Apu

Pisa ja sen suora torni: Kirjailija rakastui savolaiseen vuoreen, joka poistaa kiristävän vanteen pään ympäriltä – Tarinan mukaan täällä on elänyt jättiläisiä

Pisa ja sen suora torni: Kirjailija rakastui savolaiseen vuoreen, joka poistaa kiristävän vanteen pään ympäriltä – Tarinan mukaan täällä on elänyt jättiläisiä
Kirjailija Antti Heikkinen kertoo erityisestä suhteestaan Pisan vuoreen. Ihmisen jälki näkyy siellä Täyssinän rauhan rajamerkkinä, polkuina, opastetauluina, ammoisen asuinpaikan rauniona ja vaaran laelle pystytettynä näkötornina.
Julkaistu: 6.8.2022

Kotikunnailtani Nilsiästä löytyy kolme korkeaa vuorta. Nimenomaan kunnailtani, ei kotikunnastani – Nilsiä liitettiin kymmenen vuotta sitten osaksi Kuopiota.

Vuoret pysyivät liitoksesta huolimatta Nilsiässä.

Tunnetuin vuorista on Tahkomäki, entinen Tahkovuori, nykyisin internationaalisti Tahko Mountain ja kavereiden kesken pelkkä Tahko.

Tahko on matkailukeskus, joka muuttuu etelän hiihtolomaviikoilla Espoon lähiöksi. Sen vuoksi se tunnetaan maailmalla paremmin kuin itse Nilsiä.

Sitten on Kinahmi.

Kinahmin kylkeä on vuosien juoksussa louhittu teollisuuden tarpeisiin, ja sen kupeeseen rakennettiin toistakymmentä vuotta sitten toistatuhatta katsojaa vetävä Louhosareena.

Kinahmilla voi vaeltaa jalkapatikassa tai maastopyörällä. Vuonna 1923 Pekka Halonen maalasi siellä taulunsa Talvimaisema Kinahmista. Teoksessa on kauniita tykkylumen peittämiä puita. Nyt, vuosisata myöhemmin, Halosen siveltelypaikalta kuuluu aukenevan avuhakkuumaisema.

Kolmas korkea vuori on Pisa. Se on luonnonsuojelualuetta. Ihmisen jälki näkyy siellä Täyssinän rauhan rajamerkkinä, polkuina, opastetauluina, ammoisen asuinpaikan rauniona ja vaaran laelle pystytettynä näkötornina.

Noista kolmesta vuoresta Pisa on minulle kaikkein rakkain.

Puristava tunne jää Pisalle – joka kerta

Olen kavunnut Pisan päälle lukemattomia kertoja hyvin monien fiilisten vallassa. Olen käynyt siellä iloisena, ja toisaalta silloin, kun maailman vanne on puristanut aivorasiaani.

Puristus on jäänyt joka kerta Pisalle. Luonto ja maisema ovat tehneet tehtävänsä. Siinä toivossa lähdin Pisalle nytkin ja tahdon tässä kertoa mainitusta vuoresta teille muillekin, koska tiedän vanteen puristelleen viime aikoina itse kenenkin pään ympärillä.

En sano valittaakseni, mutta kevät on ollut hankala. Hetkittäin jopa vastenmielinen. Työni ovat sotkeentuneet kerta kerran jälkeen niin koronan kuin maailman myllerrysten takia. Kun työt sotkeutuvat, sotkeutuu myös arki.

Kesäkuussa tilanne näytti jo tyynemmältä, mutta sitten läheiseni sairastui vakavasti. Kesätyöni nakkasi minut sen verran etäälle, etten pysty olemaan avuksi niin paljon kuin tahtoisin.

Syyllisyyshän sellaisesta tulee ja sen kylkiäisenä riittämättömyyden tunne. Niitä potiessa monet aivan olemattomat vastoinkäymiset muuttuvat maailmankaikkeuden minua vastaan suuntaaman salajuonen osasiksi.

Käteen katkeava ananastölkin avausklipsi riittää nostamaan mittasuhteettoman harmistuksen, ja älypuhelimen hajoava näyttö tuntuu siltä paljon puhutulta viimeiseltä pisaralta.

Aika ei riitä. Allakka kusee. Kaikki vastustaa.

Lönnrotin ja I.K. Inhan jalanjäljissä

Mutta kun pysäytän iltayöstä autoni Pisan vaellusreitin lähtöpaikalle ja katson siimekseen sukeltavan polun suuta, vääntyy suuni väkisin hymyyn.

Samalla aivoissa syttyy ajatus siitä, että monesta asiastahan tässä saa kiitollinen olla.

Esimerkiksi siitä, että pystyn astelemaan polkua myöten omilla jaloillani ja palaamaan reissultani omaan kotiini, jossa minulle rakkaimmat ihmiset nukkuvat yöuntaan vailla suurempaa huolta huomisesta.

Niin että terve vaan, Pisa.

Heti helpotit.

Aikojen saatossa Pisan polkuja ovat astelleet sorttisteni perusretkeilijöiden lisäksi myös monet nimekkäämmät heput. Sellaiset kuin Elias Lönnrot, I.K. Inha, Ruotsin kuningas Oskar II ja Piru. Kolmen vierailut voidaan todistaa historiallisilla faktoilla. Pirun Pisan reissu kulkee paikallisissa kansantarinoissa – tai kulki niin kauan, kun niitä joku kertoi.

Kansanrunousarkistosta löytyvien kertomusten mukaan Piru temmelsi Nilsiässä aikanaan enemmältikin. Jopa synnyinpitäjäni suurin järvi kuuluu saaneen nimensä siitä, että Piru lähti sitä ylittämään ja hänen saappaanvartensa ryyppäsi vettä.

– Onpa syvä järvi, hämmästeli piru ja kastoi järven Syväriksi.

Järvellä kulkiessaan Piru yöpyi yhden yön jokaisessa Syvärin saaressa. Siitä sai alkunsa sanonta, jonka mukaan Syvärissä on saaria yhtä paljon kuin kesässä öitä.

Pisallekin Piru rakenteli mukavan makuusopen, pienen Pirunkellariksi kastetun kallioluolan – joidenkin tylsimysten mukaan luolan ovat tehneet kalliosta kvartsia louhineet ihmiset. Nykyisin luola on rauhoitettu. Sitä ei saa sotkea pirukaan.

Kansantarinoissa kulkeva piru ei ymmärtääkseni ole raamatullinen sielunvihollinen. Vanhoissa tarinoissa pirut, haltiat, peikot ja menninkäiset lienevät olleet enemmän omien lajiensa edustajia. Eivätkä ainoita laatuaan.

Samoin jättiläiset. Kansanrunousarkiston mukaan sellaisiakin on Pisalla hengaillut.

Täyssinänrauhan rajamerkit eli muinaisten merkkimiesten nimmarit.

Pisan pitkät puut mainitaan Kalevalassa

Nousen polkua ylös. Piruja ei näy, ja askel askeleelta ne kummittelevat entistä vähemmän mielessäkin.

Ohitan vanhat rauniot. Ehkä niiden sijoilla pitivät savujaan ihmiset, jotka tapasivat Lönnrotin sekä Inhan – ja mene tiedä – ruotsalaisen kruunupäänkin.

Lönnrotin käynnistä ei muistelemista jäänyt. Tiettävästi hän ei kirjannut reissulta talteen ainuttakaan kansanrunoa. Sen verran käynti häneen jälkiä jätti, että Kalevalassa mainitaan Pisan mäen pitkät puut.

Samaan saumaan puhutaan Leppävirralta löytyvän Hornankallion hongista. Tai ei niistä oikeastaan puhuta. Niistä lauletaan, kun Joukainen elvistelee puidenmittatietoudellaan Väinämöiselle.

Kuningas Oskar II kävi katsomassa Täyssinän rauhan rajamerkkejä. Kruunupään toistasataa vuotta sitten suorittama savonvisiitti tuntuu sujuneen matalalla profiililla. Ei siitä juttua Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistostakaan löydy. Oskar II sai tepsutella Pisan rinteillä kaikessa rauhassa.

Parasta peeäärrää Pisalle teki I.K. Inha. Mestari- valokuvaaja ja kelpo kynämies antoi kameransa laulaa ja kirjoitti käynnistään vuolaasti. Hän pani merkille Siikajärven puolella kohoavan Kypäräisen, nimensä mukaisesti kypärän muotoisen vuoren, ja havaitsi kaukoputkellaan Siikajärvellä seilanneen malminnostajan lautan.

Pisalta avautuneita näköaloja Inha kutsui suppeammiksi kuin Kolin vastaavia, mutta hän ihastui niiden omituiseen jylhyyteen. Kuopion kupeisen Puijon rinnalla Inha näki Pisan metsäkarjuna. Vuorta ympäröi erämaa, ja louhikkoiset rinteet teettivät kiipeäjällään työtä.

Vertaus pätee edelleen.

Piru majailee Pisan mäellä

Moneen muuhun vuoreen verraten Pisa on saanut pysyä omissa oloissaan. On kansallismaisema toki säilynyt Kolillakin, mutta sen ovat löytäneet myös kauppamiehet.

Muistan nähneeni pätkän Aarne Tarkaksen 60-lukuista televisiosarjaa Herra Kenosesta. Sylva Rossin esittämä rouva Kenonen luki Kauko Helovirran näyttelemälle puolisolleen, että jokaisen isänmaallisen ihmisen on nähtävä Koli ja Pisa.

Kenonen ei ollut Pisalla käynyt. Hän suuttui. Rouvahan moitti miestään epäisänmaalliseksi! Herra Kenonen lähti Pisalle ja Kauko Helovirta temppuili kameran edessä Pisan kallioilla.

Tietääkseni yli puoli vuosisataa vanha viihdeohjelman jakso on ainoa, jossa Pisan maisemia on käytetty telkkaridraamassa. Valkokankaille Pisa ei ole päässyt.

Loppujen lopuksi hämmästyttävän harva tietää vuoren olemassaolosta. Pisa soittaa kyllä ihmisten päässä kelloja, mutta se johtuu italialaisesta kaimakaupungista ja sen kallellaan napottavasta tornista.

Kyllä Nilsiän Pisaltakin torni löytyy. Se seisoo suorassa. Uusi metallirunkoinen torni tuotiin vuoren laelle jokunen vuosi sitten helikopterilla. Ensimmäisissä Pisa-muistoissani kummittelee puinen, sittemmin vaaralliseksi lahonnut ja käyttökieltoon asetettu torni. Muistan pitäneeni vanhaa tornia pelottavana. Kuten koko Pisaa. Olin kuullut tarinoita paitsi mäellä majailevasta pirusta, myös Pisan kallioihin hakatuista rajamerkeistä. Ne nostivat lapsen mieleen ajatuksia sodasta, ja sota on pelottava asia.

Rajamerkit kertovat tarinaa vainolaisista

Kesäyö hämärtyy ennen valkeamistaan, mutta löydän vuonna 1559 kiveen nakutellut rajamerkit helposti. Ne kertovat ajasta, jolloin kotiseutuni oli rauhatonta rajaseutua. Vainolaisia kulki. Kyliä poltettiin, ihmisiä tapettiin.

Nousen torniin. Katson maisemaa. Siinä vallitsee rauha. Samoin maassa. Yölinnut laulavat, tuuli ei käy. Aika menettää merkityksensä. Aamu sarastaa ja tulee.

Kun palaan autolleni ja katson kelloa, hämmästyn. Se on jo paljon. Tai oikeastaan vähän. Ajan kotiini autereisena. Uni tulee helposti.

Herättyäni hymyilen. Hymy tarttuu. Maailma tarvitsee Pisan kaltaisia paikkoja. Sellaisia, joissa on mennyt, oleva ja tuleva.

Kommentoi »