Image

Poliittinen on henkilökohtaista



Poliittinen on henkilökohtaista

Noora Dadu tekee läpimurtoaan näyttelijänä ja ohjaajana. Hänen mielestään on tärkeämpää olla väärässä kuin olla olematta mitään mieltä.
Teksti Emmi Laine
Kuvat Jussi Särkilahti

Puoliksi palestiinalainen ohjaaja ja näyttelijä Noora Dadu ottaa kantaa Lähi-idän tilanteeseen ja teatterin sukupuolisyrjintään silläkin riskillä, että häntä pidetään hankalana. Eduskunta I ja II sekä Minun Palestiinani -näytelmistä tutun Dadun mielestä taiteilijoiden ei pidä esittää vain kysymyksiä vaan antaa vastauksia.

Naisohjaajat tekevät juuri nyt kiinnostavaa, henkilökohtaista teatteria, kun miehet usein vain poseeraavat. Mistä se johtuu?

”Kyllä naisetkin poseeraavat. Miehet saavat sillä vain nopeammin huomiota. Nouseeko poseeraus ohjaajamiehestä vai toimittajanaisesta, joka tahtoo tehdä miehestä koko sivun jutun lehteen? Naiset ylläpitävät rakenteita yhtä vahvasti kuin miehet. Miehille annetaan puheenvuoroja enemmän, eivätkä naiset ehkä vaadi paikkaansa samalla tavalla. Iso osa alistavista rakenteista on mielikuvissa ja tottumuksissa. Ehkä naisohjaajien vahvuus johtuu siitä, että hipsukkarooliin sopimattomat tytöt tulevat korostuneesti esille.”

Onko teatterimaailmasta tullut naisille tasa-arvoisempi?

”Ei tarpeeksi. Klassikkotekstit on tehty ­miehille. Esitämme ja toistamme jopa satoja vuosia vanhoja roolimalleja. Siihen voi vaikuttaa niin, että kirjoittaa itse uudenlaisia rooleja. Jotkut tuntemani naisnäyttelijät tekevät näytelmässä isompaa roolia kuin miehet, mutta saavat pienempää palkkaa. En silti syytä yksilöitä. Kaikki miespuoliset näyttelijäystäväni ovat feministejä.”

Miksi halusit tehdä näytelmän Lähi-idästä?

”Teen aika viihdyttävää teatteria, mutta samaan aikaan ihmiset kärsivät. Näiden kahden asian yhdistäminen tuntuu välillä häpeälliseltä. Seurasin Lähi-idän uutisointia aika fanaattisesti, ja mietin, miten saisin aiheesta esityksen kasaan. Kun matkustelin ja tutustuin ihmisiin Palestiinassa ja Israelissa, en tiennyt, että iso osa jutuista päätyy esitykseen. Ymmärsin vasta loppumetreillä, että voin yhdistää tarinani historialliseen ja poliittiseen kontekstiin. Että mitä toi helsinkiläinen hipsteri tuolta löytää?”

Minun Palestiinani -näytelmän päähenkilö on nimeltään Noora Dadu. Kuinka lähellä hän on itseäsi?

”Lähellä ja toisaalta ei. Koen olevani tilanteesta riippuen vähän eri henkilö, niin kuin lempiohjaajani Woody Allenin Zeligin Leonard Zelig: hahmo, joka vaihtaa rooliaan riippuen siitä, kenen kanssa puhuu. Nuorempana ajattelin, että se on outoa tai perverssiä. Nykyään nautin kameleonttitaidostani ehkä siksi, että olen opetellut kestämään erimielisyyttä paremmin. Näytelmän Noora Dadu on teatteriversio siitä osasta minua, joka on kiinnostunut Palestiinasta – ja se on lopulta pieni osa minua.”

Oliko pelottavaa ottaa niin suoraan kantaa Lähi-idän tilanteeseen?

”Tavallaan, ja toin sen esiin näytelmässä. Ylipäätään on pelottavaa olla jotain mieltä. Taiteilijana on paljon helpompi kysyä. Se, ettei tiedä, tuntuu jollain tapaa rehellisemmältä. Jos alan väittää jotain, niin saatan kokea jo viiden minuutin päästä, että väite on vanhentunut. Silti on kauheaa, jos taiteilijat astuvat sivuun vain siksi, että kaikki on suhteellista, muuttuvaa ja relatiivista. Halusin rikkoa tämän myös omalle taiteelleni tyypillisen vastuuttomuuden edes hetkeksi. Minulla oli sellainen olo, että on parempi olla vaikka väärässä, kunhan yrittää olla jossain.”

Näytelmän loppukohtauksessa esität ­toimenpidelistan Lähi-idän tilanteen ­ratkaisuksi. Mikä se on?

”Ajattelen, että jos keskustelusta poistaa sellaiset ennakkoluulot, että palestiinalaiset syntyvät pommi vyössään tai juutalaiset ovat sitä tai tätä, ja lähestyy etnisesti erilaisia ihmisiä tasavertaisina, konfliktin voi ratkaista. Se tulee syntymään nuorten toimesta. Vanhat papat voisi jo laittaa vankilaan.”

Pitääkö näyttelijän varoa edelleen poliittista leimautumista?

”En tiedä, mitä minusta ajatellaan, vaikka olisihan mahtavaa saada sellainen gallup, jossa kaikki ohjaajat kertoisivat, miksi eivät halunneet minua johonkin rooliin: johtuiko se nenän kyömystä, penseästä ilmeestä vai poliittisesti epäilyttävästä luonteesta. En usko valmiiseen maailmaan. Tässähän me luomme sitä. Toki olen miettinyt, että mitä jos minut nähdään hankalana hahmona, mutta omaan intuitioon on pakko luottaa.”

Oletko kohdannut rasismia nostaessasi esiin palestiinalaisten asiaa?

”En tietääkseni. Olen syntynyt Kuusankoskella enkä puhu arabiaa. Olen etnisyydeltäni puoliksi palestiinalainen, identiteetiltäni määritelmistä vapaa, teatterilainen. Ehkä kokisin rasismin voimakkaammin, jos tuntisin itseni toiseksi. Tai tuntisin itseni toiseksi, jos olisin kokenut enemmän rasismia. Kerran työhaastattelussa teatterinjohtaja kysyi, onko teillä palestiinalaisilla jotain vitsejä? Sanoin etten tiedä. Sitten muistin hätäisesti yhden vitsin.”

Urasi on nousukiidossa. Mihin tähtäät?

”Onko? Vau. Haluan oppia uutta, mutta en osaa sanoa, mihin tähtään. Ehkä valaistumiseen, kuolemattomuuteen ja maailman parhaan sketsisarjan tekemiseen.”

Isän maa, äidin kieli. Noora Dadun isä on Palestiinasta. Lapsena Dadu kävi isänsä kotimaassa vain kerran. ”Minulta kysyttiin viimeksi Ben Gurionin lentokentän turvatarkastuksissa, tunnenko itseni palestiinalaiseksi. Tosin kysyjät käyttävät ilmausta arabi, koska sana palestiinalainen on pannassa siellä.”

Julkaistu: 27.5.2015