänsä omatoimisesti. Tapaus tulkittiin metsästysonnettomuudeksi.

Hänen pojanpoikansa Pehr Evind ei ollut silloin täyttänyt viittä ikävuottaan.

Ruotsin kuningas Juhana III aateloi 1500-luvulla Svinhufvud af Qvalstadin suvun, joka vuodesta 1725 oli asuttanut Rapolan kartanoa. Nyt kartano huutokaupattiin, ja pieni Pehr Evind – jota tuolloin kutsuttiin Peteriksi ja paljon myöhemmin Ukko-Pekaksi – muutti äitinsä Olgan kanssa Helsinkiin.

Poika meni kouluun, opiskeli historiaa, luki itsensä maisteriksi ja päätyi lopulta arvostettuihin tehtäviin. Hän työskenteli Turun hovioikeudessa ja senaatin lainvalmistelukunnassa. Aatelissäädyn edustajana hän pääsi osallistumaan myös vuoden 1894 säätyvaltiopäiville ja tuli tunnetuksi erityisesti voimallisena suomen kielen puolustajana. Sianpääksi hän ei kuitenkaan sukunimeään kääntänyt.

Isäntä muiden joukossa

Istumme Jorma Svinhufvudin kanssa Luumäen Kotkaniemessä, maamme kolmannen presidentin P. E. Svinhufvudin kotimuseon pihamaalla.

Jorma on Ukko-Pekan pojanpoika ja asuu nykyään Kotkaniemen naapurissa. Samassa pihapiirissä hän myös syntyi vuonna 1946, joskin sen ajan kodista on enää kivijalan rauniot jäljellä. Ukko-Pekka kuoli helmikuussa 1944, joten Jormalla ei ole hänestä omakohtaisia muistoja. Isoäiti Ellen Svinhufvudin (1869–1953) hän ehti tavata.

– On selvää, että tiedän isoisästäni aika paljon. Kyläläisiltä ja sukulaisilta olen kuullut, millainen Ukko-Pekka oli ihmisenä. Lisäksi olen lukenut historiankirjoja sen verran, että tuskin mitään uutta tietoa tulee enää vastaan, Jorma Svinhufvud sanoo.

Luumäkeläisten mukaan presidentti Svinhufvud oli luonteeltaan jäyhä mies, ei mikään kylillä kulkija. Ukko-Pekka ei koskaan korostanut omaa erinomaisuuttaan eikä pitänytkään itseään muita parempana. Vaikeasti lausuttavasta sukunimestään huolimatta hän oli isäntä muiden joukossa: hoiti tilaansa hyvin ja osallistui Ellen-rouvansa kanssa käytännön töihinkin. Pääosin Kotkaniemestä huolehti kuitenkin pehtoori.

Kotkaniemen päärakennus on rakennettu vuonna 1898. Svinhufvudit ostivat sen kymmenen vuotta myöhemmin.

Omissa oloissaan viihtyneestä Ukko-Pekasta kuoriutui tarvittaessa seuramies

Ampujana Ukko-Pekka oli erinomainen, mutta harrasti lajia enimmäkseen itsekseen. Yleisillä ampumaradoilla Ukko-Pekka ei tehnyt läsnäolostaan numeroa. Kerran hänen takanaan vuoroa odotteleva ampuja ei tunnistanut presidenttiä, vaan ihmetteli ääneen Svinhufvudin hosumista.

– Ei se mitään, vaikka piippu heiluisikin. Kunhan vain laukaisee, kun piippu on kympin kohdalla, Ukko-Pekka tokaisi ja katsoi huomauttajaan, joka nolostui heti sanojaan.

Metsästäessään ja kalastaessaankin Ukko-Pekka liikkui mieluiten omin nokkinensa, joskus töidensä vuoksi herraseurueissa. Jorma Svinhufvud on kuullut, että isoisässä oli seuramieskin.

– Kansallispankin hallintoneuvostossa hän piti joskus sessioita, joista ei kuulemma malttanut lähteä pois.

Tsaarinvallan kiivas vastustaja karkotettiin Siperiaan

P. E. Svinhufvud työskenteli ensin Turun hovioikeudessa, sitten Heinolan kihlakunnanoikeudessa ja lopulta vuonna 1908 Lappeen kihlakunnantuomarina. Silloin hän myös osti Kotkaniemen tilan, josta oli helppo matkustaa työpaikalle Lappeenrantaan.

Ukko-Pekan ja Ellenin perheeseen syntyi kuusi lasta, joista nuorin, Veikko Eivind (1908–69) oli Jorma Svinhufvudin isä.

Kihlakunnantuomarin työ sai pian väistyä, kun Svinhufvudia tarvittiin hoitamaan koko Suomen autonomisen suurruhtinaskunnan asioita. Kun säätyvaltiopäivät lakkautettiin, hänet valittiin uuteen eduskuntaan nuorsuomalaisten kansanedustajana. Hän toimi myös ensimmäisenä eduskunnan puhemiehenä kuuden ensimmäisen vuoden ajan.

Svinhufvud vastusti kiivaasti tsaarinvaltaa ja haaveili maan itsenäistymisestä. Vuonna 1914 hän kieltäytyi tunnustamasta venäläistä Konstantin Kasanskia Suomen prokuraattoriksi, jolloin kenraalikuvernööri erotti hänet tuomarin virasta. Svinhufvud ei tähän suostunut, jolloin hänet vangittiin ja karkotettiin Siperian Tomskiin.

Ensimmäisen maailmansodan päätteeksi Venäjällä tehtiin vallankumous, ja Svinhufvud pääsi kolmen vuoden Siperian-keikan jälkeen palaamaan Suomeen. Hän oli Suomen arvostetuimpia miehiä, hänet valittiin prokuraattoriksi ja senaatin puheenjohtajaksi. Svinhufvud antoi eduskunnalle itsenäisyysjulistuksen 4. joulukuuta 1917. Verisen sisällissodan jälkeen hänestä tuli Suomen tasavallan ensimmäinen valtionhoitaja toukokuussa 1918.

Sivurakennuksen seinälle kuvattu sianpää muistuttaa suvun sukunimestä. Aatelisessa muodossaan se on Svinhufvud af Qvalstad.

Politiikan raadollisuus on tullut tutuksi

Jorma Svinhufvudilla ei ole ollut kiinnostusta hoitaa yhteiskunnallisia asioita, sillä isoisä joutui aikoinaan omien koirien puremaksi. Myös isänsä Veikko Svinhufvudin kautta Jorma on nähnyt politiikan raadollisuuden. Veikko toimi Maalaisliiton kansanedustajana vuosina 1958–66.

Jorma kävi koulunsa Luumäellä ja Lappeenrannassa, ja valmistui rakennusinsinööriksi. Parin vuoden ajan hän työskenteli Saksassa insinööri­toimistossa, mutta palasi Luumäelle äitinsä kuoltua vuonna 1971. Isä oli kuollut jo pari vuotta aiemmin.

Kotkaniemen isännyyttä oli ajateltu Jorman isoveljelle Karille, mutta tämä sai yllättäen surmansa auto-onnettomuudessa. Silloin Jorma ja hänen vaimonsa Sirkka Svinhufvud ottivat tilan hoitaakseen. Työtä riitti, sillä Kotkaniemessä oli karjaa ja 25 hehtaaria viljelysmaata.

– Aamulla lypsimme lehmät, menin Lappeenrantaan töihin ja palasin illaksi, jotta ehdin lypsämään. Huomasin sitten, että on helpompiakin keinoja tappaa itsensä, Jorma naurahtaa. Svinhufvudit myivät karjan, mutta pitivät Kotkaniemen peltoineen.

Jo Ukko-Pekan Siperian-karkotuksen aikaan Ellen Svinhufvud oli pitänyt talossa täysihoitolaa, ja samaa toimintaa jatkettiin Jorman ja Sirkan aikana.

Toisella yrittämällä presidentiksi

Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud kannatti Hessenin prinssin Friedrich Karlin valintaa maan päämieheksi, vaikka ei varsinaisesti halunnutkaan Suomesta kuningaskuntaa. Tarkoitus oli vahvistaa Suomen ja Saksan yhteyttä. Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, ja Suomen kuningashanke kaatui.

Svinhufvud erosi valtionhoitajan toimestaan, mutta oli taas pian kiinnostunut tasavallan johto­tehtävistä. Hän asettui ehdolle vuoden 1925 presidentinvaaleihin, jolloin tosin hävisi Lauri Kristian Relanderille. Svinhufvudista tuli pääministeri ja seuraavissa vaaleissa hänet valittiin maamme kolmanneksi presidentiksi.

Svinhufvud itse johti eduskunnassa vaalitoimitusta talvella 1931 ja suuttui, kun tuloksen selvittyä lehterillä seurannut yleisö alkoi osoittaa hänelle suosiotaan.

– Hiljaa! Ei tämä ole mikään teatteri, valittu presidentti ärähti ja löi nuijalla pöytään niin kovaa, että siihen jäi pysyvä jälki.

Svinhufvud oli voimakastahtoinen ja arvovaltainen presidentti, joka omalla radiopuheellaan onnistui lopettamaan Mäntsälän kapinan vuonna 1932. Hän myös luotsasi Suomea jaloilleen 1930-luvun laman alta sekä solmi Neuvostoliiton kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen.

Presidenttikautensa aikana P. E. Svinhufvud teki myös etätöitä Kotkaniemen-työhuoneessaan.

Hyvät välit lehdistön kanssa

Työnsä puolesta Svinhufvud joutui asumaan Helsingissä Presidentinlinnassa, mutta koti pysyi edelleen Kotkaniemessä. Siellä hän pystyi rauhoittumaan vaativien tehtäviensä vastapainoksi metsästäen, ampuen ja luonnon rauhasta nauttien. Presidentti oli aina tavoitettavissa myös Luumäeltä. Hänen kerrotaankin soittaneen eräänä iltana leppoisan puhelun helsinkiläisen sanomalehden toimitukseen.

– Eihän minulla mitään asiaa ole, soitinpahan vain tässä aikani kuluksi. Sopii sieltäkin ehtoisin tänne soitella, kun työt hiljenevät, niin saadaan jutella. Ei muuta kuin vääntää numeron. En minä maata mene ennen kuin siinä yhdeksän–kymmenen maissa.

Presidenttikautensa jälkeen Ukko-Pekka asettui kokonaan Kotkaniemeen. Siellä hän myös kuoli jatkosodan aikaan, karkauspäivänä 1944. Ellen eli vuoteen 1953 saakka. Molemmat lepäävät nyt Luumäen hautausmaalla.

Tilan kohtalo oli vaakalaudalla laman iskiessä

Oman itsenäisyystaistelunsa kävi myös Jorma Svinhufvud. Hänen ja Sirkan tehtäväksi tuli Kotkaniemen pelastaminen ja paikan säilyttäminen jälkipolville – osana koko isänmaan historiallista perintöä.

1990-luvun laman aikaan tilan kohtalo oli vaakalaudalla, maanviljely muuttui yhä kannattamattomammaksi ja niskassa oli iso taloudellinen taakka.

– Valtion viisaiden toimenpiteiden vuoksi kaatui kaikki muu paitsi velat.

Jorma vaihtoi työpaikkaa ja pääsi kotipitäjänsä Luumäen kunnaninsinööriksi. Myöhemmin hän teki töitä myös maanrakennusliikkeessä, opettajana, putkimiehenä ja reissutyöläisenä. Velkojien kanssa päästiin sopimukseen, ja Kotkaniemi välttyi pakkohuutokaupalta. Talon tulevaisuus oli silti hämärän peitossa.

Jorma Svinhufvud on käynyt oman taistelunsa Kotkaniemen säilyttämiseksi.

Suomettumisen aikakaudella P. E. Svinhufvudin arvostus laski, hänen kaltaisensa hahmo kun ei ollut Neuvostoliiton mieleen. Itärajan takaa olisi löytynyt Kotkaniemelle hyvin maksavia ostajia, mutta nämä tuskin olisivat kunnioittaneet Svinhufvudin muistoa. Jorma ei halunnut myydä paikkaa venäläisille – eivät hekään myisi Suomelle eremitaasia.

Onneksi ei tarvinnutkaan. Suomen valtio osti Kotkaniemen Svinhufvudeilta vuonna 1999, jolloin Jorma Svinhufvud oli Luumäen parhaiten tienaavia asukkaita.

– Rahoja en tietenkään koskaan itse nähnyt. Kaikki meni velkoihin.

Kotkaniemi siirtyi Museoviraston hallintaan ja avattiin yleisölle. Vuonna 2013 valtio uhkasi myydä koko talon pois, mutta voimakkaan vastustuksen vuoksi aie peruttiin. Nykyään Kotkaniemen toimintaa pyörittää Kotkaniemi-säätiö.

Suositun vierailukohteen kahvilassa herkutellaan kuuluisalla kakulla

Tuhannet ihmiset käyvät vuosittain tutustumassa presidenttiparin pitkäaikaiseen kotiin Luumäellä. Kotkaniemessä on esillä niin Ukko-Pekan aseita, karhuntalja, vahanukke sekä tietenkin alkuperäiseen asuunsa palautettu sisustus huonekaluineen ja muine esineineen. Kahvilassa saa maistaa kuuluisaa Ellen Svinhufvudin kakkua.

– Isoäitini ei itse tehnyt sitä koskaan. Hän kyllä tykästyi kakkuun ja tilasi sitä Presidentinlinnan tilaisuuksiin. Konditoria pyysi saada nimetä leivoksen hänen mukaansa.

Jorma Svinhufvud katselee nykyään naapuritontilta harvakseltaan isovanhempiensa kodin touhuja.

– Minulla ei ole niihin enää osaa eikä arpaa kuin veronmaksajana.

Isoisä on kuitenkin Jorman mielessä usein – kuljeskelevathan he Kotkaniemen maastossa samoilla jalanjäljillä ja nauttivatkin samanlaisista asioista. Puhtaasta luonnosta ja maaseudun rauhasta.