Häkellyttävä uutuuselokuva on visuaalinen ilotulitus, jonka katsominen on yhtä aikaa terapeuttista ja ahdistavaa
Katja Kallio ei meinannut ensin pystyä katsomaan psykedeelistä, radikaalia Poor Thingsiä. Kolmenkymmenen minuutin kohdalla hän onneksi antautui.
Nyt kun psykedeeliavusteinen terapia on kuuma lehtijuttujen sekä dokumenttien aihe ja lääketiede tutkii psilosybiinisienten vaikutusta ihmismieleen täällä Pohjolassakin, täytyy miettiä uusiksi, millaista elokuvaa menee kutsumaan psykedeeliseksi. Ennen olisin ehkä tarkoittanut sillä jotakin absurdia hallusinatorista teosta vailla päätä ja häntää tai minkäänlaista yhteyttä ihmisen tosielämään. Vaan olisiko psykedeelinen elokuva nykytiedon perusteella sellainen, joka tuo näytille sen, mitä niin sanotun sivistyksen alla piilee, ja paljastaa näin ihmisen todellisen minän? Tällaisia kysymyksiä herättää kreikkalaisen Yorgos Lanthimoksen häkellyttävä uutuuselokuva Poor Things.
Skottilaisen Alasdair Grayn romaaniin perustuvassa elokuvassa nuori ja kaunis Bella Baxter (Emma Stone) on lääketieteellinen ihmiskoe: lapsi aikuisen naisen kehossa. Ihmisen kehitysaskeleita hurjalla vauhdilla harppova Bella tahtoo kokea elämän ja vapauden ja lähtee isähahmonsa (Willem Dafoe) ja sulhasensa (Ramy Youssef) luota maailmalle, oppaanaan elosteleva rakastaja (Mark Ruffalo). Pariskunnan sukset lähtevät luisumaan pahasti ristiin, kun Bella toteuttaakin perinteisen nuoren naisen kasvutarinan sijaan ikiomaansa.
Kukaan toinen elokuvantekijä ei tällä tavoin paljasta minua minulle itselleni.
poor things on paitsi visuaalinen ilotulitus myös niin radikaali elokuva, että sisältösymbolit ovat tainneet loppua kesken. Kaikki olemassaolevat sen rintaan kyllä on ripustettu kuin kunniamerkit: seksiä, väkivaltaa, rumia sanoja ynnä muuta piisaa. Lanthimoksen aiempien elokuvien, eritoten Dogtoothin ja The Lobsterin, tapaan Poor Things riisuukin ilkosilleen sen miellyttävyyden diktatuurin, jossa elämme. On hyvin vaikea sietää sellaista, mikä on epämiellyttävää, vaikka se olisi totta, ja miellyttävä taas valheellista. Samalla Poor Things näyttää, että hyväksymme Jumalan sanana täysin sopimuksenvaraiset asiat, jotka voitaisiin milloin tahansa sopia toisinkin. Voitaisiin vaikka sopia maailmanlaajuisesti, että naisen seksuaalisuus saa olla yhtä hurjaa ja aktiivista kuin miehen. Tai että ihmisen ei tarvitse niellä pahanmakuista ruokaa, tai että kukaan ei tietenkään estä toista kokemasta elämää niin täydesti kuin mahdollista.
Sovinnaisuuden diktatuuri perustuu pitkälti sille, että kukaan ei koskaan sano, mitä oikeasti ajattelee tai tuntee. Ei kukaan, paitsi Bella Baxter. Seuraukset ovat aina välittömät ja katastrofaaliset. Totuutta ei kerta kaikkiaan kestetä, eikä sitä suvaita. Kaiken tulisi vain olla miellyttävää. Minun, sinun, keskustelun, elämän, elokuvan. Minä olen Lanthimoksen fani, ja silti Poor Thingsin ensimmäinen puolituntinen oli vaikea. Apua, milloin tämä loppuu, ajattelin, en tahdo katsoa tätä vääristynyttä kuvakulmaa, tuota ruokaa sylkevää tai omenalla masturboivaa tyttöä, tai näitä kirurgi-isän possuista ja kanoista yhteen kursimia sekasikiöitä.
Kolmenkymmenen minuutin kohdalla yhtäkkiä antauduin. Seurasi kaksi tuntia tajuntaa laajentavaa seikkailua, jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Muistin taas, että totuus ihmisestä ja maailmasta voi olla epämiellyttävää ja samalla valtavan kaunista, kekseliästä ja riemukasta. Henki kulki paremmin kuin kuukausiin. ”Polite society will destroy us”, Willem Dafoe lausui, ja minä nyökyttelin kyynelsilmin.
Mieleen juolahti kyllä myös, että Lanthimoksen ajatuksille olen toki valmiiksi altis, mutta ehkä lähtisinkin yhtä helpolla mukaan ties minkälaisiin ideologioihin; diktatuureja kun on kaikenlaisia. Varmaa onkin vain se, että kukaan toinen elokuvantekijä ei tällä tavoin paljasta minua minulle itselleni.
Kenties Poor Thingsissä on mukana myös murunen ekstaasia.
tämän vuoksi, sekä siksi että kokemus oli eittämättä terapeuttinen, luonnehtisin Poor Thingsiä psykedeeliseksi elokuvaksi. Dokumentit kun kertovat, että psilosybiinit murtavat ihmisen egon ja paljastavat, mitä sovinnaisuuden, mielistelyn ynnä muun suhrun alla on. Tämä tapahtuu ilman sen kummempaa kannattelun tunnetta, ja siksi kokemus herättää myös ahdistusta. Näin käy Poor Thingsin aikana paitsi katsojalle myös Bellalle (”Lähdin seikkailulle ja löysin vain sokeria ja väkivaltaa.”)
Mutta ”kaikesta huolimatta elossa oleminen on kiehtovaa puuhaa”, ja Onnetar saattaa suoda vierelle samanmielisiä, totuuden kestäviä ja sitä jopa tavoittelevia ihmisiä. Kenties Poor Thingsissä on mukana myös murunen ekstaasia, onhan lopussa kipeiden vaiheiden jälkeen rakkauskelluntaakin.
Poor things, ohjaus Yorgos Lanthimos
