Apu

Pitkän iän salaisuus: Hyvän tuulen mestari



Pitkän iän salaisuus: Hyvän tuulen mestari

Osa 3: Mieli. Harmonikkalegenda Veikko Ahvenainen, 84, pitää aivonsa vireänä ja optimismin läsnä musiikin avulla. Myös vaimo Carina, 48, soittaa harmonikkaa.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Mikko Vähäniitty

Erikoinen juttu. Suomen vanhin esiintyvä hanuristi Veikko Ahvenainen ajelee keskellä Jyväskylän keskustaa kuin nuori kolli.

En nyt tarkoita liikennettä vaarantavaa ajotyyliä, vaan sitä, että yli kahdeksankymppisen kuskin hoksottimet ennakoivat Mersun ratin takaa muita liikkujia todella sujuvasti, samalla kun hänen suustaan tipahtelee viisaita elämänohjeita. Ikä ei ole nakertanut vauhtia.

– Ole utelias. Suhtaudu nöyrästi kaikkeen. Älä väheksy mitään työtä. Älä anna periksi. Äläkä odota, että joku soittaa sinulle ja pyytää töihin, vaan etsi tilaisuudet itse, Veikko Ahvenainen luettelee.

Muusikon mukaan meidän kannattaisi aina pitää mielessä, miten soitetaan puhelimella ja sanotaan kiitos, jos se on paikallaan.

Vikkeläliikkeinen Ahvenainen on aivan selvästi hyvin säilynyt tai jopa nuorekas kahdeksankymppinen. Mistä se mahtaa johtua?

Kulttuuriharrastukset pidentävät tutkitusti ikää, mutta ne myös parantavat elämänlaatua. Veikko Ahvenainen on esimerkki ihmisestä, jonka sielua musiikki on muokannut nuoresta lähtien.

Tiedemaailma on yrittänyt pitkään selvittää, miten musiikki hoitaa aivojamme. Musiikki tehoaa lääkkeen tavoin sydänsuruun tai jopa fyysiseen kipuun. Se toimii myös kuntouttajana, terapiamuotona, muistijumppana, itsetunnon kohottajana ja rentoutuskeinona.

– Musiikki on ollut minulle noita kaikkia. Koen ehdottomasti, että se on lisännyt älykkyyttäni ja avannut minulle uuden maailman, Veikko Ahvenainen sanoo.

Musiikki on siis ainakin hanuristin oman kokemuksen mukaan tehnyt hänelle hyvää. Emme toki voi väittää, että se olisi hänen pitkän ikänsä salaisuus, koska ihminen on monimutkainen kokonaisuus. Mielenterveyttä hoitavat harrastukset ja työt vaikuttavat silti vahvasti siihen, kuinka jaksamme vetää elämän mittaisen maratonin läpi.

Henkisillä voimavaroilla on valtava vaikutus siihen, kuinka mielekkääksi koemme elämämme. Tiedetään myös, että optimisti elää pitempään kuin pessimisti.

Jo pikkupoikana Veikko Ahvenainen oli päättäväinen tyyppi. Perheessä oli seitsemän lasta, eikä isällä ollut rahaa kuin välttämättömyyksiin.

Naapurin pojat soittivat haitaria, ja myös Veikkoa alkoi musisointi kiinnostaa. Omalla perheellä ei ollut varaa soittimiin, joten hän joutui säästämään rahat ensimmäiseen haitariinsa itse. Veikko käveli metsissä sähkölinjojen alla, keräsi kuparilankaa ja myi sitä, jotta hän sai halvan kaksirivisen.

Haaveissa oli kuitenkin hienompi soitin, jossa olisi enemmän nappuloita.

Veikko unelmoi Stradellan valmistamasta valkoisesta Cooperativa-hanurista vuodelta 1906. Hän oli nähnyt sellaisen paikallisessa divarissa, mutta kaupan setä oli ilmoittanut, että ”se on poika kuule viisisataa markkaa”.

Veikko ei lannistunut. Hän kantoi Savon Sanomia kuopiolaisiin koteihin ja marssi pankinjohtaja Hannes Iivanaisen juttusille. Johtaja hämmästyi 11-vuotiaan pojan vekselipyynnöstä. Hän kuitenkin ojensi vekselilomakkeen huvittuneena ja totesi, että jos Veikko saisi jonkun rikkaan sedän nimen paperiin, hän saisi siihen myös leiman. Kun takaaja yllättäen löytyikin, Veikosta tuli Suomen nuorin vekselin saanut henkilö.

– Ihminen voi mennä vaikka kuuhun asti: täytyy vain olla rohkea. Minä en pelkää ketään. Kaikki ovat vain ihmisiä, Ahvenainen sanoo nyt.

Ei muusikon tie helppo ollut. Äidin ja kirkkoherran mielestä hanurinsoitto oli syntiä. Kunnon ammatti piti olla, joten nuorena poikana Veikko Ahvenainen kävi kääntymässä ammattikoulussa metallipuolella ja päätyi sieltä Kuopion konepajaan vetureita korjaamaan.

Hän kokeili myös kultasepäntyötä, mutta soittaminen oli mukavampaa. Lisäksi pomo hermostui, kun työpaikan puhelin soi jatkuvasti ja nuorta miestä pyydettiin soittokeikoille.

– Liikkeen johtaja Ahonen sanoi, että Veikko, kyllä se olisi parempi, jos sinä lähtisit soittelemaan.

Harmonikansoitosta tulikin ura, joka vei Veikko Ahvenaisen kauas synnyinseudulta. Hän on reissannut soittamassa niin Japanin kuin Venäjän konserttisaleissa ja tavannut pianovirtuoosi Liberacen kaltaisia tähtiä. Takana on yhteensä 5 000 soolokonserttia. Kokemukset ovat avartaneet muusikon maailmankuvaa.

Pari uran huippukohtaa tulee heti mieleen. Yksi oli soolokonsertti Moskovan Tšaikovski-salissa, jossa Sibeliuksen ja muiden tähtisäveltäjien kuvat katselivat lavalla seisovaa Ahvenaista seiniltä. Ja toinen:

– Kyllä se oli se, kun 1960-luvulla Seinäjoen raviradalla eräs farmari kysyi, tulisinko soittamaan hänen sioilleen. Hän sanoi, että oli laittanut kovaääniset sikalaan ja soitteli levyjäni sioille.

Sioille?

– Niin. Soitin sitten sikalassa, jossa oli 200 sikaa. Vetäisin niille Iitin Tiltun, ja siat vaan kääntelivät päitään, Veikko sanoo ja nauraa.

Nauru pidentää ikää, sanotaan. Onnellisuus ja hyvä mieli tuntuvat olevan Veikko Ahvenaisen maailmassa myös periaatekysymys.

– Jos on vaikeaa, ajattelen, että aina voisi olla huonomminkin. Menetykset kuuluvat tietysti elämään. Täytyy vain yrittää elää joka päivä niin, että olisi mukavaa. Huumori on erittäin tärkeää.

Muusikko mainitsee muutamaankin otteeseen edesmenneen arkkiatrin Arvo Ylpön, jonka opetukset ovat jääneet hyvin mieleen. Hän on myös sitä mieltä, että terveydessä kaikki on yläpäästä kiinni: jos mieli on musta, se vaikuttaa myös fyysiseen terveyteen. Ahdistunut ihminen alkaa kääntyä fyysisesti kumaraan, ja kehossa voi alkaa esiintyä kaikenlaista kremppaa.

Ahvenaisen mielestä yhtä tärkeää kuin rakkaus on se, ettei ihminen vihaa. Elämässä ei saa katkeroitua.

Rakkaudesta puheen ollen. Veikko Ahvenaisen vaimo on häntä 34 vuotta nuorempi ruotsalainen Carina, joka soittaa myös haitaria. Pariskunta tutustui Ruotsissa jo vuosikymmeniä sitten, kun Ahvenainen oli opettamassa musikanttinuoria kesäisellä harmonikkaleirillä. Carina oli vasta 15-vuotias. Opettaja oli nuorelle tytölle idoli.

Leirillä mitään ei tietenkään tapahtunut. Vuosikymmeniä kului, Carina kasvoi aikuiseksi, ja Veikko Ahvenainen laittoi hänelle silloin tällöin kortteja ympäri maailmaa.

Yli vuosikymmen sitten he tapasivat uudelleen Veikko Ahvenaisen aloitteesta. Ja se oli siinä. Rakkaus syttyi, ja pariskunta pamautti naimisiin melkein saman tien.

Nyt he istuvat Jyväskylän Palokassa sijaitsevan omakotitalon olohuoneessa ja haluavat soittaa vieraalle yhdessä.

Kun Ahvenaiset vetäisevät kahdella hanurilla Johan Straussin menevän Tritsch-Tratsch-Polka op. 214 -klassikon, kummankin pää on hiukan kenossa oikealle ja sormet juoksevat vimmatusti pitkin mustavalkoisia nappuloita. Silmiin ei tarvitse katsoa, sillä kommunikointi tapahtuu soittimien välityksellä.

Veikko Ahvenaisen terveeseen elämään kuuluu muutama muukin osa-alue kuin musiikki: kunnollinen ruokavalio, liikunta ja raittius. Hän syö kasvispainotteisesti ja lihan sijaan kalaa.

Nuorempana muusikko hiihti, ja sitten hän siirtyi juoksuun. Veikko Ahvenaisen mielestä jo puolen tunnin kävely päivässä pitää lääkärin loitolla, mutta hän on vienyt liikuntaharrastuksen pitemmälle ja osallistunut maratoneihin 60-vuotiaasta lähtien. Hänellä on kasassa 31 täyspitkää maratonia.

Intohimoisen juoksemisen voi aloittaa iäkkäänäkin, kunhan sen tekee varovasti ja asteittain.

– Olen aina ollut utelias kokeilemaan kaikkea. Kesken maratonjuoksun varmaan jokainen ajattelee, että antaa olla viimeinen kerta. Pian maaliviivan jälkeen kuitenkin palautuu ja miettii jo, milloin voisi juosta maratonin seuraavan kerran.

Ihmisen ei tarvitse olla maratoonari tai extreme-urheilija. Ahvenaisen mielestä istumista pitäisi silti välttää niin paljon kuin mahdollista.

Omissa konserteissaan artisti saattaa nousta hetkeksi seisomaan ja selostaa yleisölle, että istuminen tappaa, hyvät ihmiset, joten nyt kuulkaas jaloitelkaa usein.

Vielä ei kymmenkiloinen haitari ole alkanut painaa suoraselkäisen miehen käsissä.

Ahvenainen on pitänyt kunnia-asiana sitä, ettei hän juo. Tietysti on tilaisuuksia, joihin kuuluu esimerkiksi viinilasillinen, mutta se on eri asia kuin ryyppääminen. Ahvenaisen oma isäkään ei ottanut viinaa.

Muusikkopiireissä tämä elämänkatsomus on tuottanut ongelmia, sillä siellä on perinteisesti ajateltu, että soittajan kuuluu ottaa ryyppyä. Tarjoajia on riittänyt, ja Ahvenaisen mukaan nuorempana jotkut jopa suuttuivat, jos hän kieltäytyi.

– Tajusin, että minun kannatti aina teeskennellä krapulaa. Väitin juoneeni edellispäivänä. Se oli kuulemma miehen puhetta, Ahvenainen sanoo kahvipöydässä.

Hän tarttuu lasikannuun ja kaataa mukiinsa mustaherukkamehua, joka on tehty oman pihan herukkapuskan marjoista.

Mehu on aivan uskomattoman hyvää. Ehkäpä tässä onkin Ahvenaisen pitkän iän salaisuus?

*****

Veikko Ahvenainen

  • Syntynyt 24.9.1929 Kuopiossa.
  • Harmonikkataiteilija, säveltäjä,
  • sanoittaja. Julkaissut useita harmonikansoiton oppaita.
  • Harmonikansoiton mestari vuodelta 1957.
  • Suomen vanhin esiintyvä hanuristi ja Suomen eniten levyttänyt artisti 961 levytyksellä.
  • Saanut Pro Finlandia -mitalin vuonna 2010.
  • Perhe: vaimo Carina.

teksti Saara Pakarinen,

kuvat Mikko Vähäniitty

*****

ELÄMÄ VAATII TEKOJA

Itsensä kanssa kannattaa ystävystyä, jos mielii

elää pitkään. Elämästä tulee mukavampaa sekä itselle että muille.

Ihminen on laumaeläin. Osallistuminen sosiaaliseen, kulttuuriseen tai uskonnolliseen toimintaan vapaa-ajalla pidentää tutkimuksen mukaan erityisesti miesten elinikää. Sitä paitsi harrastaminen tuo mielihyvää: kun on kivaa, aika ja paikka unohtuvat.      

Sosiaalinen pääoma – ystävyyssuhteet ja harrastukset – näyttävät kuitenkin tuovan enemmän lisävuosia suomenruotsalaisille miehille, jotka elävät kahdeksan vuotta kauemmin kuin suomenkieliset miehet.

Monet Terveyttä kulttuurista -projektit todistavat taiteen ja terveyden liitosta. Musiikki ja taide vähentävät muun muassa lääkkeiden tarvetta ja hermostuneisuutta. Elävän musiikin on todettu laskevan verenpainetta ja vähentävän hormonaalista stressiä sairaalaympäristössä.

Monet tuntevat musiikin vaikutuksen arjessaan, puhumattakaan juhlasta.

Tärkeintä harrastamisessa on, että löytää omat mieltymyksensä ja tekee elämästään näköisensä, vaikka veistäisi pikku-ukkoja liiterissä.      

Jos mielii pitkää ikää, kannattaa olla hyvä kaveri itsensä kanssa, sillä suhde on elämän mittainen. Sekä mieltä että ruumista koetellaan ja sitkeys punnitaan.

Tunteet ovat sekä psykologiaa että kemiaa. Kun stressihormonit, kortisoli ja adrenaliini jylläävät, myös ajatukset kapeutuvat: levoton ja ahdistunut näkee maailman omien pelkojensa valossa. Stressi tappaa isäntänä, mutta siivittää lentoon renkinä.

Osa ahdistuksesta on kaikuja eletystä elämästä, jolla ei ole mitään tekemistä tämän hetken kanssa. Saamme hyvin erilaiset eväät selviytymiseen jo lapsuudessamme. Elämä ei ole oikeudenmukaista. Voimme kuitenkin tehdä valintoja.  

– Loppupeleissä ei ratkaise, mitä ihmiselle on tapahtunut, vaan se, miten hän siihen suhtautuu. Masentuneille on tyypillistä, että tapahtuneesta ei päästetä irti. Se on sama kuin ajaisi autoa käsijarru päällä, psykoterapeutti ja tutkija Marja Saarenheimo sanoo.  

Hyväksyvä asenne – niin vaikea kuin se voikin olla – vapauttaa jatkamaan elämää eteenpäin.

Tiedämme, että ihmiset ovat selviytyneet hengissä jopa keskitysleiriltä. Näitä ihmisiä on pitänyt koossa kokemus siitä, että elämällä on heille jokin merkitys kaikesta kauheudesta huolimatta.       

Neurologi ja psykiatri Viktor Frankl kehitti keskitysleiriltä selvittyään logoterapian, joka perustuu tähän ajatukseen. Myös psykiatri ja analyyttisen psykologian isä Carl Gustav Jung päätteli, että kokemus elämän merkityksellisyydestä voi auttaa sietämään lähes mitä tahansa.

Mielen joustavuus ja psyykkinen eheys kuuluvat mielenterveyden edellytyksiin. Tällöin ihminen kykenee toimimaan arvojensa mukaisesti. Hän pystyy rakkauteen läheissuhteissaan, ja hänellä on väljähköjen roolien sosiaalinen verkosto, jonka kautta voi tarvittaessa saada tukea.

Kriiseistä ja stressistä selviytymisessä on keskeistä, kuinka pystyy rauhoittamaan itsensä. Aina löytyy vaihtoehtoja – ainakin omille tulkinnoille. Meillä jokaisella on synnynnäinen ja pysyvä temperamenttimme. Se ei kuitenkaan määrää kohtalonomaisesti, millaisia meistä tulee. Monet ominaisuudet, joita pidämme luonteenpiirteinä, ovat varhain vakiintuneita suhtautumis- ja reagointitapoja. Niitä voi muuttaa, vaikka se onkin vaativaa.

Saarenheimo on psykoterapeutin työssään nähnyt, kuinka myös monet ikäihmiset ovat muuttuneet ja saavuttaneet mielen harmonian. Tämä ei ole iästä kiinni eikä ole koskaan liian myöhäistä. Tosin terapia ei ole kaikille mahdollista eikä edes tarpeellista.

Aivoja pitää treenata monipuolisesti siinä missä lihaksiakin. Itsensä haastaminen, uteliaisuus ja uuden opettelu ovat yhteisiä piirteitä pitkäikäisille. Älyllinen vireys pitää yllä myös mielialaa.

Kymmenen viime vuoden aikana aivotutkimus on tuonut esille tuon tärkeän elimen lähes loputtomat mahdollisuudet luoda uusia yhteyksiä hermoratojen välille. Kun ajatukset ohjautuvat uusille urille, myös negatiiviset tunnereaktiot laimenevat. Muutos on mahdollista.

*****

Pidä huolta mielestäsi

  • Ole optimisti – voit elää 7–10 vuotta pessimistiä pidempään.
  • Pura stressiä sinulle sopivalla tavalla. Tee joka päivä jotain, joka tuottaa mielihyvää.  
  • Etsi apua kriisien yllättäessä. Sure, kun on surun aika. Hae apua, jos suru pitkittyy.
  • Vältä katkeruutta ja anna anteeksi, myös itsellesi. Viha sairastuttaa myös fyysisesti.   
  • Kriiseistä selviytymiseen ja paranemisprosesseihin tarvitaan tahdonvoimaa. ”Se,
  • mikä voimasta uupuu, korvataan tahdolla.” (Eeva Kilpi: Kuolinsiivous, WSOY 2012).  
  • Ole utelias, sillä elämä on ihmeitä täynnä.  
  • Nauru pidentää ikää, tai ainakin tekee elämän hauskemmaksi. Opettele nauramaan myös itsellesi.  

*****

Aivojumppaa ja yhteisöllisyyttä   

  • Etsi harrastuksia ja mieleistä tekemistä jo työuran aikana.
  • Kun jäät eläkkeelle, kannattaa hankkia ainakin yksi harrastus, jossa tehdään asioita muiden kanssa.  Ennakoi ajoissa vanhuusvuodet: suunnittele käytännön ratkaisut asumisesta alkaen.   
  • Käytä aivojasi: opettele uusia asioita ja haasta itsesi aina uudestaan.
  • Vaali ystävyyssuhteitasi. Jos elät yksin, juttele joka päivä kasvokkain edes yhden ihmisen kanssa.  
  • Mene vapaaehtoistyöhön. Se vaimentaa stressiä ja vähentää masennusta riippumatta omista stressinhallintakeinoista tai sosiaalisesta tuesta.

teksti Riitta Heimonen,

kuva Mikko Vähäniitty

Juttu on ilmestynyt Avun numerossa 40/2013.

Julkaistu: 8.11.2013