Pikkuhuuhkajat näyttää onnistuneen maajoukkueprosessin mallia – eikä vähiten Markku Kanervalle ja A-maajoukkueelle

16 pistettä kahdeksaan otteluun, mistä lyhyenkin matematiikan lukeneet saavat lasketuksi tasan kahden pisteen ottelukohtaisen keskiarvon. Suomen alle 21-vuotiaiden maajoukkue, Pikkuhuuhkajat liitää vahvassa myötätuulessa.

Viimeisen EM-karsintaikkunan alla joukkue on vain pisteen perässä lohkon kärkimaa Sveitsiä, joka astelee vastaan perjantaina Luzernin valtavien panosten illassa. Karsintojen lohkovaihe huipentuu tiistai-iltana Tammelan valoissa.

Suora paikka ensi kesänä Slovakiassa pelattavaan EM-lopputurnaukseen on siis Suomen omissa käsissä. Sveitsi-voitolla se olisi jo aivan huulilla. Sijoittuminen lohkokakkoseksi tarkoittaisi Pikkuhuuhkajien tapauksessa melko todennäköisesti kisapaikan ratkaisevaa pudotuspeliottelua jotain toista lohkokakkosta vastaan, sillä suoran kisapaikan kuittaavan kolmen parhaan lohkokakkosen joukkoon joukkueen pistesaldo ei riittäne.

Tilanne on joka tapauksessa herkullinen. Poika- ja miesmaajoukkuepolun joukkueista Pikkuhuuhkajat on juuri nyt kovimpien panosten edessä, täysin omasta ansiostaan. Nykyisen, vuonna 2002 syntyneistä ja siitä nuoremmista pelaajista koostuvan ryhmän prosessista voisi moni maajoukkue, eikä vähiten isot Huuhkajat, ottaa monellakin tapaa mallia.

– V***u mä oon hyvä!

Sankarimaalivahti Tomi Maanojan alkukantainen, suomalaisittain poikkeuksellisen itsevarma karjaisu kajahtaa ilmoille Turun Kupittaan illassa 14. lokakuuta 2008, lähes päivälleen 16 vuotta sitten.

Psyko-lempinimeä kantava torjuja on pysäyttänyt kolme sekuntia aiemmin itävaltalaislaukojan rangaistuspotkun ja Markku Kanervan luotsaama U21-maajoukkue kuitannut historiansa ensimmäisen arvokisapaikan, Ruotsin EM-lopputurnaukseen kesäksi 2009. Joukkueen ei tarvitse hävetä esiintymistä myöskään noissa arvokisoissa, ja muun muassa Tim Sparvin, Hetemaj’n veljesten, Jukka Raitalan, Jonas Portinin ja Berat Sadikin nimet nousevat viimeistään maamme urheilukansan huulille.

15 vuoden pikakelaus nykypäivään kertoo karua kieltään. Kanervan tiivis ryhmä on yhä ainoa arvokisapaikkaan yltänyt miesten U21-joukkue. Edes hirveän lähellä ei ole käyty. Sijoitukset alle 21-vuotiaiden EM-karsintalohkoissa vuoden 2009 jälkeen ovat olleet kolmas, neljäs, toinen, kolmas, neljäs ja neljäs. Paras pistekeskiarvo löytyy edellisistä karsinnoista vuoden 2023 kisoihin; 1,90. Milloin pistetahti on viimeksi ollut nykyryhmän vastaavaa kovempi? Aivan, Kanervan historiallisella joukkueella; 2,38.

Markku Kanervan jälkeen U21-päävalmentajapestissä ovat toimineet Mika Laurikainen, Tommi Kautonen ja Juha Malinen, joista viimeisin nähtiin tehtävässä yli viiden vuoden ajan. Kaikki kokeneita, monissa liemissä keitettyjä valmentajia, joista yksikään ei kuitenkaan saanut U21-maajoukkuetta lentoon oikein missään vaiheessa.

Vuoden 2023 alusta vetovastuussa on ollut Hongasta, HJK:sta ja Norjan pääsarjan Kongsvingeristä tuttu Mika Lehkosuo. Lehkosuon valinta oli Palloliitolta selkeä askel sisältöpitoisempaan, pelillisen prosessin lujuutta painottavaan suuntaan. Päävalmentaja on tunnettu ennen kaikkea tästä, vahvasta pelikirjavalmentamisesta. Valinta oli liitolta erittäin tervetullut. Lehkosuon taktinen osaaminen on tehnyt U21-ympäristössä vain reilussa puolessatoista vuodessa vaativamman ja pelaajille opettavaisemman.

Lehkosuo sai liitolta suuren autonomian taustatiiminsä kasaamisessa, ja sen hän aloitti jo syksyllä 2022. Lopputulos näkyy taustahenkilöstön ollessa työhistorialtaan ja jalkapalloajattelultaan vahvan lehkosuolaista koulukuntaa.

Oikeaksi kädeksi mukaan tarttui jo Lehkosuon Hongan-vuosilta tuttu aisapari, virolainen Gert Remmel. Kaksikko ravisutteli suomalaista jalkapallovalmennusta toistakymmentä vuotta sitten uusilla, monien mielestä radikaaleillakin näkemyksillään. Tulokset olivat kiistattomia Hongan noustessa divarista Veikkausliigan monivuotiseksi mestarikandidaatiksi ja pompahtaen samalla jalkapallo-Suomen pelilliseksi kärkipuheenaiheeksi, keskiössä vahvaan pallokontrolliin perustuva pelitapa.

Remmel haastoi suomalaista jalkapallodiskurssia samanaikaisesti myös monella tavalla uudenlaisilla, hyvin kärkkäilläkin näkemyksillä valmentamisesta alkuperäisessä Urheilulehdessä.

Tiimin maalivahtivalmentaja, Hongassa ja Palloliitossa viime vuosien kannuksensa hankkinut Eemeli Reponen edustaa samaa, vahvan sisältökeskeistä, pelin periaatteiden takomiseen perustuvaa lähestymistapaa, jossa maalivahdin toiminta on keskiössä kaiken kentällä tapahtuvan kanssa, mikä näkyy esimerkiksi vahvana ekstrapelaajan roolina pallollisessa vaiheessa.

Projektin alussa mukaan tullut Tuomas Silvennoinen oli puolestaan Remmelin entinen työkaveri Italiasta. Silvennoisen hypättyä täksi kaudeksi AC Oulun valmentajaksi, tuli hänen tilalleen espanjalainen Ramiro Muñoz, ennestään sekä Lehkosuolle, Remmelille että Reposelle tuttu nuori valmentaja. Videoanalyytikko Tommi Helminen on työskennellyt useissa nuorisomaajoukkueissa ja syksyllä uutena fysiikkavalmentajana aloittanut Janne Ukkonen on Lehkosuon vanha tuttu Palloliitosta tultuaan muihin tehtäviin siirtyneen Toni Huuhkan, Lehkosuon entisiä työkavereita hänkin, tilalle.

Tuttu, tuttu ja tuttu. Joskus vanhojen työkavereiden mukaan haaliminen voi olla mukavoitumista ja kivoilla suojatyöpaikoilla suhmurointia. Pikkuhuuhkajien tapauksessa näin ei vaikuta olevan. Pelillinen prosessi paljastaa sen. Ennestään tuttujen taustatiimiläisten aloittama uusi projekti voi säästää merkittävästi aikaa sen vauhtiin pääsemisessä, kun päävalmentaja tuntee apulaistensa vahvuusalueet ja kommunikointitavan. Lehkosuon tiimin työnjakoa onkin kuvailtu useiden lähteiden mukaan selkeäksi, niin tiimin jäsenten kesken kuin pelaajienkin suuntaan.

Mika Lehkosuo vastaa päävalmentajana isoista päätöksistä, ja kaikki joukkueen prosesseihin liittyvä tieto menee hänen kauttaan. Gert Remmel pitää otteluissa korvanappia, johon hän saa reaaliaikaista tietoa katsomossa työskentelevältä Muñozilta, välittäen livestriimiä katsovan Reposen kanssa oleelliset pelistä nousevat havainnot Lehkosuolle.

Katsomossa on otteluissa myös videoanalyytikko Helminen, jonka päätehtävänä on laatia videoklippejä esimerkiksi taukokäyttöön. Erikoistilanteista on päävastuussa Muñoz, mutta ottelutilanteessa niitä luotsaa kentän suuntaan Reponen, yläparvella päivystävältä espanjalaiselta tulevaan reaaliaikaiseen informaatioon perustuen.

Lehkosuon johtama valmennustiimi on saanut jalkautettua pelilliset periaatteensa kentälle hyvin, joka maajoukkueikkunassa edellistä paremmin. Tämä on tärkein todiste sille, että työnjako toimii ja peliin tuotavia asioita on onnistuttu nostamaan joukkueelle sopivasti, ei ähkyyn saakka. Valitut periaatteet ovat osoittautuneet myös nykyiselle pelaajamateriaalille hyvin sopiviksi.

Joukkueen lähellä olevien henkilöiden mukaan pelillisessä prosessissa on keskitytty muutamiin vahvoihin perusperiaatteisiin, jotka halutaan juntata syvälle pelaajien selkäytimiin. Näitä on käyty läpi harjoituskentällä sekä koko joukkueen kesken että pelipaikka- tai osajoukkuekohtaisesti. Valmennustiimi tiedostaa, ettei lyhyiden maajoukkueikkunoiden aikana voi antaa liikaa ja liian yksityiskohtaista informaatiota.

Pikkuhuuhkajien peliä katsellessa siitä tunnistaakin hyvin nopeasti muutaman selkeän perusperiaatteen. Vaikka vastustajasta riippuvaa hienosäätöä luonnollisestikin tehdään, vaikuttavat pelin omat pääperiaatteet olevan aina etusijalla. Asia, jota olisi toivonut miesten A-maajoukkueelta edellisissä EM-karsinnoissa karsintaikkunasta toiseen tapahtuneen lähestymistavallisen poukkoilun sijaan.

Mitä ovat Pikkuhuuhkajien pelin pääperiaatteet? Tutkitaanpa.

Hyökkäyspelissä joukkueelle on leimallisinta vahva vertikaalisuus, pystysuuntaisuus. Honka-aikojen äänekkäimmät Lehkosuo-pallon kriitikot ovat väistämättä hiljentyneet. Tuulipukukatsojien ja nettipalstojen pimputtelu-kommenteille ei ole enää pienintäkään katetta. Lehkosuon Hongan-aikaisesta pelitavasta on tultu todella kauas, jopa kohti toista ääripäätä.

Pikkuhuuhkajat pyrkii aina ensisijaisesti selustaan. Hitaamman hyökkäyksen vaiheessa lähtökohta on täyttää ylätaskut, joista löytyvät pelaajat tekevät hanakasti over- tai underlap -juoksuja linjan taakse. Mikäli tämä syöttö on järkevä pelata, se pelataan. Etenkin oikea laitapuolustaja Kalle Wallius hakee näitä juoksuja ahkerasti.

Jos selustaan juoksevaa pelaajaa ei saada auki, pakottavat nämä liikkeet silti vastustajan vetäytymään syvemmälle, mikä avaa tiloja puolustuslinjan etupuolella. Pikkuhuuhkajat täyttää keski- ja välikaistaa useilla pelaajilla, jotka tuntuvat suorastaan nauttivan päästessään pelaamaan pieniä kombinaatioita vastustajan puolustuslinjan eteen, boksin ulkopuolella. Otso Liimatta, Casper Terho, Naatan Skyttä ja Niklas Pyyhtiä ovat vahvimmillaan näissä tiloissa ja Lehkosuon tiimi on onnistunut valjastamaan pelitavan näiden vahvuuksien mukaisesti.

Joukkueen selvästi yleisin tapa pyrkiä päättämään hyökkäys laukaukseen on hakea juurikin boksin reunoille pelattavia cutback-syöttöjä, joita on kerjäämässä useampi pelaaja, keskustapainotteisen kentän täytön ansiosta.

Pallon ollessa keskellä, ovat vaihtoehtona kombinaatioiden lisäksi usein juuri cutback-syötöistä nähtävät kaukolaukaukset, joille joukkueessa on hyvin vihreä valo. Edellä mainitut pelaajat ovat myös erinomaisia laukojia. Suomen laukauksista boksin ulkopuolelta on lähtenyt 43,9 prosenttia, mikä on nykyjalkapallossa melko korkea osuus.

Suomen laukaisukohtainen maaliodottama näissä EM-karsinnoissa ei ole päätä huimaava, 0,10, mutta se on ollut äärimmäisen tehokas viimeistellen peräti 18 maalia vain 7,5 maaliodottamalla. Laukauksista maalia kohti on suuntautunut 46,3 prosenttia, mikä on koko karsintojen seitsemänneksi korkein lukema. Etenkin koko karsintojen maalipörssin jaetulla kärkisijalla seitsemällä osumallaan majailema Liimatta vaikuttaisi pelaajalta, jolle laukaisupaikka 18 metrissä on järjestään todennäköisyyslaskelmia parempi.

Otso Liimatta lukeutuu Pikkuhuuhkajien avainpelaajiin. KUVA: Juha Tamminen / All Over Press

Pikkuhuuhkajien vahvaan vertikaalisuuden periaatteeseen liittyy todella räjähtäväksi hiottu kiihdytysvaihe. Oli sitten kyse voitetusta pallosta omalla kenttäpuoliskolla tai vastustajan korkean prässin ohittamisesta syntyneestä tilasta keskikentällä, juoksee joukkue keskikentän yli nopeasti – usein yhden pelaajan voittaessa tempokuljetuksellaan kymmeniä metrejä päätyen aina vastustajan boksin reunoille saakka. Tähänkin periaatteeseen löytyy useita sopivia pelaajatyyppejä Liimatan, Terhon, Skytän ja jo A-maajoukkueeseen karanneen Topi Keskisen johdolla.

Joukkue on suoraviivainen myös voittaessaan pallon vastustajan kenttäpuoliskolla, jolloin sen selvänä periaatteena tuntuu silloinkin olevan vastahyökkäyksen päättäminen maalintekoyritykseen mahdollisimman nopeasti. Tällaisista riistoista onkin syntynyt useampi maali näissä EM-karsinnoissa. Jokaista vastustajan pelinavaamista joukkue ei pyri prässäämään ylhäältä, vaan vaihtelee korkeuksia tilanteen mukaan. Korkean prässin aggressiivisuudesta kertova PPDA-arvo ryhmällä on 8,98 – karsintojen ylempää keskitasoa ja oman lohkon toiseksi paras lohkokärki Sveitsin (5,56) jälkeen.

Vaikka maajoukkueen pallollisessa pelissä korostuu halu edetä selustaan, tai ylipäätään voittaa tilaa vertikaalisesti, ei sen pelaaminen ole jatkuvaa päästä päähän koohottamista. Eri pallollisia rytmejä löytyy. Pallonhallintaprosenttien keskiarvo näissä karsinnoissa on 55, ja useammassa otteluissa pallonhallintaprosentti on ollut yli 60. Lehkosuon joukkue rotatoi pelaajiaan avaamis- ja rakenteluvaiheessa huomattavasti A-maajoukkuetta enemmän, mutta tietyillä paikoilla on aina löydyttävä pelaaja. Esimerkiksi keskikentän pohja tai ylätaskut eivät ole missään vaiheessa tyhjiä. Toissijaista on vain, minkä pelipaikan pelaaja niissä milloinkin on.

Usein nähty asetelma peliä avatessa on maalivahti ja molemmat topparit vierekkäin, laitapuolustajat ylempänä, mutta ei aivan leveydessä, keskikentän pohjakaksikko lähellä toisiaan, kaksi pelaajaa hieman pohjia leveämmällä (muodostaen keskikentän laatikon) ja laitapelaajat ylhäällä laitakaistoilla. Vastustajaa halutaan houkutella lähemmäs ja tulla syntyneen prässin alta kontrolloidusti pois.

Selkeän hyökkäyspelaamisen rakenteen lisäksi on Pikkuhuuhkajien puolustaminen ollut vahvaa, jopa se kaikkein suurin ase. Joukkue on päästänyt kahdeksassa ottelussaan vain kuusi maalia, eikä saldossa ole juurikaan ilmaa. Kaikkein vakuuttavin näyttö maalinestopelaamisesta on Pikkuhuuhkajien vastustajien laukaisukohtainen maaliodottama, 0,08, mikä on kaikista EM-karsintojen joukkueista kolmanneksi pienin.

Kun puolustus- ja maalinestopelaamista tarkastelee laadullisesti, on edellinen lukema helppo ymmärtää. Korkea ja puolikorkea blokki on useimmiten muotoa 4-2-3-1, jossa kärkipelaajan tehtävä on saada vastustajan pelinavaaminen lukittua toiseen laitaan, jossa riistoja haetaan. Laitahyökkääjät puolittavat vastustajan laita- ja keskikenttäpelaajien välissä valmiina antamaan paineen sinne, minne pallo pelataan. Suomen puolustuslinjan eteen on vaikea päästä vahvan keskikentän pohjakaksikon sekä ahkerasti heitä auttavan painottoman laitahyökkääjän ansiosta. Puolustusmoraali kaikilla yläoksan pelaajilla on korkealla tasolla.

Myös negatiivisissa tilanteenvaihdoissa Suomea on ollut vaikea haavoittaa, eikä vähiten toppareita suojaavan keskikentän vankan pohjakaksikon ansiosta.

Vastustajan päästessä lähelle Suomen boksia, näkyy sinivalkopaitojen toiminnassa vahva rangaistusalueen viivan puolustamisen periaate. Kyseisestä rintamasta ei ole helppo tulla läpi, ja mikäli vastustaja pääsee esimerkiksi lähelle päätyrajaa, ovat vaara-alueiden ja portin puolustamisen periaatteet selkeät. Tämän ansiosta Suomen vastustajat ovat joutuneet ottamaan valtaosan laukauksistaan kauempaa, matalan maaliodottaman alueilta.

Myös erityisen paljon pienten marginaalien maajoukkuetasolla korostuva pelin osa-alue, erikoistilanteet on ollut Pikkuhuuhkajien yksi vahvuuksista. Tästä tuoreimpana osoituksena kaksi hyvin identtistä kulmapotkumaalia syyskuun maaotteluikkunassa. Ramiro Muñoz on meritoitunut erikoistilannevalmentaja jo aiemmista pesteistään ja jälki on ollut näkyvissä nytkin. Tulevat vuodet näyttävät, voisiko miehen erikoisosaamista hyödyntää Huuhkajissakin.

Olisi tietenkin naiivia ajatella maajoukkueen menestyneen pelkästään hyvän valmennuksen ansiosta, vaikka ilman sitä se tuskin olisikaan nykytilanteessaan. Lehkosuon käytettävissä on pelaajamateriaali, josta miehen moni edeltäjä lienee kateellinen. Pelaajiston taso kestää vertailun kesän 2009 joukkueeseen ja monissa arvioissa sitä pidetään jopa Kanervan kisaryhmää laadukkaampana. Molemmille U21-ryhmille on yhteistä useiden avainpelaajien säännöllinen vastuu kovatasoisissa eurooppalaisissa joukkueissa.

Varsinkin nykyryhmän keskikentältä ja laidoilta löytyy arsenaalia, joka kestää kansainvälisen vertailun. On maalipörssin kärki Liimatta, Terho, Pyyhtiä, Skyttä ja Talvitie. Nuoria herroja, joiden seura-arki on pyörinyt Portugalin, Belgian, Italian, Ranskan ja Hollannin sarjoissa. Valtaosalla ykkös-, joillain kakkostasoilla. Ysipaikan pelaajat eivät ole joukkueessa onnistuneet, minkä johdosta Lehkosuo on siirtynyt Liimatan käyttöön valeysinä. Aition tietojen mukaan valmennus on halunnut mahdollisimman monta parhaassa vireessä olevaa pelaajaa kentälle samanaikaisesti.

Myös alempaa löytyvä keskiakseli on vahvaa tekoa. Joukkueen kapteeni, joskin loukkaantumisen takia lokakuun ikkunasta sivussa oleva Santeri Väänänen pelaa säännöllisesti norjalaisjätti Rosenborgissa, keskikentän kaksimetrinen Luka Hyryläinen 2. Bundesliigassa ja topparikaksikko Ville Koski-Tony Miettinen Kroatian ja Norjan pääsarjoissa. Kaikki karsintaottelut maalia vartioinut, 205-senttinen Lucas Bergström harjoittelee Chelsean kanssa.

Materiaalissa riittää syvyyttä siitä huolimatta, että A-maajoukkue on haalinut riveihinsä Keskisen, Tomas Galvezin, Matti Peltolan ja Leo Wallan – päätös, jonka perusteita voi kyseenalaistaa. Kisoihin pääsy on ilman heitäkin täysin realistista, mutta tarpeettoman riskin suomalainen maajoukkuejalkapallo päätöksessä silti ottaa.

Selkeä, avainpelaajien vahvuudet huomioiva, sopivan yksinkertainen, mutta kansainvälisen kilpailun vaateen huomioiva pelitapa yhdistettynä suomalaisittain erinomaiseen pelaajatilanteeseen on tuonut Pikkuhuuhkajat arvokisojen porteille 15 vuoden tauon jälkeen. Toteutui ensi kesän unelma tai ei, on käsissämme todella lupaava pelaajarunko myös A-maajoukkueen tulevaisuutta ajatellen. Kesän 2009 joukkueen useammasta avainpelaajasta tuli A-maajoukkueen luottopelaajia vuosikausiksi ja samaa on lupa odottaa nytkin.

Fiksut, sopivan mittaiset harppaukset seurajoukkuemaailmassa, säännöllisen peliajan mahdollistaen ovat ensiarvoisen tärkeitä. Esimerkiksi Otso Liimatan tai Lucas Bergströmin tason riittävyydestä U21-maajoukkueeseen ei tarvitse olla huolissaan, mutta heidän peliaikatilanteestaan seuroissaan kylläkin.

Se, mihin maajoukkuetoiminnan tulevaisuuden kannalta voidaan vaikuttaa Suomen-päästä, on pelillinen jatkumo. Poikamaajoukkueiden pelitavat ovat viime vuosina olleet kaikkea muuta kuin yhtenäiset eri ikäluokkien kesken, mutta tätä pyritään parantamaan – Mika Lehkosuon toimiessa prosessissa isossa roolissa. Oleellinen kysymys on myös se, yltääkö jatkumo A-maajoukkueeseen saakka.

Huuhkajien pelillisestä uudistumisesta on puhuttu joka suunnalta syksyn aikana, mutta se ei saisi tapahtua omana, nuoremmista maajoukkueista irrallisena yksikkönä. On sekä Huuhkajien menestyksen että U21- ja A-maajoukkueiden rajapinnassa liikkuvien topikeskisten ja tomasgalvezien etu, että pelillinen siirtymä nuorisomaajoukkueista miesten lippulaivaan olisi mahdollisimman kivuton.

Vaikka Markku Kanerva sanoi lokakuun alun lehdistötilaisuudessa olevansa henkilö, joka tekee lopulliset päätökset asioissa, kannattaisi Mika Lehkosuon johtamaa valmennustiimiä kuunnella – ja seurata. Tarkkaan. Paljon muussakin kuin pelaajavalinta-asioissa.

Pikkuhuuhkajat kun näyttää juuri nyt esimerkkiä, kuinka tehokas, pelaajistosta parhaan irti saava maajoukkueprojekti toteutetaan.