Kirjailija Pirjo Tuomisen isä kaatui talvisodan ensimmäisenä päivänä.

Hän on kaivannut isää koko elämänsä ajan.

Nyt suomalaisten sotaorpojen kokemuksia hyödynnetään lastensairaalan rakentamisessa Ukrainaan.

Junassa haisi tupakka ja rintamalta lomalle tulevat sotilaat. Kun lähdettiin evakkoon ja majoituttiin vieraisiin nurkkiin, talon tuoksu oli joskus kodikas ja kutsuva, toisinaan taas pelottava.

– Olin pieni, mutta minulla on hirveän vahvoja aistikuvia sota-ajalta, sanoo kirjailija Pirjo Tuominen.

Hän muistaa myös ääniä, kuten sireenit, jotka varoittivat pommeista.

Pirjo Tuominen ja Aune-äiti asuivat Lappeenrannassa. Talossa oli paljon pieniä asuntoja, joissa asuivat paitsi isovanhemmat ja äidin veli perheineen myös muita vuokralaisia.

Isä Topi kaatui talvisodan ensimmäisenä päivänä 30. marraskuuta 1939. Pirjo oli silloin vain kymmenen kuukauden ikäinen. Isäkin oli nuori, kuollessaan 27-vuotias.

Äiti ei pystynyt isästä puhumaan, mutta isän sisaret ja muut sukulaiset kertoivat hänestä.

– Hän oli hyvä ampumaan, siitä on tallessa merkkejä ja lusikoita. Kaikki sanoivat, että hän oli herrasmies.

Isä oli myös taitava ratsastaja. Hän palveli Uudenmaan rakuunarykmentissä eli ratsuväkiyksikössä.

Kun talvisota alkoi, isä oli joukkoineen miinoittamassa Leningradista tulevaa junarataa. Yön pimeydessä hän oli lähtenyt ratsullaan tarkistamaan jotain.

– Hänen hevosensa astui miinaan. Se oli hänen kohtalonsa.

Pirjo Tuomisen isä Topi Rantanen kuului Uudenmaan rakuunarykmentin kantahenkilökuntaan. Kuva on 1930-luvun lopulta.

Vuosien 1939–1945 sodat jättivät noin 55 000 suomalaista lasta ilman toista tai molempia vanhempia. Kaatuneitten Omaisten Liiton mukaan sotaorpoja on elossa noin 14 500.

Lapsena Pirjo Tuomisen lähimmät ystävät ja jotkut koulutoverit olivat myös sotaorpoja. Isien haudat olivat samoilla hautausmailla.

Lappeenranta oli varuskuntakaupunki, jossa vaalittiin sodan muistoa. Jouluisin sankarihautausmaalla pidettiin juhlallinen muistotilaisuus.

– Varuskuntakaupungissa sotaorpous ei ollut häpeä, kuten olen kuullut monen muun sanovan. Siellä ei joutunut pilkatuksi, syrjityksi tai huonoon asemaan, Tuominen kertoo.

Vaikka sotaorpous oli tavallaan arkinen asia, se ei kuitenkaan ollut helppoa. Lapsena isä oli mielessä paljon.

– Ajattelin silloin isää, ja ajattelen häntä jatkuvasti. Se on minulla herkkä kohta.

Isään liittyy kaipuuta, halua tuntea tämä, ja tietenkin rakkautta.

Tuominen muistaa lapsuudestaan myös tunnelmia. Lapsi aistii paljon enemmän kuin kykenee ymmärtämään. Sota ja vanhemman menettäminen särkevät turvaverkon.

– Suru, pelko ja se hirvittävä turvattomuus vaikuttavat lapseen. Äitini suri valtavasti. Kun katsoo valokuvia, huomaa, että äiti oli vain varjo entisestään isän kuoleman jälkeen.

Tällaisessa tilanteessa lapsi alkaa herkästi ottaa vastuuta lähellä olevista aikuisista.

– Lapsi tuntee tarvetta lohduttaa. Minäkin kannoin vastuuta äidistä tämän kuolemaan saakka.

On tyypillistä, että sotaorvoilla lapsuus loppuu liian varhain, Tuominen sanoo. Samalla heistä saattaa tulla yliyrittäjiä.

– Isä on kuollut sankarina, ja pitää yrittää olla hänen arvoisensa.

Pirjo Tuominen sanoo, että hänen sukupolvensa naiset ovat taistelleet naisten asemasta. – Olemme halunneet kasvattaa seuraavan polven itsenäisiä naisia. Se on ollut meidän tehtävä vaikka hampaat irvessä.

Aamulla Pirjo Tuominen on käynyt Snipin ja Viivin kanssa lenkillä. Molemmat ovat shetlanninpaimenkoiria.

Snip muutti tänne Sveitsistä Tuomisen tyttären kanssa muutama vuosi sitten. Tuominen ja tytär asuvat nyt yhteistä taloa Nurmijärvellä. Viivi hankittiin toiseksi talonvahdiksi.

– Viivi on oikea kauhukakara. Kaikki naapurit kyllä tietävät Viivin! Tuominen kertoo.

Maailma on hyvin toisenlainen kuin Tuomisen lapsuudessa, mutta sota voi yhä jättää jälkeensä samanlaista tuhoa. Siksi suomalaisten sotaorpojen kokemuksia on haluttu hyödyntää Ukrainaan perustettavan Nadija-lastensairaalan suunnittelussa. Kaatuneitten Omaisten Liiton selvityksen mukaan sotaorpojen lapsuutta leimaavat traumat, joiden vaikutukset voivat ulottua taakkasiirtyminä jopa neljän sukupolven päähän.

Sairaalahankkeen on käynnistänyt entinen liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner. Perustajia ovat muun muassa Diakonissalaitos ja Supercellin perustajien Ilkka Paanasen ja Mikko Kodisojan säätiöt. Myös Suomen veteraaniliitot ovat mukana.

– Toiveena on, että voitaisiin helpottaa niiden ihmisten elämää, jotka nyt kokevat näitä samoja asioita. Vaikka maailma on erilainen, lasten kärsimys on sama. Ja se jatkuu pitkään. Se ei lopu siihen, että Ukrainaan saadaan rauha. Se voi jatkua sata vuotta, Pirjo Tuominen sanoo.

Lastensairaala tulee erikoistumaan lasten mielenterveyteen ja sotatraumoihin. Suunnitelma on, että se toimii ensin virtuaalisairaalana ja myöhemmin myös fyysisenä sairaalana. Lisäksi perustetaan tutkimusyksikkö. Tavoitteena on kerätä rahoitusta 150 miljoonaa euroa. Rahoittajia on myös muista Pohjoismaista.

Sururisti annettiin kaatuneen puolisolle, ja se periytyi vanhimmalle tyttärelle. Muut eivät saa tätä ristiä kantaa juhlatilaisuuksissa.

Sodan elänyt sukupolvi oli kova, kovettunut, Pirjo Tuominen sanoo. Se kasvatti lapsensa toisin kuin sotaa käymätön olisi kasvattanut. Tuomisen äiti meni uudelleen naimisiin ja perhe asui varuskunta-alueella.

– Siellä näki hermonsa menettäneitä miehiä ja heidän perheidensä kohtaloita.

Sodan jälkeinen Suomi oli köyhä maa. Kaikesta oli valtava pula: elintarvikkeet olivat kortilla ja rakennusmateriaalit vähissä.

Sotaorvot saivat kuitenkin jonkinlaista tukea. Pirjo Tuomisella oli vapaaoppilaspaikka koulussa ylioppilaaksi saakka. Työhuoltolailla pyrittiin turvaamaan, että lapsi saisi saman tasoisen koulutuksen, jonka isä olisi ehkä voinut tarjota.

– Minulla oli tarmokkaat isoäiti ja äiti, jotka halusivat, että Pirjo koulutetaan. Sain lopulta isoäidiltä opiskelurahat, joilla opiskelin ekonomiksi Helsingin kauppakorkeakoulussa.

Tuomisella oli myös kaksi sotakummia, paikallinen hammaslääkäri ja Bostonissa Yhdysvalloissa asuva tehtailijan rouva, jonka kanssa Tuominen oli kirjeenvaihdossa. Jos Tuominen toivoi balettitossuja tai kaunoluistimia, hän kirjoitti siitä kummille ja tämä lähetti paketin valtameren yli.

– Oli ihmeellistä, millaista hyvinvointia siellä oli.

Tuomisen oli tarkoitus matkustaa Yhdysvaltoihin tapaamaan kummiaan ekonomiksi valmistumisen jälkeen. Kummi kuitenkin kuoli ennen sitä. He eivät koskaan ehtineet tavata.

Myöhemmin Tuominen on itse halunnut auttaa vastaavalla tavalla ja ollut Unicefin jatkuva lahjoittaja.

Henkisestä tuesta sotaorvoille ei kuitenkaan ollut tietoakaan. Vaikeista asioista ei ollut tapana puhua.

– Äidit eivät puhuneet, eivätkä varsinkaan miehet, jotka olivat olleet rintamalla itse. Se oli ehkä liian raskasta. Todettiin vain, että näin on tapahtunut. Itket omat itkusi, ja se on siinä.

Pirjo esitti vauvaa kesällä 1939 filmatussa Punahousut-elokuvassa. Tuotantoyhtiö Suomi Filmi kuvasi Pirjon ja äidin Aune Rantasen.

Sodan jäljet ovat ylisukupolvisia. Se tarkoittaa, että ne siirtyvät herkästi vanhemmilta lapsille ja taas näiden lapsille.

Siirtyikö Pirjo Tuomisen kokemuksista jotain hänen omille lapsilleen? Tuominen kertoo, että hänellä ja miehellään oli yhteensä 11 isää ja äitiä. Sota oli silponut vanhempien avioliittoja, oli kuolemia ja eroja.

– Koska olimme nähneet sen, ymmärsimme, ettei lapsille pidä siirtää näitä traumoja. Ehkä ainakin jollakin tavalla onnistuimme siinä. Mutta on pitänyt myöntää ja ymmärtää, mitä sota teki.

Hän on itse purkanut asioita kirjoittamalla ja perehtymällä sotahistoriaan.

– Kun olen kirjoittanut historiasta, olen ehkä pystynyt siirtämään omia tunnelmiani historiallisille henkilöille. Mutta omasta elämästäni ja sotaorpoudesta kirjoitin vasta viime kirjoissa.

Tuominen sanoo, ettei ole ihan tyypillinen sotaorpo. Elämä olisi voinut olla paljon vaikeampaa. Isän menettäminen on silti ollut trauma.

– Ihminen kasvaa ja kypsyy vuosien myötä. Joitakin asioita ymmärtää vasta hyvin myöhäänkin.

Hänestä tuntuu pahalta, että isän elämä loppui vain 27-vuotiaana, jäi kesken. Se on hirveää tuhlausta.

– Se vaikutti minuun niin, että minusta tuli taistelijaluonne ja hyvin työteliäs.

Tuominen taisteli, jotta sai opiskella, sillä isäpuoli oli sitä mieltä, että vähempikin koulutus olisi riittänyt. Työelämässä hän teki vuosia kahta uraa yhtä aikaa. Hän työskenteli muun muassa tiedotuspäällikkönä, mainostoimistossa ja paikallisradiossa ja on kirjoittanut yli 50 romaania.

Pirjo Tuominen on ollut mukana sotaorpotoiminnassa parinkymmenen vuoden ajan. Hän on puhunut kokemuksistaan sotaorpojen ja veteraanien tilaisuuksissa sekä haastatellut sodan kokeneita kirjojaan varten.

– Olen tavannut sotaorpoja, jotka olivat syntyneet isän kaatumisen jälkeen hyvin traagisissa oloissa. Äidit saattoivat olla todella nuoria, 18- ja 20-vuotiaita. Kun elättäjä kuoli pois, se oli hyvin vakava paikka, hän kertoo.

Tuominen on huomannut, että ihmisillä on yhä suuri tarve puhua näistä asioista, tuoda ne päivänvaloon.

– Missään ei ole niin käsinkosketeltavaa tunnelmaa kuin näissä tilaisuuksissa. Puhutaan muistoista ja pommituksista. Itkuksi ne aina menevät.

Pirjo Tuominen meni mukaan sotaorpotoimintaan pian sen jälkeen, kun se oli alkanut 2000-luvun taitteessa. Sotaorvot saivat puvun rintaan kiinnitettävän tunnuksen vuonna 2014.

Tuominen sanoo, että sotien jälkeisinä vuosikymmeninä veteraanien kokemukset haluttiin painaa unohduksiin.

– Vasta Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen veteraaneja alettiin arvostaa. Mutta se ei yltänyt sotaorpoihin saakka, kuten ei myöskään taloudellinen tuki.

Monien kyvyttömyys ymmärtää sotaorvon elämää on ollut raskasta.

– On paljon ihmisiä, jotka ajattelevat, että asiat ovat oma vika: miksi menit sinne, miksi olit siellä. Toisen asemaan on vaikea asettua.

Kun Ukrainan sota alkoi pian kolme vuotta sitten, Pirjo Tuomisen ensimmäinen ajatus oli joko taas. Mieli on myötäelänyt ja vertaillut oman perheen kokemuksia Ukrainan sodan tapahtumiin.

– Sodan laatu on muuttunut. Silloin ennen se oli rintamasotaa. Nyt ei missään olla turvassa, kun käytössä ovat droonit.

Tuominen muistuttaa, että Ukrainan lastensairaalahankkeessa on tärkeää huomioida koko perhe. Esimerkiksi jos isä on kaatunut sodassa ja lapsi jäänyt yksin äidin kanssa, lapsi aistii äidin tunteet.

– Lapsi ei ole irrallinen asia. Ei voida hoitaa vain häntä. Lapsen henkinen vointi on sidoksissa ympäristöön ja tapahtumiin.

Pirjo Tuomisen viimeisin kirja Kurtturuusut (Tammi) julkaistiin maaliskuussa, ja sen jälkeen Tuominen jäi vihdoin eläkkeelle.

– Olen tehnyt töitä 70 vuotta. Ehkä se riittää. Ei minulla ole tarvetta kirjoittaa enää.

Päivät ovat silti täynnä. On talon työt, koiravahtina oleminen ja yhdistystoimintaa.

Tuominen kertoo vielä yhden muiston lapsuudesta: pommikoneet. Ne lensivät hyvin matalalla Lappeenrannan yli, niin matalalla, että perunakellarin ovelta pystyi näkemään lentäjät.

– Katselimme, kun ne tulivat ja pudottivat pommit. Ja mietimme, putoavatko ne meidän päälle. Tämän ovat Ukrainan lapset nyt kokeneet.