Asta Lepän poika mursi kätensä – Siitä alkoi järjetön pompottelu, jossa ei mitattu rahaa, byrokratiaa eikä inhimillistä kärsimystä
Asta Leppä kertoo, miten hänen poikansa joutui kärsimään byrokratian rattaissa. Milloin Suomi täyttyi näin erinäköisestä byrokratiasta ja prosesseista, ja mitä se meistä kansana kertoo, hän kysyy.
Eräänä iltana nuorimmaiseni kiipesi verkkoaidan yli, tennistossun nauha tarttui kiinni ja ei kun asfalttiin kyynärpää edellä. Käsi luiskahti sijoiltaan, mutta poika veti sen paikoilleen. Sitten pitikin kutsua ambulanssi. Kipu oli niin sietämätön.
Poika asuu ja opiskelee Helsingissä, mutta oli onnettomuuden sattuessa kotona Varsinais-Suomessa. Niinpä hänet kuljetettiin Turun yliopistollisen keskussairaalan päivystykseen. Siellä käsi kuvattiin: värttinäluun nivelestä oli lähtenyt iso pala irti. Mutta koska potilas oli helsinkiläinen, käsi vain kipsattiin ja sen jälkeen kehotettiin lähtemään Husin päivystykseen 180 km päähän. Husin päivystys totesi, että leikata pitää ja ortopedi uumoili, että yhteyttä otetaan ”heti huomenna”.
Kolme päivää onnettomuuden jälkeen poika yritti turhaan tiedustella asiasta neljältä eri henkilöltä, samoin neljän päivän kuluttua. Lopulta käsi leikattiin ”kiireellisesti” yhdeksän päivän kuluttua onnettomuudesta.
Pian selvisi, että elimistö oli alkanut tuottaa ylimääräistä luuta väärään paikkaan. Käsi joudutaan leikkaamaan uudelleen sitten kun ruuvattu nivel on luutunut kuntoon.
Kun etsin haastateltavaa sotekriisiä ruotivaan juttuuni, muuan kokenut keikkalääkäri taustoitti asiaa. Hänen kysymyksensä oli: miksi resurssit ovat jatkuvasti kriisin ykköspuheenaihe ja ongelmat palautetaan niihin, vaikka pitäisi puhua potilasta sinne tänne pompottelevista prosesseista.
”Perusterveydenhuollon toimimattomuuden syy on pikkuhiljaa kehittyneessä toimintatavassa, jossa on loputtomasti välikäsiä eikä potilaan hoidosta vastaa enää oikein kukaan”, hän kirjoitti ja jatkoi:
”Tästä seuraa paitsi kuluja, myös huonoa hoitoa ja tilanteiden akutisoitumista, jolloin potilas päätyykin sairaalaan, vaikka vaiva olisi alun perin ollut hoidettavissa terveyskeskuksessa. Toimimattomuutta ilmenee myös erikoissairaanhoidon puolella, mutta eri tavalla.”
Potilaiden sairauskertomuksia oli kuulemma masentava lukea.
”Resurssit ovat ykköspuheenaihe, johon ongelmat palautetaan, vaikka pitäisi puhua potilasta pompottelevista prosesseista.”
Laskin huvikseni, kuinka monta hoitajaa, lääkäriä ja sihteeriä poika kävi läpi ennen kuin kotiutui leikattuna – käden kanssa, joka joudutaan operoimaan uudelleen. Luku oli uskomaton.
Niin ikään mietin leikkausjonoja ja sitä, millaisia säästöjä saadaan aikaan sillä, että ihmisten vaivat pitkittyvät ja pitkittyessään pahenevat. Eikö tänä AI-aikana ole vieläkään mahdollista luoda laskutapaa, jolla vaikutukset pystyttäisiin arvioimaan isommassa mittakaavassa, jopa koko yhteiskunnan laajuudessa? Inhimillistä kärsimystä toki unohtamatta.
Tällainen ajattelumalli tuntuu kuitenkin olevan valovuosien päässä, jos hyvinvointialueetkaan eivät automaattisesti voi toimia yli aluerajojen. Ehkä vain tapauksissa, joissa hengenlähtö on lähellä tai invaliditeetti uhkaa.
Niin kuin monen asian kohdalla aiemmin (kuten perheenjäsenen kuollessa), nytkin pohdin: milloin Suomi täyttyi näin erinäköisestä byrokratiasta ja prosesseista? Mistä moinen kehitys juontaa juurensa? Ja mitä se meistä kansana kertoo?
