Pinnistelin 46 vuotta ilman ADHD-lääkkeitä ja menetin osan työkyvystäni
En kuvittele, että kaikki on mahdollista, vaan tarvitsen adhd-lääkkeitä, jotta pystyn vanhemmuuteen ja töihin, kirjoittaa Riikka Suominen.
Ajattele, että kärsisit selittämättömistä psyykkisistä vaikeuksista, mutta kohtaisit lääkäreiden taholta ylenkatsetta tai jopa suoranaista pilkkaa.
Sellaista on kärsiä adhd-oireista.
Jos et usko, niin kannattaa hakea vaikka Helsingin Sanomien uutisarkistosta sanalla ”adhd”. Nopeasti käy selväksi, että nykyihmiset juoksevat aivan turhaan vastaanotoilla hakemassa ”muotidiagnooseja”. Oikeasti vanhemmat eivät vain osaa kasvattaa lapsiaan eivätkä nuoret hillitä impulssejaan.
Me keski-ikäiset suorittajanaiset luulemme, että voimme saada kaiken. Näin julisti lokakuussa lehdessä psykiatrian erikoislääkärimies. Hänen mukaansa naisille ei saisi toitottaa, että kaikki on mahdollista.
Mitä jos olisin itse aikanaan päätynyt tämän psykiatrin vastaanotolle oireideni kanssa. Olisinko kohdannut artikkelissa kuuluvaa vähättelyä? Ylemmyydentuntoista luennointia siitä, että minun pitäisi lopettaa pinnistely ja ymmärtää kohtuullistaa elämääni.
Minä en kuvittele, että kaikki on mahdollista. Mutta rohkenen toivoa, että pystyn vanhemmuuteen ja jaksan raivokohtauksitta tai kotoa karkaamatta kasvattaa ainoan lapseni. Ja jos vielä sen lisäksi saan kantaa osa-aikaisen korteni työelämään, niin se on minulle erittäin riittävää.
Jotta näihin pystyn, tarvitsen adhd-lääkitystä.
”Pärjänneiden diagnoosit lisääntyvät, koska melko pärjäävä ja päättäväinen on oltava, että diagnoosin edes saa.”
46 vuotta kitkuttelin ilman. Ulkopuolisille se aiheutti harmia: loputtomasti unohduksia, ohareita, myöhästymisiä ja hukattuja tavaroita. Minulle se tarkoitti niin valtavaa pinnistelyä, että lopulta menetin osan työkyvystäni, luultavasti pysyvästi. Vanhempana olin niin väsynyt, että alan vieläkin itkeä, kun kuljen päiväkodin ohi tai mietin, etten koskaan jaksanut mennä katsomaan lapsen jalkapallopelejä.
Julkisuudessa ihmetellään, että juuri kaltaisteni työelämässä pärjänneiden diagnoosit yleistyvät. Etteivät vaan suorittajat hakisi stimulanteista lisäbuustia uralleen?
Pärjänneiden diagnoosit lisääntyvät, koska melko pärjäävä ja päättäväinen on oltava, että diagnoosin edes saa. Keskiluokkainenkin aikuinen voi yksityisellä lääkärillä kuulla vitsailua amfetamiininhimostaan tai hyvässä tapauksessa vain saarnan säännöllisistä elämäntavoista. Ja jos onkin niin onnekas, että oireita aletaan tutkia, niin diagnoosia varten potilaan pitää hankkia arkistoista neuvolakortit ja ala-asteen todistukset. Tätä siis vaaditaan ihmiseltä, jolle pieninkin paperityö voi olla ylitsepääsemätöntä.
Itse olen esimerkiksi jättänyt aikanaan hakematta työttömyyskorvausta, koska te-keskuksen hakuohjeet aiheuttivat oikosulun. Luin ohjeita puoli minuuttia ja totesin, että paperitöiden ja lisäselvitysten tuska olisi minulle suurempi kuin ne eurot, jotka voisin hakemalla saada.
”Sitä en tajua, että adhd:n kohdalla huoli on pelkästään liikadiagnooseista eikä alidiagnosoinnista.”
Tajuan, että diagnoosien pitää mennä oikein. Kaikki uupumus, ahdistus, häiriköinti tai elämänhallinnan puute ei ole tarkkaavaisuushäiriötä. Ja tajuan, että medikalisaatio vetää piiriinsä melko normaalia persoonallisuuden vaihtelua ja tajuan vielä senkin, että maailmassa, joka tarjoaa monenlaista pikatyydytystä 24 tuntia vuorokaudessa, on hyvä painottaa päivärytmiä.
Mutta sitä en tajua, että adhd:n kohdalla huoli on pelkästään liikadiagnooseista eikä alidiagnosoinnista.
Diagnoosit kasvavat tällä hetkellä jyrkästi, koska adhd:sta puhutaan. En minäkään osannut aiemmin epäillä lukuisten keskeytyneiden opintojen ja toistuvien uupumusten johtuvan muusta kuin sähläävästä luonteesta.
Moraalipaniikki muistuttaa paheksuntaa sosiaalitukien väärinkäytöstä. Otsikoihin nousevat tukihuijarit, joita on häviävän vähän. Samaan aikaan monikertaisesti useampi jättää hakematta tukia, joihin olisi oikeutettu. Syinä tukien alikäyttöön ovat tietämättömyys, avunsaannin monimutkaisuus tai stigma. Kuulostaa aivan samalta kuin avunhakeminen adhd:n oireisiin. Siksi herääkin kysymys, miksi adhd:n kohdalla lääkärit ja media oikein ruokkivat tätä stigmaa?
Hoitamaton adhd aiheuttaa kärsimystä ihmisille ja rahanmenoa yhteiskunnalle. Se voi johtaa itsetuhoisuuteen, teiniraskauksiin, rikoksiin, päihdeongelmiin, kesken jääneisiin opintoihin, työkyvyttömyyteen ja uupumukseen. Lievimmillään haitat jäävät avioeroihin ja oireilevan vanhemman traumatisoimiin lapsiin.
En vastusta ajatusta, että adhd on aikamme oire. Sata vuotta sitten oireita ei oltu keksitty eivätkä ne olisi ehkä niin arjessa haitanneetkaan. Mutta koska elän nyt, enkä sata vuotta sitten, olen loputtoman kiitollinen, että olen saanut lääketieteestä ja -teollisuudesta apua. Soisin, että useampi saisi, varsinkin he, joiden on nykyisellään vaikea taistella itselleen diagnoosia.
