Autiorantoja, kiehtovaa kulttuuria ja ihana vanhakaupunki – Phuket on mainettaan parempi lomasaari

Phuket taitaa olla pilalla, puuskahdin. Olin saapunut Thaimaan suosituimmalle saarelle jälleen kerran, ja edellisestä vierailustani oli kulunut useampi vuosi. Ensivaikutelma ei ilahduttanut.

En ollut tietenkään odottanut löytäväni mitään neitseellistä paratiisisaarta, onhan Phuketilla ollut jo kauan maine turistirysänä. Mutta saarella oli aina ollut myös omat, paikalliset kasvonsa, joita massaturismi ei ollut koskettanut. Siitä asiasta olin tullut tekemään juttuakin: kuinka lähes jokaisen turistikohteen pinnan alta voi usein löytää sen aidon ja alkuperäisen paikan. Kuinka olinkaan kaivannut saaren pääkaupungin Phuket Townin kaduille, joita reunustivat perinteiset katukeittiöt ja satavuotiaat, koristeelliset sinoportugalilaiset talot.

Mutta saapuessani oli usko mennä. Vanhankaupungin kaduilla velloi matkailijoiden virta. Kauniit talot oli koristeltu värikkäillä tekokukilla ja rihkamaa myytiin joka puolella: sadan bahtin (muutaman euron) feikkejä pashminahuiveja ja rumia hellehattuja. Ihmiset paitsi ostivat niitä, myös kaiken kauheuden kruununa pitivät päässäänkin. Hassusti pukeutunut mies soitti viululla epävireisesti kiinalaista kansansävelmää.

Kuvia otettiin ja suosituimmille selfiepaikoille jonotettiin. Ilma oli täyttynyt iloisesta älämölöstä.

Se minua vasta harmittikin. Teki mieli huutaa: ei täällä kuulu iloita vaan itkeä!

Viime vuosina oli tapahtunut paljon. Liikaa, ajattelin. Kun Phuketin vanhakaupunki aiemmin oli kuin unohtunut omaan rauhaansa, nyt se oli saaren kuuluisin nähtävyys. Samaan aikaan Phuketin vuosittaiset matkailijamäärät olivat paisuneet 11 miljoonaan. Se on älytön määrä saarelle, joka on pienempi kuin Ahvenanmaa.

Olin valmis heittämään pyyhkeen kehään. Harkitsin, lähetänkö Mondon toimitukselle viestin, ettei täältä nyt kenties tule juttua. Maltoin kuitenkin mieleni ja päätin ensin nukkua yön yli. Sitä ennen tarvitsin drinkin. Suuntasin shottibaariin, joka on saanut kävijöiltä hyviä arvosteluja ja jolla on monimutkainen nimi Z1mplex Mixology Laboratory.

Shotin nimi oli Trip, ja se todellakin oli kuin matka mielen ytimeen. Sormillaan, jotka oli tatuoitu muistuttamaan luurankoa, baarimikko Khun Tom käsitteli tarkasti pipettiä, jolla hän annosteli shottilasiin ties mitä rohtoja.

Pipetillä Tom loi ginipohjaisen drinkin pinnalle kaksi palloa, jotka muodostuivat pikkuruisista, erivärisistä pyörylöistä. Alkuun pallot kelluivat juomassa kaikessa rauhassa kuin kohdussa, kunnes ne alkoivat valua hitaasti kohti lasin pohjaa. Samalla ne heräsivät eloon. Pallerot irtautuivat erilleen ja venyivät sateenkaaren värisiksi langoiksi, jotka kieppuivat toisiinsa kietoutuneina kuin tanssissa. Pohjan saavutettuaan langat muodostivat rihmastoja, jotka toivat mieleen värikkään koralliriutan.

”Ole hyvä”, Tom sanoi ja ojensi minulle suurennuslasin, jolla saatoin tarkastella shottia tarkemmin.

Huokaisin ihastuksesta. Kulautin juoman kurkkuuni ja esitin ainoan kysymyksen, joka kenellekään tulee mieleen siinä tilanteessa: ”Mitä ihmettä?”

Z1mplex Mixology Laboratory Bar on pieni ja sisustukseltaan pelkistetty. Se sijaitsee kaukana rannoilta, Phuket Townin hiljaisella ja pimeällä nurkalla, hyvän matkaa syrjässä potentiaalisista kävijöistä. Tänne ei todellakaan löydetty sattumalta. Olin ainoa asiakas.

”Näiden shottien tekeminen vaatii keskittymistä ja rauhallista ympäristöä”, Tom kertoi. ”En voisi tehdä niitä kaaoksen keskellä.”

Hän kertoi olleensa aiemmin mainostoimiston copywriter Bangkokissa mutta kyllästyneensä työhönsä. Tom osoitti seinälle kehystettyä Cannes Lions -diplomia, mainosalan tärkeintä palkintoa.

”Tuon voitettuani ajattelin, että se voisi sitten olla siinä”, hän totesi.

Tom oli palannut kotisaarelleen Phuketiin ja alkanut heittää dj-keikkaa vallatussa talossa.

”Jengi joi kaljaa ja mietin, että miten tästä touhusta voisi saada hieman rahaa? Mikä olisi sellainen juttu, jota kukaan muu ei tekisi? Niinpä keksin luoda näitä shottejani.”

Tomia kuunnellessani tilasin toisen shotin, sitten kolmannen. Nekin olivat omanlaisiaan pieniä mestariteoksia. Erikoisen baarin löytäminen sai minut haltioihini.

Kun shottien piristämänä palasin vanhankaupungin kaduille, turistit olivat kaikonneet takaisin resortteihin ja rannoilleen. Phuket Townin oli vallannut leppoisa meininki. Bluesbaari Rockin’ Angelsissa omistaja Patrick rokkasi tuttuun tapaansa saaren sympaattisena kitarasankarina. Taitavat bändit soittivat muutamassa muussakin mukavassa paikassa: Anfield Cafessa, Juicy Lucyssa ja jazzbaari Bebopissa. Kömmin illan päätteeksi tyytyväisenä mukavaan ja edulliseen majatalooni. Niitä Phuket Townissa riittää.

Aamu oli ihanan rauhallinen. Matkailijat tapaavat saapua rannoilta kaupunkiin vasta lähempänä lounasaikaa. Lempeä valo hyväili vanhojen talojen seiniä, joita koristivat koukeroiset kohokuvaköynnökset ja kiinalaiset taruolennot.

Phuket Town sai alkunsa 1900-luvun vaihteessa, kun saarelta löytyi tinaa. Kiinalaisia miehiä muutti tänne töihin kaivoksille sekä kauppoja pyörittämään, ja he avioituivat paikallisten naisten kanssa. Samanlainen kehityskulku oli tapahtunut jo aiemmin Malesian Malakassa ja Penangin saarella sekä Singaporessa.

Niin syntyi baba-kulttuuri, jota kutsutaan myös sanalla peranakan. Sen tapoihin voi Phuket Townissa tutustua Thai Hua -museossa.

Aitoon, vanhaan peranakantyyliseen kotiin pääsee puolestaan kurkistamaan kotimuseo Baan Chinprachassa. Sitä esittelee tässä noin satavuotiaassa talossa iät ja ajat asunut, viehättävä Khun Daeng eli Rouva Punainen.

Kiinalaisten ohella Phuketin kaupunki on saanut vaikutteita Etelä-Thaimaassa elävien islaminuskoisten malaijien kulttuurista. Se näkyy ja maistuu parhaiten lautasella, vaikkapa Phuket Townin sivukadulla sijaitsevassa piskuisessa Roti Thaew Nam -ravintolassa.

Kun suuntasin sinne aamupalalle, paikka oli avannut ovensa kukonlaulun aikaan ja sulkisi jo puolilta päivin. Oranssit seinät olivat ajan patinoimat, ja sisustuksena oli karut metallipöydät. Loisteputket loimottivat katossa.

Tarjoilija kantoi pöytään pehmeänrapeita roti-lättyjä, pienen lautasellisen massaman curry -kastiketta ja kananjalan. Rotit olivat päältä täydellisen rapeita ja sisältä pehmeitä. Kananjalka oli herkullinen. Tulisuus poltteli muttei liikaa. Koko annos maksoi 80 bahtia eli pari euroa.

Aasialainen matkalainen kysyi tarjoilijalta lattea. ”Ei meillä ole”, tämä vastasi. ”Vain mustaa kahvia.”

Nurkkapöydässä istui vanha munkki, jonka kaavun väri sopi yhteen seinien kanssa. Vieressä ruokaili hänet ravintolaan kutsunut uskovainen paikallinen. Munkki joi maitoteetä ja söi roteja hyvällä ruokahalulla. Miksei olisi syönyt, onhan Roti Thaew Nam mainittu jo vuosikaudet Michelin-oppaassakin. Siitä todisti seinällä riippuva pitkä rivi diplomeita.

Syötyään munkki korjasi kaapunsa asentoa ja jatkoi matkaansa. Minä suuntasin Craft-kahvilaan, jonka pohjakerroksessa puusta veistetty, spiraalin muotoinen portaikko nousee kuin veistos yläkerran taidegalleriaan. Craftista jatkoin muualle toiselle kahvikupposelle. Phuket Townissa saapuu tuon tuosta uuden, houkuttelevan kahvilan kohdalle.

Edellisillan ahdistukseni oli kadonnut kokonaan. Vanha Phuket Town oli sittenkin tallella, tunsin. Tavallaan se oli olemassa nyt vielä uudempana ja parempana. Kaduilla oli sopiva annos uutta ja vanhaa, trendejä ja perinteitä. Turismin ja kaupallisuuden pyörremyrsky on lopulta keskittynyt kaupungissa pääosin vain yhdelle kaduista, Thalang Roadille. Muualla tunnelma on paljon seesteisempi ja aidompi.

Kun päivä alkoi paahtaa ja vanhaankaupunkiin valua matkailijoita, lähdin päinvastaiseen suuntaan: rannalle.

”Wuhuu!” Pysäköin vuokraskootterini ja huusin ihastuksesta. Kasuariinapuiden välistä näkyivät autio Bang Taon ranta ja turkoosi meri. Heitin paidan päältäni ja pulahdin aaltoihin. Näköpiirissä ei ollut missään suunnassa ketään toista ihmistä. Ei tietoakaan turistirysästä, mietin.

Harvasta muusta Thaimaan turistikohteesta löytyy yhtä helposti autiota rantaa. Bang Taon rannalla on kyllä hotelleja ja trendikkäitä beach clubeja, mutta ne olivat kuusi kilometriä pitkän rannan toisessa päässä. Pohjoispääty on suojeltu ja autio.

Bang Tao on niin hieno, että jo se riittäisi tekemään Phuketista mainion lomakohteen. Mutta se on vain yksi saaren monista rannoista. Upeita, pitkiä hiekkarantoja on tusinan verran, ja niiden lisäksi löytyy lukuisia pieniä ja paratiisimaisia poukamia, kuten Haad Laem Sing sekä Yanui. Ja Freedom Beach, jolle päästäkseen on mentävä veneellä tai hikoiltava pitkin jyrkkää viidakkopolkua.

Matkailu kehittyi Phuketissa aikoinaan juuri rantojen ansiosta, mutta tekemistäkin saarella riittää. On hienoja sukelluskohteita, urheilukalastusta ja pikkusaaria, joille voi tehdä retkiä. On hyviä hotelleja, kylpylöitä ja ravintoloita.

On valtava Buddhan patsas korkealla näköalapaikalla sekä kaunis temppeli Wat Chalong, jossa on buddhalainen pyhäinjäännös. On ostoskeskuksia, iltatoreja, golfkenttiä, suuri vesipuisto ja viidakon latvustossa kulkevia kaapeliratoja.

Phuketissa on kaikkea. Ja silti kun ihmisille sanoo sen nimen, valitettavan monelle tulee mieleen vain yksi paikka: Patong Beach. Se on saaren suosituin alue ja kohde, jossa massaturismin lieveilmiöt näkyvät selvimmin. Neonvalojen katveessa kaikki on kaupan, rakkauskin. Melua ja rihkamaa on aivan liikaa, paketoituna rumien betonitalojen katveeseen.

Ja silti: Patongiakin tavallaan tarvitaan. Kun suositut kohteet vetävät väkeä ruuhkaksi asti, rauhallista lomaa haluaville matkailijoille jää omat idyllinsä. Kuten Nai Harn Beach.

”Nai Harn on suosikkirantani”, sanoi baarinpitäjä ja shottimestari Khun Tom.

Olin palannut maistamaan hänen loihtimiaan juomia ja kyselin samalla Tomin lempipaikkoja kotisaarellaan. Kun entinen mainosmies oli taannoin palannut Bangkokista tänne, hän oli suunnannut saman tien tuolle rannalle katsomaan auringonlaskua. Niin hän oli tehnyt myöhemminkin, ilta toisensa jälkeen.

”Samalla join aina yhden oluen”, Tom kertoi. ”Bangkokista voi löytää kaiken muun paitsi oman sielunsa.”

Niinpä suuntasin vierailuni viimeisenä päivänä Nai Harn Beachille auringonlaskun aikaan, yksi olut seuranani. Saaren eteläkärjessä sijaitseva Nai Harn ja viereinen Rawai Beach tunnetaan alueena, jossa asuu paljon Phuketiin muuttaneita ulkomaalaisia.

Muistin Nai Harnin aiemmilta käynneiltäni, eikä paikka ollut muuttunut vuosien varrella mitenkään. Se oli säilynyt rakentamattomana ja pääosin luonnontilassa.

Pitkällä ja leveällä rannalla oli vain pieni alue aurinkotuoleja, kuten aina ennenkin. Ihmiset kävelivät hiekalla iltalenkillä, ulkoiluttivat koiriaan ja pysähtyivät moikkaamaan tuttujaan. Aurinko värjäsi maiseman kullalla, sitten vaaleanpunaisella. Taivaanrannassa laineilla keikkui yksinäinen pitkähäntävene.

Maailmassa on tuskin toista saman kokoista saarta, jolla on yhtä monta pitkää ja upeaa rantaa. Siinä hiekalla istuessani mietin, että olin joutunut kaivamaan ehkä vähän syvemmältä turistihässäkän takaa kuin olin kuvitellut, mutta sieltä se oli jälleen löytynyt, Phuketin lumous. Saarella oli edelleenkin tarjottavanaan aitoja ja ihania hetkiä.

Aurinko sukelsi horisonttiin, esirippu laskeutui. Pimeys peitti Phuketin. Mietin, mitä löytäisin, kun palaan tänne taas muutaman vuoden kuluttua.