Pieni taipumaton myllykoskelainen kylä – MyPa on tarina sitkeästä yhteisöstä ja suomalaisesta jalkapallokulttuurista

Lokakuun 3. päivä 2005. Maanantai. Olen elänyt päivän usein mielessäni uudelleen ja uudelleen. Tuolloin, 10-vuotiaana, istun penkillä kerrostalon pihalla.

Mielessäni myllertää. Lapsuudessani siihen asti en ole tiennyt mitään tylsempää kuin jalkapallo tai ylipäätään urheilun seuraaminen. Olen inhonnut yli kaiken hetkiä, jolloin isäni tai veljeni asettuu television ääreen katsomaan jalkapallo- tai jääkiekkopeliä.

Itse haluaisin kirjoittaa tarinoita, juoksennella ulkona tai pelata lautapelejä.

Tuona lokakuisena päivänä jokin muuttuu peruuttamattomasti. Kuuntelen kaukaa kantautuvia ääniä: lauluja, torvisoittoa, äänekästä juhlintaa. Mekkala vain jatkuu, jatkuu ja jatkuu.

Myllykosken Pallon ja Tampere Unitedin ottelu Saviniemen stadionilla on päättynyt kotijoukkueen 3–0-voittoon. Samalla MyPa on vuosien odotuksen jälkeen vihdoin voittanut Veikkausliigan mestaruuden. Vuosina 1993–2002 joukkue oli saalistanut kahdeksan kertaa hopea- tai pronssimitalin, mutta mestaruutta ei lukuisista yrityksistä huolimatta tullut.

Se oli tuntunut jo kiroukselta. Veikkausliigan kirkkainta kruunua ei vain ollut tehty MyPalle voitettavaksi. Kunnes se tapahtui.

Maagisena vuonna 2005 väistämättömyydelle ei löytynyt enää pysäyttäjää. MyPa oli ollut omaa luokkaansa mestaruuden varmistaneessa ottelussa pronssimitalisti TamUa vastaan. Tero Taipale ja brasilialainen maalitykki Adriano olivat vieneet joukkueen kahden maalin johtoon jo avausjaksolla. Tuomas Haapalan upea laukaus oli räjäyttänyt lopullisesti liitoksistaan täyteen ahdetun Saviniemen stadionin, jonka katsojamääräksi ilmoitettiin 4395 ihmistä: parisataa päälle virallisen yleisökapasiteetin.

Mitään tästä en itse todistanut, koska en tiennyt mitään tylsempää kuin jalkapallo. Kuunnellessani kaukaa ihmisten autenttista riemua mokoman lajin takia tunsin ulkopuolisuutta. Nuo tunnereaktiot tuntuivat oudoilta ja pelottaviltakin, mutta jollain viekkaalla tavalla kutsuivat luokseen.

Minua ei kiinnostanut jalkapallo, mutta halusin päästä sisälle ja ymmärtää. Kun kävelin kotiini, olin tehnyt päätöksen. Menisin seuraavalla kaudella heti MyPan ensimmäiseen kotipeliin Saviniemeen.

Menin – ja sen jälkeen kävin lähes jokaisessa kotipelissä vuoden 2015 konkurssiin asti.

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, MyPa pelaa miesten Kakkosta maan neljänneksi korkeimmalla sarjatasolla. Mestaruus ja euforinen voittamattomuuden tunne ovat kuin kaukainen haalea muisto.

Marraskuisena iltana 2005 sitä ei tiedostettu, mutta mestaruusjuhlat olivat yhden tarinan loppu. Paikallisen paperitehtaan rahoittama vuonna 1947 perustettu seura oli noussut kaudeksi 1992 ensi kertaa historiassaan pääsarjatasolle. Vielä 1990-luvulta 2000-luvulle tultaessa elettiin tehdasseurojen kukoistusaikaa suomalaisessa jalkapallossa. MyPa ja Valkeakosken Haka kasasivat kovia nippuja ja olivat mestaruuskahinoissa vuodesta toiseen.

MyPassa pelasi nousukaudella 1992 tuolloisen naapurikaupungin Kuusankosken Kumun kasvatti Sami Hyypiä. Lahdesta riveihin saapui muuan 21-vuotias Jari Litmanen. Noususesonki toi maineikkaan Harri Kampmanin alaisuudessa neljännen sijan ja historian ensimmäisen miesten Suomen cupin mestaruuden. Finaalissa vastassa oli ajan kuvalle sopivasti Pietarsaaren piskuinen FF Jaro.

Paperitehtaan rahallinen voima näkyi MyPan kokoonpanossa muutenkin kyseisellä kaudella. Oli nuorta Hyypiää ja Litmasta, mutta myös esimerkiksi Mihail Birjukov, Janne Lindberg, Mauri Keskitalo, Esa Pekonen, Jukka Turunen ja kumppanit olivat liigadebytantin rosterissa kovia nimiä.

Kun MyPa tuli 1990-luvun alussa ryminällä Veikkausliigaan, alkoi väistämättömältä tuntuva matka, joka muuttui Myllykoskella lopulta pakkomielteeksi. Meni 13 vuotta ja matkalaukkuun ehti kertyä viisi hopeamitalia, kolme pronssimitalia sekä kolme Suomen cupin voittoa, ennen kuin kauan himoittu Veikkausliigan mestaruuspokaali nousi punavalkoasuisen joukkueen käsivarsille.

Marraskuisena mestaruusiltana 2005 purkautui pieneen kylään kertynyt yli vuosikymmenen paineaalto ja pitkäaikaisen pakkomielteen toteutuminen.

Mestaruushuumasta alkoi myös hidas hiipuminen. Maksuun oli tulossa täyttymyksen saavuttamisen kovin hinta – hetkellinen hybris, mukavoituminen sekä lopulta raju putoaminen valtaistuimelta.

MyPan aluksi hiljainen ja lopulta nopea romahtaminen lippulaivan paikalta konkurssiin ja alasarjojen syövereihin kertoi tarinaa myös suomalaisesta jalkapallosta – parillakin tavalla.

Ensinnä siksi, että tarina suomalaisesta seurajalkapallosta on pohjimmiltaan tarinaa tyhmänrohkeista taloudellisista riskeistä ja konkursseista. Tarina suomalaisesta seurajalkapallosta on myös tarinoita menestyksen tuomista jumalharhoista, romahduksista ja uusista aluista.

Veikkausliigan voitti vuosien 1990–2005 välillä seitsemän eri seuraa, joista vain Haka ja HJK pelaavat enää pääsarjassa. FC Jazz, Kuusysi, MyPa, TamU ja TPV ovat jokainen kokeneet omat romahduksensa. Sama koskee Hakaa, joka pelasi monta vuotta Ykkösessä (nykyinen Ykkösliiga) ennen nousua takaisin Veikkausliigaan.

Toiseksi siksi, että MyPan menestys ei näyttäytynyt ulospäin ainoastaan sympaattisen kyläseuran tuhkimotarinalta. Sitä se ei ollut kaikille. Seuran taustalla oli kulmikkaita persoonia, jotka herättivät ristiriitoja etenkin naapurikaupungeissa ja -kylissä.

MyPa oli Myllykosken juttu, mutta se ei ollut ikinä aidosti koko silloisen Anjalankosken – saati myöhemmin kuntaliitosten myötä koko Kouvolan – juttu.

Asetelmaa kuvasi Myllykosken pienessä naapurikylässä Inkeroisissa teini-ikäisenä toisinaan kuulemani kommentit: MyPan peleihin ei voisi mennä, koska vihollista ei saa tukea. Tällaiseen ajatteluun ei monessakaan suomalaisessa kaupungissa, saati entisen Anjalankosken kokoisilla alueilla, olisi varaa.

MyPan varsinainen vapaapudotus tapahtui lopulta nopeasti 2010-luvun alussa. Se kertoi tarinaa suomalaisen vientiteollisuuden ja samalla jalkapallokartan ravisuttavista muutoksista.

Vuonna 2011 MyPan pääyhteistyökumppani Myllykoski-yhtiö myytiin UPM:lle, joka lakkautti Myllykosken paperitehtaan vuoden lopussa. Se oli kuolinisku seuran taloudelliselle kilpailukyvylle Veikkausliigassa. Kaudeksi 2012 budjetti pieneni noin 40 prosenttia.

Anjalankosken kaupungista oli puolestaan tullut kuntaliitosten myötä osa Kouvolaa vuonna 2009. Anjalankoski kaupunkina oli lakannut olemasta, vaikka moni siitä arkikielessä vanhasta muistista edelleen puhui.

MyPassa hämmentävään tilanteeseen reagoitiin epäonnistuneen keinotekoisilla ratkaisuilla. Perinteikkään MyPan viralliseksi kirjoitusasuksi vaihdettiin caps lock -hirviö MYPA, jolla yritettiin profiloitua koko Kouvolan joukkueena. Pala kyläjoukkueen sielua ja identiteettiä revittiin muutoksella, jolla ei ollut kouvolalaisten kiinnostuksen näkökulmasta vaikutusta millään tavalla.

Itse joukkue sinnitteli ja ylisuoritti pelaajamateriaaliinsa nähden kolme kautta 2011–2013 nousevan valmentajanimen Toni Korkeakunnaksen opeilla.

Mestaruudesta oli paperitehtaan romahdettua kulunut jo kuusi vuotta. Vuonna 2014 itse olin täyttänyt 19 ja juurtunut syvälle Saviniemen taikapiiriin. Aloitin seuran tiedottajana 2014, kun joukkueen päävalmentajaksi palkattiin paitsi mestaruuksistaan, myös isosta palkkakuitistaan tunnettu Antti Muurinen.

Pelaajapuolella sisään oli tullut toiminnanjohtaja Marco Manson suhteilla kolme brasilialaista Fluminensesta. Kesken kauden huippupelaaja Dawda Bah saapui riveihin mystisellä yhteistyökumppanin lisärahoituksella.

Muurisen nimen ja iloisten maalikarkeloiden varaan laskettiin katteettoman paljon. Odotettiin yleisömääriä, jotka maksaisivat palkkakuitit takaisin – yleisömääriä, jotka olivat Myllykoskella pelaavalle seuralle epärealistisia.

Haluttiin epätoivoisesti olla koko Kouvolan juttu, vaikka sitä ei ikinä aidosti oltu. Kouvolan kaupunkia kiinnosti KooKoo, Kouvot ja KPL – ei MyPa, joka oli muutenkin hieman ylenkatsoen menestyshuumassaan suhtautunut lähialueen jalkapalloseuroihin.

Kouvolan kaupunkia ei puolestaan ole oikein missään vaiheessa kiinnostanut liitosalueiden kuihtuvien kylien kehittäminen. MyPa ja ylipäätään jalkapallo lajina jäi siksi kaupungin sisällä katveeseen.

Mestaruushuuman jälkeinen kujanjuoksu päättyi sormieni välityksellä helmikuisena perjantai-iltana 2015. Istuin paikallisessa pizzeriassa ja painoin tiedotteen seuran hakeutumisesta konkurssiin.

Olin lähtenyt hallituksen kokouksesta legendaariselta MyPa-talolta mieli tyhjänä. Mieleeni piirtyivät erityisesti Matti Tiihosen kasvot ensin evätyn liigalisenssin, sitten konkurssin jälkeen. MyPan kunniapuheenjohtaja, ja varsinaisena puheenjohtajana vuodet 1983-2007 toiminut Tiihonen, oli palannut pestiin loppuvuodesta 2014.

Hän oli ottanut harteilleen mahdottoman pelastusoperaation. Elämäntyö oli valunut muiden käsissä kohti syöksykierrettä, eikä Tiihonen sitä ehtinyt enää pelastamaan.

Talvi-ilta oli pimeä, ja niin oli mielenikin, kun istuin tyhjässä pizzeriassa Myllykoskella. Painoin konkurssitiedotteen ulos ja peittelin samalla kurkussani vellonutta möhkälettä läppäriruudun takana.

MyPan matkassa vajaassa kymmenessä vuodessa mestaruudesta konkurssiin olennaista on se, että seuran tarinassa ei pohjimmiltaan ole kyse mestaruudesta tai konkurssista.

MyPassa hukattiin mestaruushuuman luomassa hybriksessä pala sielua. Ei MyPassa ollut 1990-luvulla tai mestaruusvuotenakaan pohjimmiltaan kyse isoista nimistä.

Seuran sielu rakentui yhteisöllisyyden varaan, jonka kulmakiviä olivat Haapalan ja Taipaleen tai esimerkiksi Toni Huttusen, Saku Puhakaisen ja Sampsa Timoskan kaltaiset pitkään Myllykoskella palvelleet kansallisen tason huippupelaajat.

Myllykosken ei tarvinnut yrittää olla paikkana kokoaan suurempi. Haastattelin vuonna 2020 Haapalaa täysin eri yhteydessä, mutta silloinkin hän innostui muistelemaan MyPassa mestaruusvuonna kokemaansa yhteishenkeä täysin ainutlaatuisena. San Franciscossa nykyisin vaikuttava Haapala korosti tuolloin haastattelussani, ettei ollut ennen mestaruuskautta tai sen jälkeen kokenut yhtä tiivistä joukkuetta missään muualla.

Koska Myllykoskella oli rajatusti tekemistä eikä ison kaupungin houkutuksia, pelaajat viettivät luonnollisesti paljon aikaa keskenään ja hitsautuivat yhteen. Kannattajat olivat lähellä pelaajia, mikä loi yleisölle omistajuuden tunnetta seurasta menestyksenkin keskellä.

Pienessä kylämäisyydessä piili MyPan suuruus, jota olisi pitänyt mestaruuden hetkellä vaalia entistä vahvemmin. MyPa oli, ja on, kaikkinensa kiinteä osa suomalaista jalkapallokulttuuria. Paikallisten aito intohimo MyPaa kohtaan ja sen ympärillä pyörivä arki ovat luoneet siitä omaleimaisen seuran suomalaiselle jalkapallokartalle.

MyPa palasi useasti mieleeni kierrellessäni kirjeenvaihtajana pienissä englantilaisissa kylissä, joissa oma kokoluokka jalkapallon ruokaketjussa on hyväksytty ja identiteetti luotu orgaanisesti sen mukaan.

Manso oli pelaajana osa mestaruusryhmää, mutta toiminnanjohtajana hän unohti, että MyPan sielu ei rakennu Bahin tai Muurisen kaltaisten nimien varaan. Seuran pumppaava sydän käy Saviniemessä, oli pelaajamateriaali tai sarjataso millainen tahansa.

Muu yleisömäärä kertautuu sarjatason ja menestyksen mukaan, kuten missä tahansa muussakin kaupungissa tai urheilulajissa Suomessa.

Konkurssin jälkeen MyPalle jäi se, mitä jää, kun kaikki ylimääräinen riisutaan ympäriltä: sielu – eli kourallinen aidosti seurasta välittäviä ihmisiä. Heitä, jotka elävät ja hengittävät joukkueen tapahtumia arjessaan.

Tarina on tuttu isostakin maailmasta. Englannissa on lukuisia seuroja, joissa omistajat tai seurajohtajat ovat möhlineet paikallisille merkittävän jalkapalloseuran kuoleman porteille ja häipyneet itse kuin tuhka tuuleen. Jäljelle jäävät paikalliset, jotka nostavat seuran pinnalle, koska se merkitsee. Bolton Wanderers, Bury, Macclesfield Town, Notts County ja kumppanit toistavat kaikki samaa tarinaa.

Minäkin lähdin Myllykoskelta konkurssin jälkeen – ensin Tampereelle, myöhemmin britteihin ja minne milloinkin elämä on viimeisen kymmenen vuoden aikana vienyt.

Olin kirjoittanut tiedotteen, joka kertoi lapsuuteni kotikylän ihmisille rakkaan seuran kuolemasta. Ja sitten vain lähtenyt. Olin ollut pelkkä tapahtumien kirjuri, mutta asia kalvoi vielä jälkeenpäin. Onneksi – kirjailija Mark Twainin kuuluisaa sitaattia mukaillen – huhut MyPan kuolemasta olivat vahvasti liioiteltuja. MyPa pysyi hengissä, koska ihmiset välittivät.

Seura palasi juurilleen: pienen kylän isoksi ylpeydenaiheeksi ja omanlaisekseen maagiseksi taikapiiriksi, joka määritteli 10-vuotiaana myös minun kohtaloni jalkapallokirjoittajana. En enää pidä jalkapalloa maailman tylsimpänä asiana, mutta itse peliä enemmän minua kiehtoi autenttiset tunnereaktiot ja syvä yhteisöllisyys, joita MyPa silmissäni edusti.

MyPan mestaruuden merkkivuonna kannattaa jokaisen seuran matkassa vuosikymmeniä kulkeneen juhlistaakin vuoden 2005 joukkueen ohella itseään. Pelaajat ja valmennus tekivät mestarijoukkueen, mutta te loitte ja luotte seuran sen syvemmässä merkityksessä yhä tänä päivänä.

Aition pelikirjaa mukaillen: Jos Helsingissä sijaitsee pieni voittamaton kulosaarelainen kylä, se ei ole ainoa laatuaan. Kaukana Kymenlaaksossa hiljentyneen paperitehtaan katveessa majailee pieni taipumaton myllykoskelainen kylä – kolhittuna, muttei katkenneena.