”Pöljä herättää huomiota, eikä se meitä pöljäläisiä haittaa, päinvastoin” – Kyläyhdistys pelasti vanhan aseman rappiolta – Nyt siellä tehdään teatteria

Kesällä 1925 nelikymppinen Kalle Väänänen nousi pohjoissavolaisella pikkuasemalla etelään kölkytelleeseen junaan. Asemalla odotellessaan hän osui puheisiin erään paikallisen miekkosen kanssa. Miekkonen uteli, minne Väänänen oli matkalla.

– Meinasin tässä pistäätyä Afriikassa, kuului vastaus.

Viipurin uudessa yhteiskoulussa luonnonhistoriaa ja maantiedettä opettanut Väänänen puhui asiaa. Juna vei hänet ensin Helsinkiin, sieltä matka jatkui etemmäs, lopulta seuraavalle mantereelle. Koko suven ottaneelta reissulta Väänänen palasi lähtö­pisteeseensä ja kirjoitti kokemuksensa kirjaksi.

– Se kirja löytyi aikanaan tässä kylässä useamman talon kirjahyllystä, sanoo siilinjärveläinen Aira Roivainen.

Roivainen on syntyisin samasta kylästä, josta Viänäs-Kalle Afrikan matkansa aloitti ja jonne hän sen myös lopetti.

Kylän nimi on Pöljä. Sen löytää, kun matkaa kymmenkunta kilometriä Siilinjärveltä vitostietä pitkin Lapinlahden suuntaan. Kylän olemassaolon huomaa kyllä liki jokainen, ken sen olemassaoloa julistavan kyltin ensimmäistä kertaa ohittaa.

– Tänäänkin huomasin jonkun turistin laittaneen sosiaaliseen mediaan Pöljä-kuvia. Vaikka se nyt on aika normaali ilmiö, että Pöljä herättää sen sorttista huomiota. Eikä se meitä pöljäläisiä haittaa, päinvastoin. Ei ole haitannut ikinä, Roivainen vakuuttaa.

Kalle Väänäsen vuonna 1926 julkaisema matkakirja Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen nosti savolaiskylän, jos nyt ei koko maailman, niin ainakin suomalaisten tietoisuuteen. Kirjasta otettiin monta painosta. Pöljäläisten itsetunto ryöhistyi: heidän pysäkiltään pääsi vaikka Afrikkaan asti.

– Tosin ei täällä ole koskaan virallista pysäkkiä ollut, Pöljän seisake vain. Pysäkistä tai asemasta puhuminen on pöljäläistä elvistelyä, Roivainen naurahtaa.

Kalle Väänänen kuoli vuonna 1960, ja henkilöliikenne Pöljällä loppui neljännesvuosisata myöhemmin, mutta pysäkki – tai virallisesti seisake – seisoo paikoillaan yhä edelleen. Eikä onneksi entistä ehompana vaan entisen veroisena.

Ilman pöljäläisten talkoohenkeä seisakkeen tilanne olisi taatusti kehnompi.

– Kunta perusti tähän tähän pysäkkimuseon 1970-luvun alussa ja seuraavalla vuosikymmenellä loppui matkustajaliikenne. Pian museo lakkautettiin, ja rakennus jäi ränsistymään. Minäkin muistan pyöräilleeni tästä kaverini kanssa ohi, ja kaveri sanoi, että tuo pitäis kyllä kunnostaa. Vastasin, että minä en kunnosta ainakaan.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin historianopettajana Siilinjärvellä työskennellyt Roivainen söi sanansa ja nousi Pöljän pysäkin tarmokkaimpien pelastajien joukkoon löydettyään kotiseutuhistorian ja innostuttuaan sen yksityiskohdista.

– Nuorempana luin Linnan Pohjantähti-trilogian ja mietin, miksei Pöljällä ole tapahtunut mitään tuollaista. Sitten aloin tutkia synnyinkyläni historiaa ja huomasin, että kyllä on.

Vanhojen pöljäläisten kertomukset, mennyttä aikaa ikuistamaan jääneet valokuvat ja tavallisten ihmisten arkistot herättivät historian eloon. Samalla heräsi Roivaisen mielessä myös huoli Pöljän pysäkistä ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen pelastamisesta.

– Tontti on edelleen VR:n, mutta rakennus oli kunnan, ja kunta suostui myymään sen kyläyhdistykselle. Kunnostaminen aloitettiin talkootöinä 2012, ja siitä tuli kyläläisten yhteinen juttu. Nyt rakennus on kutakuinkin siinä asussa kuin se oli sotien jälkeen.

Tuorein pöljäläisen talkootyön hedelmä on asemarakennuksen ja radan välinen uusi lankkuaita.

– Tässä on pidetty kesäkahvilaa ja bingoa. Mitäänhän tämä ei tuota. Tästä ei tule kellekään tuloja, tästä tulee vain menoja. Eli sinälläänhän tämän pystyssä pitäminen on ihan turhuutta. Mutta se on ihanaa turhuutta.

Kotiseutuhistoriaan tutustuminen kirvoitti Roivaisen kirjoittamaan Hajamietteitä Pöljältä -nimistä blogia. Blogiin päätyneet tarinat taas innostivat Janne Puustista, siilinjärveläissyntyistä teatterintekijää. Tähän mennessä Puustinen on dramatisoinut ja ohjannut Roivaisen tekstien pohjalta kaksi Pöljän pysäkillä esitettyä näytelmää.

– Airan kirjaamat ihmiskohtalot veivät mennessään. Pieni pysäkki muuttuu isoksi, kun alkaa miettiä, millaisia tarinoita sen seinät ja pihan mukulakivet kantavat. Se oikein huutaa paikallista tulokulmaa, sinne on hyvä tehdä teatteria. Siellä esityksestä tulee väkisinkin ihmisen kokoinen, sanoo Puustinen.

Kun Puustinen alkoi tarkastella tavallisten pöljäläisten kohtaloita, muuttuivat yksilöt suurien kokonaisuuksien osasiksi ja tekijöiksi samoin kuin silloin, kun Roivainen havahtui tutkimaan kotikylänsä ammoisia tapahtumia.

– Eihän Pöljällä ole mitään erityistä. Erityistä on nimenomaan erityisyyden puute. Useimmilla Pöljän asukkailla ei ole ollut valtakunnallista tai edes maakunnallista mainetta, mutta Aira on kerännyt nimenomaan heidän tarinansa talteen, ja minä olen saanut kertoa ne teatterin keinoin samalla kylällä, jolla he ovat elämänsä eläneet.

Tosin ovat Puustisen teoksissa saaneet paikkansa myös valtakunnallisesti tunnetummat Pöljän pr-miehet. Harrastajanäyttelijät ovat esittäneet paitsi Kalle Väänäsen Afrikkaan lähtemisen, myös demaripoliitikkona ja pakinoitsijana historiaan jääneen Yrjö Räisäsen Pöljällä oleilut.

Molemmat herrat olivat tosin kuopiolaissyntyisiä kesäpöljäläisiä, eivät paljasjalkaisia.

Valtakunnallista kuuluisuutta saaneista ihmisistä syntymäpöljäläisyyden määreet täyttänee vain vuonna 2015 edesmennyt Tauno Korhonen, takavuosina mööpelikauppiaana julkkikseksi noussut mies.

Voi olla, että Puustinen dramatisoi ja ohjaa Roivaisen kokoamista tarinoista vielä lisääkin teatteria. Ehkä lavalla nähdään myös renkipojasta huonekalukuninkaaksi kohonneen Tauno Korhosen hahmo. Hänen tarinansa johti pienestä suureen.

Pelkkä suuruus, maine sekä manttaali eivät Roivaista ja Puustista kiinnosta. Niistä kerrotaan tarinoita muuallakin kuin Pöljällä.

Vaikka seisakkirakennuksen seutu seisoo nykyisin enimmäkseen autiona, on Pöljä edelleen monen matkalaisen pysäkki. Varsinkin kylällä toimiva koulu innostaa selfien nappaamiseen useampaa somettajaa.

Pöljän koulu. Heh-heh.

Useampi Pöljän ohittaja poikkeaa silti Viitostuvalle – tosin 1960-luvun puolivälissä perustetun huoltoaseman isäntäväki Sirpa Savolainen ja Miika Parviainen tapaavat muualta tulleiden matkalaisten lisäksi myös peruspöljäläisiä.

Perinteikkään tauko- ja tankkauspaikan viime vuoden lopulla ostanut pariskunta on ehtinyt jo tottua asiakkaiden Pöljä-aiheisiin sanaleikkeihin.

– Pöljän tuurista puhuminen on ihan perussettiä veikkausta tehdessä, Parviainen nauraa.

Käypäläisten veistelyjä kuuntelevat paikalliset eivät heitoista pahastu. Jutuntekoiltana usealla Viitostuvan terassilla istujalla on yllään t-paita, jota koristaa yksinkertaisesti sijaintipaikan nimi.

Pöljä-tekstillä varustettuja tuotteita tarttuu tiuhasti myös matkailijoiden matkaan. Ihmekös tuo. Pöljä-sanassa on pehmeyttä, lämpöä, lempeyttä ja hymyä. Pösilössä kaikuu jo astetta ikävämpi sävy.

Tuotteiksi Pöljän brändäsi Ari Kinnunen, Viitostuvan edellinen yrittäjä.

– Tuoteperhettä kasvatetaan. Uutta on tulossa, isäntäväki lupaa.

He asuvat naapurikylällä, Ala-Pitkällä. On sillekin nimelle joskus hekoteltu.

Kalle Väänäsen Afrikan-matkakirja päättyy kuvaukseen kirjoittajan Pöljälle paluusta. Viimeisissä virkkeissä maailmaa kiertäneeltä Kallelta kysytään maailman parasta paikkaa.

Väänäsen mukaan se on Pulasteen talon kuisti.

– – ja sem parempoo eijoo immeiselle missää tarjona kun tuolla teijän saanassa.

Viänäs-Kallen ylistämän saunan paikalla kasvaa kuusikko, mutta Pulasteen talo, kirjailijan sukulointihuusholli, löytyy kylältä edelleen. Tosin se autioitui 70-luvulla, kun linjojen piirtelijät uhkasivat vetää vitostien sen yli. Eivät vetäneet. Siksi Pulasteen kuisti, maailman paras paikka, on edelleen olemassa. Kallelleen kääntyneenä ja rapistuneena, mutta silti.