Apu

Pihatikan päiväkirja: luontokuvaaja Juho Rahkonen seurasi tikkaperheen elämää - kuvat

Pihatikan päiväkirja: luontokuvaaja Juho Rahkonen seurasi tikkaperheen elämää - kuvat

Käpytikka on lintulaudan pitäjille talvinen tuttavuus. Viime keväänä tikkojen katseluni sai jatkoaikaa, kun käpytikka koversi pesäkolon vanhaan haapaan, joka sijaitsee makuuhuoneeni ikkunan vieressä.
Teksti Juho Rahkonen
Kuvat Juho Rahkonen
Mainos

Huhtikuun viimeisenä päivänä se alkoi. Vilkaisin ulos kotini ikkunasta, siltä samalta paikalta, jossa kirjoitan tätäkin juttua ja näin, kuinka lastut ja puru lentelivät vanhassa haavassa olevasta kolosta.

Pölähdyksen jälkeen kolon suulle ilmestyi nokka, ja sitten ulos työntyi koko pää, joka veikeästi kuikuili ympärilleen. Sillä hetkellä tiesin, että minulla on oma pihatikka!

Edellisenä kesänä olin kaatanut muutamia puita avartaakseni takapihani maisemaa naapurin lammelle päin. Nyt vanha, hieman kieroon kasvanut haapa näkyi huoneeseeni entistä selvemmin.

Tärkeä osa ekosysteemiä

Tikat ovat tärkeitä metsäekosysteemin toimijoita, sillä niillä on harvinainen kyky kovertaa koloja puuhun. Ensisijaisesti tikat tietysti tekevät koloja omiin tarpeisiinsa, mutta myöhemmin koloja voivat hyödyntää monet muutkin lajit, kuten tiaiset, pöllöt tai vaikkapa liito-orava. Moni lintu jäisi kodittomaksi ilman tikkoja.

Lahoavien puiden rungoissa on paljon hyönteisten toukkia, mutta niitä ei ole helppo saada sieltä esiin – ellei satu olemaan tikka. Tikalla on vahva nokka, joka kestää kovankin puun hakkaamisen ja vaimentaa tikan aivoihin kohdistuvaa painetta.

Terävän nokkansa lisäksi tikkaa auttaa ravinnonhankinnassa pitkä ja tahmea kieli, jolla toukkia voi napsia koloistaan. Sisäänvedettynä kieli kiertyy tikan kallon ympäri pään sisään.

Kun kerroin valokuvaajaystävälleni pihaani asettuneesta tikasta, hän vastasi: ”Ai käpytikka?”

Lajin täsmennys oli paikallaan, onhan Suomessa muitakin tikkalajeja. Ystäväni lausahduksesta paistoi kuitenkin läpi hiukan vähättelevä sävy. Ettäkö ”vain” käpytikka? Samankaltaista väheksyvää asennetta kohtaa usein myös puhuttaessa muista yleisimmistä lintulajeista, kuten laulujoutsenesta, varpusesta ja naurulokista.

Käpytikka on Suomen yleisin tikkalaji, mutta mielestäni se ei tee siitä yhtään sen vähäpätöisempää luontokappaletta. Toki olisin aivan innoissani, jos pihaani asettuisi vaikkapa valkoselkätikka, harmaapäätikka tai palokärki. Kyllä nekin kelpaisivat.

Käpytikka on varsinkin läheltä katsottuna erittäin kaunis lintu. Koristeellisuudessaan se ei häviä edes trooppisten sademetsien nakuttajaserkuilleen.

Käpytikka on pohjoinen laji, eikä lumisissa metsissä ole aina tarjolla meheviä toukkia tai muurahaisia. Nimensä mukaisesti käpytikka on erikoistunut kaivamaan siemeniä havupuiden kävyistä. Se kiinnittää kävyn sopivaan puunkoloon ja hakkaa sen tohjoksi. Puun juurelle kertyy kasoittain käpyjen jäännöksiä. Pihassani on useita tällaisia tikan ”pajoja”.

Toukokuussa alkoi tapahtua

Päiväkirjamerkintöjen tekeminen on kuvaajalle nykyään helppoa: ei tarvitse kuin katsoa valokuvan metatiedoista, minä päivänä ja kellonlyömänä se on otettu. Siten voi elää hienot hetket aina uudelleen.

Tikan haudonta kesti pari viikkoa, ja sinä aikana pesällä oli melko hiljaista. Toukokuun 30. päivänä alkoi kuitenkin tapahtua: tikat kuljettivat ruokaa juuri kuoriutuneille poikasilleen.

Pienten pesäpoikasten kimitys kuului sisälle asti. Välillä ne hieman hiljenivät, mutta sitten ääni taas voimistui. Siitä tiesi, että tikkaisä tai -äiti oli tulossa kotiin ruokakaupan kautta.

Tikanpoika lensi pesästä.

Touko–kesäkuun päivät kuluivat kuin siivillä. Joka iltapäivä töistä palattuani tarkistin tikkapesän tilanteen.

Pesä oli melko ylhäällä, arviolta kahdeksan metrin korkeudessa. Saadakseni paremman kuvakulman kiipesin tikapuilla viereiseen puuhun ja piilouduin vihreän pressun alle.

Välillä saattoi kulua puoli tuntia niin, että pesällä ei näkynyt mitään liikettä. Sitten yhtäkkiä tikka kapsahti viereiseen puuhun ja kiipesi kololle.

Poikaset huusivat ruokaa kurkku suorana. Toisen vanhemman ollessa pesässä viereen tuli yleensä se toinenkin odottamaan vuoroaan. Kun ensin pesässä ollut tikka lennähti ulos, toinen meni heti perään sisään. Tätä vuoronvaihtotilannetta kyttäsin pitkään ja hartaasti ja sainkin siitä muutamia toiminnallisia kuvia.

Kesäkuun 10. päivän jälkeen havaitsin poikasten kasvaneen niin isoiksi, että ne katselivat jo pesästä ulos. Tämä avasi taas uusia kuvamahdollisuuksia.

Koko projektin ajan pidin mielessä sen, että kaikki Suomen linnut ovat pesimäaikaan rauhoitettuja ja pesäkuvien ottamisessa on oltava erityisen tarkkana, ettei tule häirinneeksi lintuja. Luonnonsuojelulain 39 §:n mukaan on kiellettyä ”rauhoitettuihin eläinlajeihin kuuluvien yksilöiden tahallinen häiritseminen erityisesti eläinten lisääntymisaikana, tärkeillä muutonaikaisilla levähdysalueilla tai muutoin niiden elämänkierron kannalta tärkeillä paikoilla”.

Koska tikka kuitenkin oli tehnyt pesänsä pihaani, jossa lapset ja koira leikkivät ja liikettä pesäpuun lähellä oli muutenkin, en pitänyt varovaista kuvaamista epäeettisenä. Tärkeintä oli tietysti se, että tuottamani häiriö jäi mahdollisimman vähäiseksi ja pesintä onnistui.

Poikaset lähtivät pian pesästä

Tikkapäiväkirjani viimeinen merkintä on juhannusta edeltävältä viikolta, kesäkuun 17. päivältä 2017 kello 11. Olin pesemässä taloni ikkunoita, kun näin pienen hahmon liitävän ylitseni. Käännyin katsomaan tikanpesälle, ja siellä oli jo toinen poikanen odottamassa vuoroaan.

Poikanen liiteli haparoivasti kohti pihanperän kuusikkoa ja kapsahti puun kylkeen. Hain äkkiä kameran.

Toinen poikanen oli pudonnut maahan ja kyhjötti pöllämystyneenä paikallaan. Kolmas puolestaan taiteili kuusenoksalla.

Vaikka poikaset näyttivät siltä, mitä ne olivat – juuri pesästä lähteneiltä –, niillä oli jo kaikki tikkamaiset valmiudet maailmassa pärjäämiseen: terävä ja vahva nokka sekä taito kiipeillä puiden rungoilla. Ja kyllä se lentotaitokin pian kehittyisi pienen harjoittelun jälkeen.

Jälkikirjoitus: tätä juttua tehdessäni ­vilkuilen vähän väliä pihani haapaan päin. Kerran olen tikan jo nähnyt käyvän ko­lossa, mutta muuten on ollut hiljaista. ­Olisihan se hienoa, jos koloon asettuisi vaikka liito-orava tai jokin muu kolopesijä. Se olisi suuri ylpeys kotipihalleni, jota olen pyrkinyt suojelemaan aarniometsän tavoin.

Julkaistu: 26.5.2018