Mondo

Piilopaikkojen Dubrovnik



Piilopaikkojen Dubrovnik

ARKISTON KÄTKÖISTÄ. Kroatia on matkailijoiden suosikkikohteita tänäkin vuonna. Maan etelärannikon kaunis Dubrovnik huokuu rosoista historiaa. 
Teksti Ilkka Pernu
Kuvat Hanna Koikkalainen

Pieni aukio sijaitsee Od Margarite -kadun varrella. Pojat kaivavat esiin spraymaalipurkin ja ruiskuttavat vanhaan seinään punaisen kehikon. Noin, siinä on heidän maalinsa. Alkamassa on jalkapallopeli.

Dubrovnikissa, Kroatian eteläisimmässä kaupungissa, aika tuntuu sekä pysähtyneen että kulkevan eteenpäin. 

Historiallisessa, jykevien muurien ympäröimässä vanhassa­kaupungissa talojen puiset ikkunaluukut ovat samaa tumman vihreää – Dubrovnikin vihreää – kuin jo 600 vuotta sitten. Kaikki rakennukset on kunnostettu pieteetillä. Silti rannikkokaupunki on täynnä elämää. Adrianmeren tuuli heiluttaa katujen ylle ripustettuja pyykkejä. Lepattavista verkkareista, alusvaatteista ja lakanoista leijuu ilmaan pesuaineen tuoksu.

Iltapäivällä kaupunkilaiset hakevat päivällistarpeita pienistä Konzum-ruokakaupoista. Asuntojen avoimista ikkunoista kuuluu kattiloiden kolistelua. Ilmastointilaitteiden puskemat aromit kertovat, että liesillä tirisee paistettu kala.

Od Puca -kadulla on pikku parturinliike, jonka seinää koristavat kuvat kroatialaisen Hajduk Split -jalkapallojoukkueen pelaajista ja paavi Benedictus XVI:sta. Tuoleissa saksien alla istuu vain dubrovnikilaismiehiä, naapurioven tuliaiskaupassa vierailee ainoastaan matkailijoita.

Paikalliset elävät rinnakkain turistien kanssa, mutta tilanne on muuttumassa. Dubrovnikilaiset ovat viime ­vuosina myyneet asuntojaan ulkomaalaisille, pääasiassa amerikkalaisille ja irlantilaisille. Loma-asuntoina niistä saa hyvän hinnan. Kaupunginmuurien sisällä elää vakituisesti enää pari­tuhatta asukasta. Vielä muutama vuosi sitten heitä oli ­tuplasti enemmän.

Dubrovnik on pieni kaupunki ja yhtä sokkeloa – varsinkin meren puolella. Pääkaduilta Stradunilta ja Pred Dvoromilta voi puikahtaa tutkimaan pienempiä kujia. Kadut ovat mutkaisia ja ahtaita, välillä alle kahden metrin levyisiä. Ilman karttaa on mahdoton tietää, päätyykö seuraavan kulman takana umpikujaan, jonkun kotiovelle tai aukiolle, jonka laidalla kohoaa kirkko.

Kaupungin hahmottamiseksi on katsottava sitä kauempaa, ylhäältä. Se onnistuu parhaiten kipuamalla vanhaa­kaupunkia kehystävälle jykevälle muurille. Kahden kilometrin pituisen muurin pääsee kiertämään kävellen kokonaan.

Pääkadun itäpäässä Ploce-portilla hymyilee muurille lippuja myyvä Srdjan. Mies alkaa suomalaisen tunnistaessaan luetella nauraen SM-liigan jääkiekkojoukkueita: »Suosikkini on Oulun Kärpät. Pidän jääkiekosta!»

Kapeiden portaiden yläpäästä aukeaa ruosteen ja oranssin värinen kattomeri. Sen raoista pilkottaa taka­pihoja, joissa kasvaa sitruuna- ja kiivipuita. Viikunapuut on laitettu kiipeämään kotien terassirakennelmiin.

Puolen tunnin välein kaupungin ylle kajahtaa kumahdus, joka hiljentää muut äänet. Se soitetaan kellotornista Stradun-­kadun päässä. Aikamerkin rytmittämänä muurin kiertäminen alkaa tuntua lähes pyhältä ­toimitukselta.

Osa kaupungin katoista on muita vaaleampia ja sammaleen peittämiä. Niistä huokuu Dubrovnikin historia: ne ovat niitä aiemmin hunajan ja kullanvärisiä kattoja, jotka Kroatian sodassa vuosina 1991–92 säästyivät pommeilta. Sodan aikana serbisotilaat piirittivät kaupungin kymmeneksi kuukaudeksi. Vaikka Dubrovnikissa ei ollut puolustusta eikä se ollut sodan kannalta merkittävä, vanhaan­kaupunkiin ammuttiin noin 1 500 kranaattia ja rakettia. ­Piiritystä on ­jälkikäteen arvioitu pelkäksi ilkivallaksi.

Moni dubrovnikilainen muistaa 20 vuoden takaiset kauhun kuukaudet kuin eilisen. Hotelliketju Adriatic Luxuryn työntekijä Zrinka Marinovic´ oli 16-vuotias, kun pommitukset lokakuun ensimmäisenä päivänä alkoivat.

»Luulin kuolevani. Se oli ainoa kerta, kun oikeasti toivoin, että koulu alkaisi.»

Toisaalta hän muistaa, kuinka tuona aikana kaupunkilaiset tulivat toisilleen läheisiksi. Heillä oli yhteinen tavoite suojella toisiaan ja rakkaita rakennuksia. Hiekkasäkkejä pinottiin historiallisesti tärkeisiin ja hauraisiin kohteisiin, kuten Velika onofrijeva -suihkulähteen reliefien päälle.

Matkaopas Sandra Milovcˇevic´ muistaa, kuinka hän joutui 14-vuotiaana käymään koulua ­kellareissa ilman sähköä.

»Emme voineet liikkua ulkona, koska tarkka-ampujia oli kaikkialla.»

Kermanväriset kivimuurit suojelivat kaupunkilaisia: pommituksissa kuoli vain 13 ihmistä. Yllättäen dubrovnikilaiset eivät vaikuta erityisen katkerilta noista ajoista.

»Olemme ystävällisiä kaikille. Tiedämme, etteivät kaikki serbit ole syyllisiä. Kun olemme hyvällä tuulella, puhumme samaa kieltä», Milovcˇevic´ sanoo.

Syy on yksinkertainen: dubrovnikilaiset ymmärtävät, ­etteivät he voi elää eristyksissä. Kaupunki on aina ollut avoin matkailijoille. Heitä on Dubrovnikissa tiettävästi ollut 1300-luvulta lähtien. Paikalliset eivät silti ole joutuneet tyystin muuttamaan elämäntyyliään ja elinkeinojaan matkailun takia, toisin kuin joidenkin muiden suosituiksi turistikohteiksi nousseiden paikkojen asukkaat.

Levollisuuden aistii. Kauppiaatkin ovat leppoisia. Koko kaupunki elää historian ehdoilla. Dubrovnik valittiin Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 1979, mutta silti kaupungissa ei tunnu siltä kuin liikkuisi elävässä museossa. On hauska katsella, miten luontevasti paikalliset nunnat puikkelehtivat matkailijoiden vilinässä.

Kun kalastaja hioo venettään likaisissa haalareissaan keskellä satamaa, hän ei näyttele turistien iloksi. Se on hänen luonteva, oma työpaikkansa.

Tuuli pörröttää vuohen turkkia. Lauma siirtyy verkkaisesti syrjään auton tieltä. Srd-kukkulalta katsellessa alapuolella oleva Dubrovnik on uinuva linnunpesä. Aamuaurinko vasta herättelee kaupunkia. Tämä 400 metriä korkea kukkula oli viimeinen puolustuslinnoitus Dubrovnikin piirityksen aikaan. Nyt Srd on hiljainen, tuuli peittää alhaalta kantautuvat äänet. Tyyninä päivinä kaapelivaunu kulkee kaupungista huipulle, jossa sijaitsee ravintola, näköalaterassi ja sotamuseo.

Kukkulalla autoillessa siirtyy vaivihkaa kuin maailmasta toiseen. Alarinteillä törröttää sypressejä, ylhäällä puut vaihtuvat mataliin pensaisiin ja jäkälään. Matkan ­varrella nenään tulvahtaa villiyrttien tuoksuja – rosmariinia, timjamia ja laventelia. Niitä voi nuuhkia ihan tien laidallakin.

Kukkulan takana laaksoissa on hunajatarhoja ja kolme hevostilaa, joissa dubrovnikilaiset perheet käyvät viikonloppuisin ratsastamassa. Tämän kesän jälkeen mehiläiset ja hevoset joutuvat ehkä muuttamaan: laaksoon aletaan rakentaa golfkenttää.

Takana, vain parinkymmenen kilometrin päässä on Bosnia ja Hertsegovinan raja. Kun tähystelee Dubrovnikin ohi merelle, näkee useita saaria. Lähimpänä lepää Lokrum, »rakkauden saari». Hieman kauempana on kolmen saaren muodostama Elaftiti-ryhmä.

Saaret tarjoavat Dubrovnikin-kävijälle sitä, mitä kaupungista ei saa: rauhallisia uimarantoja ja koskematonta luontoa. Suurin ja kaunein ei kuitenkaan näy kukkulalle asti. Mljet-saari on suojassa katseilta, mutta sinne vie lautta.

Sobra-kylän satamassa lauttaa vastassa on kaksi linja-autoa. Toinen suuntaa Mljet-saaren itäpäähän, toinen länteen. Nämä linjat ovat saaren ainoat, mutta sympaattisesti ne on myös numeroitu.

Pieni keltainen linjuri kiipeää ketterästi länttä kohti, ylös kukkuloille. Metsien puuston raoista pilkistää viiniviljelmiä. Babino Polje -kylän kohdalla tie kapenee. Täällä ei taideta tuntea käsitettä piennar! Murentunut asvaltti päättyy tienreunassa jyrkkään pudotukseen. Pihoilla kasvavien puiden oksat aivan raapivat bussin ikkunaa.

Vajaan tunnin ajomatkan jälkeen saavumme perille Polacˇen kylään.

Koko 40 kilometriä pitkällä saarella asuu vakituisesti noin 800 asukasta, Polacˇessa vain 70 – ja he kaikki tuntuvat olevan yhtä suurta onnellista perhettä. Asuntoja kylässä vuokraavan vanhan miehen Ivon tytär Gorana Smolcˇic´ Matana pitelee sylissään iloista taaperoa. Jokaisella vastaantulijalla on aikaa leperrellä lapselle. Myös kylällä kulkevalla valkoisella koiralla, pörröisellä samojedipentu Bellalla, riittää rapsuttelijoita.

Täällä lahden poukamassa, kansallispuiston ytimessä, eletään rennosti. On vain yksi asia, johon kyläläiset suhtautuvat vakavasti: ruuan, varsinkin kalan, on oltava tuoretta. Ravintoloiden listat vaihtelevat sesongin mukaan. Sitä tarjotaan, mikä on kulloinkin parasta.

Polacˇessa Castello-ravintolan tarjoilija Ana Matyzovic´ kantaa terassin ohi vadillisen tuoreita mangoldeja, jotka hän on juuri nyppinyt maasta ateriaa varten. Illallisen jälkeen kokki Anka Nodilo tarkistaa, haluavatko asiakkaat tulla aamulla valitsemaan itse seuraavan päivällisensä kalat – niistä, mitä kalastaja on sattunut aamulla pyydystämään.

Aamuvarhain on hyvä lähteä pyörillä kiertämään kansallispuistoa. Reitin alku ottaa heti luulot pois tottumattomasta. Puolentoista kilometrin kipuaminen Polacˇen kylän roomalaisilta raunioilta kukkuloille polttelee reisissä.

Asvaltilta kurvataan soratielle, joka laskee Babine Kucen kylään. Polulle kurottelee luonnonvaraisia oliivipuita ja erilaisia pinjoja. Ohi viuhuvien havupuiden tuoksu tuo mieleen suomalaiset mäntymetsät.

Malo jezero -suolavesijärven kiertää polku. Se on niin kapea, että pyörää on pakko taluttaa. Pusikoiden läpi puikahtamalla pääsee rantaan, jossa on suojainen, pieni kallio­ranta. Vastaavia paikkoja on ympäri järven useita, mutta rantaviiva on niin täynnä poukamia ja rehevää kasvillisuutta, että tuntuu kuin koko järvi olisi omassa käytössä. Turkoosissa vedessä on mukava pulikoida. Vastarannalla kohoaa lähes satametrinen kukkula, jonka taakse jää Adrian­meri. Merituuli ei onnistu kipuamaan tälle puolelle.

Saksalaiset, kolmikymppiset matkailijat Max Watolla ja Sarah Littel ovat paikasta hyvin vaikuttuneita: »Ihan kuin olisi Tyynellä valtamerellä. Eivät­kä maisemat mitenkään häviä esimerkiksi Uudelle-Seelannille.»

Rantapiilossa voisi hyvin viettää päivän, mutta pyöräretki kutsuu jatkamaan. Kinttupolku yhtyy taas asvaltti­tiehen kohti niemeä, kansallispuiston ääreen. Reitti kiertää isomman järven, Veliko jezeron. Sen keskellä kohoaa pieni mäkinen saari, jolla sijaitsee Sveta Marijan luostari.

Niemen kapeimmassa kohdassa on hypättävä pyöriltä ja patikoitava lähes umpeen kasvanutta polkua. Edessä on lyhyt kipuaminen läpi kostean metsän, joka harvenee ja loppuu äkisti. Kiviseltä huipulta avautuu huikea näky avomerelle. Alhaalla vaahtoava meri rusikoi saarta. Tuntuu kuin tämän korkeammalle ja kauemmas kaikesta ei mitenkään voisi päästä.

Pyöräreitti vie vielä niemen kärkeen, jossa voi laskeutua luonnon­ muovaamia kallioaskelmia aina mereen asti. Kansallispuiston kukkuloilla ­risteilee monia polkuja. Kartat ovat suurpiirteisiä ja tiet kehnosti viitoitettuja, mutta se ei haittaa. Löytämisen ilo on parasta. Kylään palatessa tuntuu uskomattomalta, että on saman päivän aikana pyöräillyt, patikoinut, uinut ja nähnyt niin paljon – ja ehtinyt palauttaa vuokrapyörät vanhalle Ana-rouvalle, joka toivoo niitä takaisin ennen auringonlaskua.

Varhainen ilta sopii, sillä bussi Dubrovnikin-lautalle ­lähtee kylästä seuraavana aamuna viideltä.

Kun Dubrovnik oli satojen vuosien ajan itsenäinen ­kaupunkivaltio, kaupunki suljettiin yöksi nostamalla Pile- ja Plocˇe-päätyjen sillat pystyyn. Enää kaupungilla ei ole mitään pelättävää.

Kaikkialla näkyy patsaita ja reliefejä, joissa Pyhä Blasius pitelee Dubrovnikia kainalossaan. Ehkä hän suojelee myös lukuisia maailmantähtiä, jotka ovat hakeutuneet kaupunkiin. Heitä viehättää mahdollisuus lomailla rauhassa. Muutama vuosi sitten Tom Cruise sai istua Velika onofrijeva -suihkulähteellä ja syödä jääte­löä pitkään, ennen kuin kukaan tunnisti häntä. Piilopaikkansa löysivät aikoinaan myös rakastavaiset Richard Burton ja Elizabeth Taylor.

Tänä keväänä Dubrovnikissa on majaillut esimerkiksi elokuvaohjaaja Francis Ford Coppola. Dubrovnik Palace -hotellin johtajan Damir Lukic´in mukaan hän toi mukanaan oman puupöydän sekä kirjoituskoneen ja linnoittautui huoneeseensa kirjoittamaan.

Parasta on, että Dubrovnik antaa suojapaikan kaikille. Iltaisin kahviloissa näkee toisiinsa uppoutuneita pariskuntia. Suurin osa ravintoloistakin on ahtaita ja romanttisia sopukoita.

Tarvitsee ottaa vain parikymmentä askelta turisteja ­kuhisevalta pääaukiolta Lužalta sivummas Zlatarska-kujalle ja Libertina-kuppilaan. Se on savuinen taiteilijakapakka, jossa paikalliset käyvät päivälläkin kiivasta keskustelua. Vanhat herrat tervehtivät tömäyttämällä nyrkit vastakkain. Libertinassa viimeistään ymmärtää, mikä Dubrovnikissa ja sen saarissa viehättää: ne eivät koreile ja etsi huomio­ta. Ne ovat täynnä paikkoja, joissa voi rauhassa lumoutua ­kaupungista – tai matkakumppanista.

Julkaistu: 6.5.2013