Joku oli varmaankin panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa.

Osaan edelleen Franz Kafkan Oikeusjutun alun ulkoa. Virke on painunut mieleeni herkkinä lukiovuosina, jolloin asiat tarttuvat aivosoluihin erityisellä tarkkuudella.

Elettiin 1990-luvun alkua, Neuvostoliitto oli sortunut ja maailma asettunut uuteen järjestykseen. Matkailijat olivat jo löytämässä Prahan, Keski-Euroopan hetkeksi rautaesiripun taakse unohtuneen helmen.

Minäkin tiesin Prahan olevan hieno. Millainen se oikeastaan oli, siitä minulla ei sen sijaan ollut juurikaan käsitystä. Oikeusjuttu-romaanin perusteella kuvittelin kaupungin hämäräksi, sokkeloiseksi ja salaperäiseksi.

Toisenlaisen kulman Prahaan avasi Milan Kundera, toinen nuoruuteni rakkaus. Kunderan Praha ikään kuin laskostui Kafkan Prahan päälle, myöhempänä ja realistisempana mutta silti lähinnä oman mielikuvitukseni luomana maisemana.

Oli Kafkan Praha, klaustrofobinen ja painostava. Kunderan Praha, leikkisä mutta myös surumielinen. Tšekin tasavallan ensimmäinen presidentti Václav Havel oli kirjailija, sekin vaikutti mielikuviini. Olen aina pitänyt Prahaa läpeensä kirjallisena kaupunkina, samaan tapaan kuin Dublinia tai Lissabonia. Olenko kuvitellut oikein?

Neljännesvuosisata myöhemmin, aikuisena miehenä, seison Franz Kafka -museossa Prahassa.

Vltavajoen pohjoisenpuoleisella rannalla Malá Stranassa sijaitseva museo on omistettu paitsi Kafkalle, myös tälle monien kirjailijoiden kaupungille. Prahasta kerrotaan näyttelyssä yhtä paljon kuin itse kirjailijasta.

Franz Kafka syntyi Prahaksi kutsuttuun myyttiin, opastaulu kertoo. Esillä on valokuvia ja kaitafilmejä 1900-luvun alkupuolen kaupungista.

On valaisevaa tajuta Kafkan moninkertainen ulkopuolisuus: hän asui saksankielisenä juutalaisena enemmistöltään tšekkiläisessä kaupungissa, jossa elettiin voimakkaan kansallistunteen heräämisen aikaa.

Vuosisadan alun Praha oli kosmopoliittinen ja kasvoi nopeasti. Päivätyössään vakuutusyhtiön virkamiehenä Kafka näki modernisaation ja teollistumisen varjopuolet. Hän käsitteli muun muassa anomuksia, joissa vaarallisissa olosuhteissa loukkaantuneet työläiset hakivat korvauksia kivuistaan ja säryistään. Kafkan oman ammatin suurin vaara oli tylsistyminen. Yksityisissä kirjeissään ja päiväkirjoissaan hän haaveili kokonaan lukemiselle ja kirjoittamiselle pyhitetyistä päivistä ja kirosi kurjan kaksoiselämänsä, josta ”luultavasti ei ole muuta pakopaikkaa kuin hulluus”.

Museo on yritteliäs ja kokeellinen. Mustissa huoneissa soi taustakohinana modernia nykymusiikkia: kolahtelua, kilahduksia ja pahaenteistä huminaa. Kirjailijan ja hänen elinympäristönsä välistä yhteyttä korostetaan häpeilemättä – Kafka ei olisi voinut kirjoittaa painostavia, klaustrofobisia kirjojaan missään muualla kuin sen ajan Prahassa.

Mutta eikö kirjojen ahdistus sittenkin ole enemmänkin tekijän ahdistusta, eikö se kohoa pikemmin hänen psyykestään kuin kaupungista?

Ehkä Kafkan kärsimyksellä hekumoidaan näyttelyssä hieman liikaa. Hänen elämäntarinansa esitetään klassisen taiteilijamyytin mukaisesti, varhaiseen kuolemaan johtaneena jokapäiväisenä kamppailuna. ”Kafka ei voinut elää itsensä kanssa. Hän ei voinut elää missään. Hänelle ei ollut paikkaa tässä maailmassa.”

Toisaalta tunne on silloin tällöin tuttu meille kaikille. Kafkan ahdistus on nykyihmisen ahdistusta ja siksi edelleen puhuttelevaa. Vieraskirja museon aulassa paljastaa Kafkan vaikutuksen ylittävän vaivatta maanosien rajat. Kävijöitä on kaikkialta: Turkista ja Singaporesta, Japanista ja Antigualta.

”Olen aina rakastanut Oikeusjuttua ja Linnaa”, kirjoittaa vieraskirjassa José Barcelonasta. ”Tämä museo onnistuu tavoittamaan jotain niiden taiasta.”

”Katson Prahan katuja tämän jälkeen toisin silmin”, kiittää Phyllis Vancouverista. ”Itse asiassa tunnen muuttuneeni hieman ihmisenä. Kaunis, runollinen matka Franz Kafkan elämään!”

Seuraavana päivänä lähden Franz Kafka Societyn järjestämälle opastetulle Kafka-kierrokselle. Oppaana on Ondréj Skrabal, ystävällinen nuori prahalaismies, joka Kafkan tavoin sekä opiskelee lakia että haaveilee kirjoittamisesta. Hänenkin suosikkinsa Kafkan tuotannosta on Oikeusjuttu. Ondréj on lukenut romaanin viisi kertaa, ja jokaisella lukukerralla kirjasta on paljastunut uusia tasoja.

Kierroksemme käynnistyy Prahan vanhassakaupungissa entisestä Josefovin juutalaisgetosta, joka Kafkan elinaikoina raivattiin maan tasalle ja rakennettiin uudestaan. Nyt katuja reunustavat sata vuotta vanhat ja kauniit, tahrattomiksi kiillotetut talot.

Ondréj esittelee meille Kafkan isän Hermannin sekatavarakaupan. Useitakin taloja, joissa ahkerasti muuttanut perhe asui (Franz majoittui aikuisenakin enimmäkseen vanhempiensa luona). Näemme Kafkan käymän yliopiston, hänen ensimmäisen työpaikkansa, Berta Fanta -nimisen mesenaatin pitämän kirjallisen salongin, jossa 1900-luvun alun Prahan nuori älymystö kokoontui; jopa sivukujalla sijainneen bordellin, jossa Kafka kävi juttelemassa ilotytöille, sillä naisten asiakkaaksi ryhtymiseen hänen rahansa tai rohkeutensa eivät riittäneet.

Kafkan Praha on hämmästyttävän pieni. Hän tiedosti itsekin kipeän sisäisen ristiriitansa. Vaikka hän haaveili kaukaisista maista, melkein koko hänen elämänsä mahtui säteeltään muutaman sadan metrin laajuiseen ympyrään, jonka keskipisteenä oli kaupungin sydämessä sijaitseva Staroměstské náměstí, vanhankaupungin aukio.

Marraskuussa 1911, ollessaan 28-vuotias, Kafka kirjoitti päiväkirjaansa näkemänsä unen. Siinä hänelle sekä rakas että kirottu, jokaisella katukivellään pitkää ja osin murheellista historiaansa julistava vanhankaupungin aukio toimii näyttämönä unenomaiselle teatterikohtaukselle.

Mitähän Franz mahtaisi ajatella aukiosta nyt? Kauppa ja matkailu kukoistaa. Kaikkia kieliä puhutaan. Kultapatsaiksi itsensä maalanneita miehiä, akrobaatteja, taikureita. Keskellä aukiota langanlaiha, parrakas mies viskoo suuresta saavista ilmaan valtavia saippuakuplia.

2000-luvun Prahan värikäs, monikulttuurinen todellisuus näyttäisi sekin Kafkasta luultavasti unelta, mahdollisesti painajaiselta. Kafka kammoksui suuria ihmisjoukkoja, ja aurinkoisena kesäpäivänä aukion väenpaljous on paikoin läpitunkematon.

Kafkamaista, kafkaesque, joku voisi sanoa. Kuinka monen kirjailijan nimestä on syntynyt kansainvälisesti tunnettu adjektiivi? Onko se suurin kunnia, joka kirjailijalle voidaan suoda?

Café Kafka. Kafka Snob Café. Kafka Souvenir Shop. Kafka Bookshop. Prahan keskustassa Kafka on todellakin kaikkialla – kävijää katsovat monesta eri suunnasta samat intensiiviset, hieman säikähtäneen oloiset silmät.

Sekin on oikeastaan kafkamaista, sillä aina kirjailijaa ei suinkaan ole kotikaupungissaan juhlittu.

Hänen läpimurtonsa tapahtui vasta kuoleman jälkeen ja Saksan kautta. Kommunistisessa Tšekkoslovakiassa Kafkan teokset kokivat 1960-luvulla lyhyen renessanssin, mutta sitten ne luokiteltiin jälleen kiellettyjen kirjojen joukkoon. Kafka ”löydettiin” Prahassa vasta 1990-luvun alussa, osin kaupallisista syistä: osa ulkomaisista matkailijoista tunsi hänen työnsä, ja Kafkan nimen huomattiin myyvän.

Viehättävään Prahaan riittäisi varmasti tulijoita ilman Kafkaakin. Kaupunki hyötyy silti kuuluisasta symbolista, eräänlaisesta maskotista, ja sitä tämä sielultaan yksinäinen, ihmismielen pimeitä puolia luodannut kirjailija nykypäivän Prahalle on. Opastamme Ondréjta se hivenen harmittaa.

”On totta kai hienoa, että Kafka auttaa niin monia ihmisiä ansaitsemaan elantonsa. Vielä hienompaa olisi, jos nämäkin ihmiset joskus lukisivat Kafkaa. Tuntuu, että useimmat tšekit pitävät häntä liian vaikeana eivätkä sitä paitsi oikein edes tšekkiläisenä kirjailijana”, oppaamme sanoo.

On tietysti kiistanalaista, missä määrin tšekkiläinen Kafka on. Hänen kielensä oli saksa. Kafkan syntyessä Praha kuului Itävalta-Unkarille ja hänen kuollessaan Tšekkoslovakialle. Kumpaakaan näistä valtioista ei enää ole.

Praha sen sijaan on ja pysyy. Suorastaan kukoistaa uudella, matkailun vauhdittamalla kultakaudellaan. Nimenomaan prahalainen Franz Kafka oli, enemmän kaupungin kuin kansakunnan asukas, joten ehkä on vain oikein, että paljon kärsinyt kaupunki hyötyy omalaatuisesta pojastaan.

Jos prahalaisia pyytäisi nimeämään suosikkinsa kaupungin rikkaasta kirjallisesta historiasta, Kafkaa toden näköisempi valinta olisi silti Jaroslav Hašek. Kunnon sotamies Švejk, 1920-luvun alussa ilmestynyt ja kirjailijan kuoleman takia keskeneräiseksi jäänyt moniosainen satiirinen romaani, pohjautuu Hašekin omiin absurdeihin sotakokemuksiin. Kirja puhuttelee edelleen tšekkiläisten kansallista kapinamieltä ja kollektiivista huumorintajua.

Myös Hašek on osaltaan vahvistanut Prahan kirjallista mainetta. Itse asiassa Kunnon sotamies Švejk on kaikkien aikojen käännetyin tšekkiläinen romaani. Sen sodanvastainen eetos oli aikanaan ennenkuulumaton, eikä se ajan saatossa ole varsinaisesti vanhentunut.

Švejkinkin myhäileviin kasvoihin Prahassa törmää tuon tuosta, erityisesti ravintoloiden mainoskylteissä ja oluttuoppien kyljissä. Hašekin patsas löytyy Žižkovin vanhasta työläiskaupunginosasta, jonka pubeissa tuottelias humoristi-anarkisti kirjoitti ison osan laajasta tuotannostaan.

Milan Kunderan Prahaa ei ole yhtä helppo löytää kuin Kafkan. Vaikka Kundera on maailmalla Kafkan jälkeen toiseksi tunnetuin tšekkiläiskirjailija, kaupungissa ei ole tarjolla Kundera-oppaita, ei edes karttoja. Kirjailijan teoksissa tarkkoja tapahtumapaikkoja on vähän, ja henkilönä Kundera on aina varjellut yksityisyyttään.

Myös Kunderan suhde kotimaahansa on monimutkainen. Hän asettui Pariisiin jo vuonna 1975, kirjoittaa nykyään ranskaksi ja pitää itseään ranskalaisena kirjailijana. Hänen välinsä tšekkeihin ovat olleet erityisen jäiset sen jälkeen, kun häntä luultavasti aiheettomasti syytettiin ilmiantajana toimimisesta kommunistihallinnon vuosina. Aiemmin tiedettiin vain, että Kundera itse kärsi senaikaisesta sensuurista ja käsitteli kirjoissaan kriittisesti maansa tilaa.

Oli asia miten oli, Kunderan kirjoja ei olisi ilman Prahaa ja aivan erityisesti sen lähihistoriaa. Juuri vapauden katoaminen ja Prahan kevään 1968 kaltaiset dramaattiset tapahtumiset antoivat Kunderan paikoitellen kevyille ja romanttisillekin kirjoille erityislaatuista painoa. Jos tapahtumat olisivat sijoittuneet Pariisiin, niin kuin joissain hänen myöhemmissä teoksissaan, tämä syvyys olisi jäänyt puuttumaan.

Tietenkin myös Kunderan kirjojen Praha on jo ehtinyt kadota. Sitä kommunistivallan aikaista kaupunkia, johon Olemisen sietämättömän keveyden Tomás ja Tereza vähän vuoden 1968 miehityksen jälkeen vapaaehtoisesti Sveitsistä palaavat, ei enää ole. Se on toki ajallisesti meitä lähempänä kuin Franz Kafkan Praha mutta yhtä lailla piilossa nykyajan alla. Tuskinpa Kunderakaan tunnistaisi kirjoissaan kuvaamaansa kaupunkia vanhankaupungin ihmisvilinästä.

Sivukaduilla ja syrjäisemmissä kaupunginosissa Kunderan maailma tuntuu sen sijaan olevan lähempänä. Tämä Praha on kirjoista saamissani mielikuvissa nuhjuinen ja nukkavieru, pehmeillä sävyillä maalattu. Ei ole pimeää muttei myöskään aurinkoista, on puolipilvistä. Ei ole sydäntalvi eikä keskikesä vaan välivuodenaika, kevät tai syksy. Tällaisessa maisemassa olen Kunderan henkilöt mielessäni nähnyt, ja löydän tapahtumille kuvittelemani kulissit nykyisestä Prahasta.

Olemisen sietämättömässä keveydessä Tereza nousee Tomásin kehotuksesta kaupunkia vartioivalle Petrinin kukkulalle. Alkuun realistiselta tuntuva kohtaus saa absurdin käänteen ja paljastuu lopulta Terezan mustasukkaisuudesta kumpuavaksi painajaisuneksi.

Hän nousi rinnettä pysähtyen välistä katsomaan taakseen: alhaalla näkyi torneja, siltoja ja nyrkkiä heristäviä pyhimyksiä, jotka tuijottivat kivisilmillään pilviin, Kundera kirjoittaa. Paikka oli kaunein maailmassa.

Tavallaan matkailu kirjallisuuden paikoille on tarpeetonta. Ihmisen mielikuvituksen voima on niin vahva, ettei kirjojen maailmaan heittäytyminen edellytä paikallistuntemusta. Samasta syystä retket kirjojen tapahtumapaikoille ovat tavallaan tuomittuja epäonnistumaan: kohtaamamme maisema ei koskaan täsmällisesti vastaa kuvitelmaamme, ja se saattaa arkisuudessaan olla jopa pettymys.

Toisaalta kirjat voivat vahvistaa matkakokemusta. Kun nousen aurinkoisena iltapäivänä samalle Petrinin kukkulalle Kunderan kirjan kohtaus mielessäni, näen ympärilläni enemmän kuin näkisin ilman sitä. Praha on minulle rikkaampi hänen ansiostaan.

Juuri kulttuurihistoriansa takia Praha on nytkin elävä kirjallisuuskaupunki. Kirjakauppoja on tavallista enemmän, erilaisia kirjallisuustapahtumia harva se ilta.

Siihen on tarvittu Kafka. Siihen on tarvittu Kundera. On tarvittu Václav Havel, joka johdatti kansansa rauhanomaisesti uuteen aikaan. Vaikka tšekkiläisen demokratian myöhemmät vaiheet ovat olleet osin sekasortoisia, kansakunnasta kertoo jotain kaunista, että sen presidentiksi ja moraaliseksi kompassiksi nousi nimenomaan kirjailija ja filosofi.

Kaikki ihmiset eivät koskaan lue kirjoja. Joillekin, luultavasti melko monille Prahaan saapuville turisteille Franz Kafka on pelkkä nimi, joko kirjailijan karikatyyri tai kokonaan yhdentekevä.

Minun silmissäni Praha on sellainen kuin ajattelinkin sen olevan, kirjallinen kaupunki. Se on jättänyt jälkensä kirjoihin ja kirjat jättäneet jälkensä siihen. Lukevalle ihmiselle kaupungit eivät rakennu vain tiilistä, asvaltista ja betonista vaan myös kaupungista kirjoitetuista ajatuksista.