Historian piti olla lopussa ja politiikan pelkkää liberaalin demokratian ja vapaan markkinatalouden voittokulkua yli globalisoituvan maailman. Nyt tiedämme, että poliitikot vaikuttavat yhä suuresti siihen, millaiseksi tulevien sukupolvien historia muodostuu. Tutkija, diplomaatti Petri Hakkaraisen mielestä historiaa muovaavia päätöksiä tehdään kuitenkin liian heppoisin eväin. Poliitikot eivät hyödynnä historiaa.

”Huomio tahtoo kiinnittyä vain niihin asioihin, jotka tapahtuvat juuri nyt”, Hakkarainen sanoo. Hän työskentelee Geneven turvallisuuspolitiikan keskuksessa (GCSP) Suomen ulkoministeriön lähettämänä. ”Asiat nähdään liian helposti ainutlaatuisina: tällaista ei ole tapahtunut koskaan ennen.”

Väite saattaa kuulostaa yllättävältä, kun puhujanpöntöissä ympäri maailman muistellaan näinä aikoina historian vääryyksiä, jotka kaipaavat oikaisua. Tällaista historian hyödyntämistä Hakkarainen ei kaipaa.

Häntä eivät innosta myöskään yksinkertaistavat rinnastukset, joiden avulla kiireiset poliitikot pyrkivät löytämään historiasta valmiita vastauksia nykyhetken monimutkaisiin ongelmiin. Sen sijaan, että todettaisiin 1930-luvun palanneen tai Minskin olevan uusi München, olisi ymmärrettävä ilmiöiden oma historia, ajateltava pitkäjänteisesti.

”Pitäisi pystyä näkemään asiat ajan virrassa. Historiallinen ajattelu auttaa näkemään paremmin myös tulevaan. Nähdään erilaisia vaihtoehtoja; ettei ole vain yhtä polkua kuljettavaksi. Vaihtoehdottomuus on oire siitä, että asiat ymmärretään vain tässä hetkessä.”

Mutta miksei 30-luku kelpaa nykyhetken ymmärtämiseen? Moni asia kun tuntuisi vievän ajatukset suuren laman jälkeisiin aikoihin.

”On ymmärrettävästi houkuttelevaa verrata nykyhetkeä 1930-lukuun. Yhteisiä nimittäjiä onkin paljon: koko järjestelmää koetteleva talouskriisi, nationalismista ja rasismista ammentava populismi, kansallista suvereniteettia haastava etupiiripolitiikka, syvä tyytymättömyys poliittisiin eliitteihin. On silti tarpeen varoa liian suoraviivaisia rinnastuksia. Ei historia sellaisenaan koskaan toistu. Tärkein oppi historiasta taitaa olla se, että kaiken epävarmuuden keskellä politiikalla on väliä. Tehdyt ja tekemättä jätetyt ratkaisut todella vaikuttavat historian kulkuun.”

Poliitikkojen ei tarvitse ryhtyä historiantutkijoiksi. Riittää, kun luodaan nykyistä paremmat edellytykset poliitikkojen ja tutkijoiden yhteistyölle. ”Lopputulosta tärkeämpi on usein itse prosessi: se että tutkijat, poliitikot ja virkamiehet keskenään puhuisivat siitä, mihin kysymyksiin tutkimus oikeastaan voi vastata.”

Aloitetta ei pidä jättää vain poliitikkojen vastuulle. Hakkarainen toivoisi tutkijoiden olevan aktiivisia politiikan suuntaan. Hän ei pelkää, että nämä näin tehdessään luopuisivat objektiivisuudestaan.

”Kyllä omia laboratorioeläimiä on lupa käydä silittämässä.”

Kaiken historiantutkimuksen ei tarvitse palvella yhteiskunnallista keskustelua. Hakkarainen kannustaa tutkijoita silti keskustelemaan:

”Olisi hyvä, jos uskallettaisiin ottaa kantaa päivänpolitiikkaan oman laajan ja syvältä tulevan asiantuntemuksen nojalla.”

Historian ja politiikan kohtaamista Hakkarainen edistää itse työssään tutkijana ja opettajana GCSP:ssä, jonka kursseilla istuu yhteiskunnallisia vaikuttajia. Ovatko historioitsijat poliitikoille tärkeämpiä kuin muiden alojen asiantuntijat, jotka myös mielellään vaikuttaisivat yhteiskunnan kehitykseen? Hakkarainen ei halua kilpailuttaa eri aloja keskenään. Suuret kysymykset huutavat erilaisten osaajien yhteistyötä.

”Luulisi siihen joukkoon yhden historioitsijan mahtuvan siinä missä taloustieteilijän, tulevaisuudentutkijan tai teknologia-asiantuntijoidenkin. Historia on liian tärkeä elementti jätettäväksi kokonaan huomiotta.” ■

Petri Hakkarainen on Oxfordissa väitellyt turvallisuuspolitiikan asiantuntija ja diplomaatti. Hän on yksi tänä vuonna ilmestyneen Historian käyttö ja väärinkäyttö -teoksen kirjoittajista.