Petteri Orpo on politiikan ammattireiska, jolla on yksi merkittävä heikkous – ”Kannattaisi ärähtää heti, muuten tulee vaikeampaa”

Eduskunnassa ei ole edes puolta tusinaa kansanedustajaa, jotka olisivat istuneet pitempään ministerinä kuin Petteri Orpo (kok). Kun hänestä piakkoin tulee pääministeri, pitää mennä tasan neljä vuosikymmentä taaksepäin, ennen kuin löytyy ketään, joka olisi aloittanut hallituksen vetämisen häntä kokeneempana: Kalevi Sorsalla (sd) oli neljännen hallituksensa nimityspäivänä vuonna 1983 takanaan yli 2600 ministeripäivää, Orpolla jo ensimmäiselle kierrokselle lähtiessään yli 1800.

Vielä viime vuosituhannella oli tapana haukkua poliittisiksi broilereiksi teini-iästä lähtien vain politiikassa pörränneitä ja poliitikkoudesta ainoan ammattinsa tehneitä, jotka miehittivät valtakunnan ykköspaikkoja. Viisikymppisiä, pelkästään politrukin hommia vaaleista toiseen painaneita tyyppejä ei juuri ole, sillä ministeriys vie ihmisestä mehut yhdessä vaalikaudessa.

Antti Petteri Orpo, 53, on poikkeus ikätoveriensa joukossa. Hän aloitti Turun yliopiston ylioppilaskunnan pääsihteerinä 25-vuotiaana ja on sen jälkeen ollut kokoomuspuolueella töissä – lukuun ottamatta muutama vuotta Turun Aikuiskoulutuskeskuksen yrityspalvelujohtajana.

– Jäi kuva, että siinä on nuori, mukava kaveri, kertoo saman vaalipiirin, Varsinais-Suomen, pitkäaikainen kansanedustaja, tänä keväänä eduskunnasta pudonnut Anne-Mari Virolainen. Politiikassa pahin vihollinen on usein saman ikäluokan samoista äänistä kilpaileva puoluetoveri. Mutta Virolainen toistaa samaa kuin muutkin tätä juttua varten haastatellut: Orpo on edelleen se helposti lähestyttävä, mukava kaveri.

Saman seudun kokoomuksen ääniharava, viime vuonna kuollut Ilkka Kanerva oli sosiaalinen ihmelapsi, jota kuitenkin epäiltiin pitkään sisältöosaamisen puutteesta. Mainetta eivät auttaneet hänen ontuvat kielikuvansa. Orpon osaamisesta kellään ei taas ole mitään erityistä kuvaa – sen enempää kuin muistikuvaa hänen historiaan jättämistään lasautuksistaan.

– Petteri tietää ja tuntee prosessit, kuvailee pitkäaikainen poliittinen vastustaja ja samassa Juha Sipilän (kesk) hallituksessa Orpon kanssa neljä vuotta istunut Timo Soini. – Niinpä hän ei lähde helposti lupaamaan mitään konkreettista.

Sodanjälkeisissä varsinaissuomalaisissa presidenteissä Mauno Koivistossa (sd) ja Sauli Niinistössä (kok) on paljon samaa: tärkeämpää kuin puhua vastustajat pyörryksiin on olla sanomatta liikaa. Koiviston ja Niinistön karisma rakentui kuitenkin myös särmälle tai tragedialle.

Orpolta tällainen presidenttitason charmi puuttuu. Mutta Orpossa hänen ylivertainen poliittinen kokemuksensa yhdistyy hyvään itsetuntoon.

– Petterillä ei ole visioita, mutta hän ymmärtää, mitä pitää tehdä, kun tehtävä otetaan vastaan. Ja hän on aivan toisenlainen kuin Kanerva tai Paavo Väyrynen (kesk), joille on ollut tärkeintä, että on itse vallassa, kokoomuksen pitkäaikainen sisäpiiriläinen luonnehtii. – Aika nykykokoomuksen näköinen: ei ärsytä ketään eikä ole ihmeellisiä irtiottoja.

– Ei räiskyvän karismaattinen, mutta erittäin kova politiikan ammattireiska, komppaa yksi poliittinen vastustaja Timo Soini. – Poliitikoksi suhteellisen täyspäinen. Vahva neuvottelija, kestää sekä perse että piuha.

Maailmassa, jossa vastapuolen kellokkaat kehutaan vilpittömästi – ja vilpittömyydestään – yleensä vasta arkkua hautaan laskettaessa, tällaiset tunnustukset ovat harvinaisia.

Kaikilla Suomen puolueilla on omat erityispiirteensä. Kokoomuksella se on – puolueen nimen mukaisesti – varsin monenlaisen eri aatesuunnan kohtaaminen samojen leveiden seinien sisällä. Puolueen vasemmalla laidalla pitkäaikainen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen oli 1980-luvun ympäristöministerinä yhtä radikaali kuin vihreät silloin kun vihreä puolue oli vielä kapaloissa. Oikealta laidalta taas on peräti neljä kertaa irronnut konservatiiveja omaksi puolueekseen: 1930-luvulla Isänmaallinen kansanliike IKL, 1950-luvulla kristilliset, 1970-luvulla perustuslailliset ja 1990-luvulla nuorsuomalaiset.

Viides ja tuorein tapaus eli Harry Harkimon Liike Nyt liittyi lähinnä henkilökemioihin ja kuuluu Orpon puheenjohtajakauden harvoihin takaiskuihin. Tiettävästi Harkimo suivaantui, koska oli vakuuttunut siitä, että joku oli luvannut hänelle ministerin paikan hänen noustuaan eduskuntaan 2015. Niin tai näin, asian jälkiselvittelyn epäonnistuminen jää puolueen puheenjohtajan piikkiin.

Orpon kiistaton saavutus on kuitenkin poikkeuksellisen yhtenäinen kokoomus: hänen seuraajaehdokkaikseen uumoillut Elina Valtonen ja Antti Häkkänen on pidetty lähellä eikä jätetty keräämään omia klikkejään jonnekin toisiin kabinetteihin. Viisaan johtajan merkki, ja niinpä vallankeikaushuhuja ei ole kuultu enää pitkään aikaan.

Kokoomuksessa ollaan valovuosien päässä niistä ajoista, jolloin puolueen puheenjohtajista sen enempää Pertti Salolainen kuin Ville Itäläkään eivät heränneet ensimmäisenäkään aamuna varmana siitä, että olisivat puheenjohtajana vielä iltaan asti.

Kokoomuksen sisäpiirin pitkäaikainen taustavaikuttaja näkee Orpossa samaa kuin äskettäin menehtyneessä Ilkka Suomisessa, joka toi kokoomuksen 1980-luvulla takaisin hallitusvaltaan Urho Kekkosen julistamasta parinkymmenen vuoden paitsiosta.

– Hän on pitkän linjan puurtaja, jolla on vahva järjestötausta – ei tee politiikkaa jonkin yksittäisen asian kautta, vaan tuntemalla läpikotaisin kokoomuksen toimintatavat. Petteri ei koskaan ole ollut säkenöivä tähti, vaan enemmänkin maltillinen taustapelaaja, jolla on kuitenkin suunta.

Timo Soini analysoi tilannetta, jossa Petteri Orpo 2006 nousi kokoomuksen johtoon – haastamalla vasta vähän aikaa istuneen puheenjohtajan, Alexander Stubbin.

– Alexille ei annettu kokoomuksessa koskaan anteeksi, että hän katkaisi Jan Vapaavuoren kuningastien. Alex ei ollut niin huono kuin väitettiin, mutta majesteettirikos painoi. Ja kun Alex ei luopunut vallasta, Petteri lähti ehdolle. Lopulta hän voitti Stubbin puheenjohtajaäänestyksessä aika niukasti. Puolue on selvinnyt siitä paljon paremmin kuin Stubbin ja Orpon välit.

– Stubbin vaihtuminen Orpoon ei ainakaan vaikeuttanut yhteistyötä, muistelee keskustavaikuttaja. – Hieman impulsiivisen kaverin tilalle tuli vakaampaa ja ennustettavampaa meininkiä.

– Petteri ei ole missään asiassa liian laidalla – ja aika sopivasti oikeiden asioiden sopusuhtaisella intomielisyydellä oikeissa asioissa mukana, runoilee kokoomusvaikuttaja Orpon agendasta kysyttäessä. Jos poliitikot jakautuvat erikoisosaajiin ja yleismiehiin sekä -naisiin, ei ole epäilystäkään, etteikö Orpo, aiempien hallitusten maa- ja metsätalous-, sisä- sekä valtiovarainministeri, olisi jälkimmäisiä.

Helsingissä Orpo kuuntelee entistä ministeritoveria, nykyistä EK:n toimitusjohtajaa Jyri Häkämiestä ja Turussa turkulaisia kokoomusvaikuttajia, kuten nykyistä pormestaria, entistä kokoomuksen puoluesihteeriä Minna Arvea.

– Vuosien mittaan hän on tullut varmemmaksi – aiemmin kuunteli paljon ja osallisti muita, nykyään tuo esiin myös omia, vahvoja näkemyksiään, Anne-Mari Virolainen sanoo.

– Orpo ei ole varsinaisesti ihmisihminen, vaan asiaihminen, luonnehtii häntä toisen puolueen turkulainen nuoremman polven kunnallispoliitikko. – Hän on konservatiivinen, mutta varsinaissuomalaiset ovat konservatiivisia. On hänestä joitakin juorujakin, mutta kuvaavaa on, että nekään eivät ole niin kiinnostavia, että muistaisin ensimmäistäkään.

Kun yritän udella haastateltavilta Orpon vioista ja heikkouksista, esiin nousee vain kaksi asiaa: kiltteys sekä vastoinkäymisten puute. Kiltteys sekä johtajuuden painottuminen muuhun kuin ihmisjohtamiseen näkyy erään taustavaikuttajan mukaan siinä, että Orpon on vaikea ratkaista henkilöristiriitoja ajoissa, vaan hän toivoo ajan hoitavan ongelmat itsestään.

Jos perussuomalaisten kanssa syntyy hallitusratkaisu, niin ongelma nimeltä vastoinkäymisten puute ratkeaa melko varmasti itsestään. Pääministerinä Orpo ei pääse toteuttamaan sen kaltaista eri tahoja sovittelevaa puheenjohtajuutta, joka leimasi muuten mielipiteitä jakavan Sanna Marinin (sd) pääministeriyttä.

– Ongelmat, joita on ollut, eivät johdu Petteristä, vaan asetelmasta, arvioi hallitusneuvottelujen alkua seurannut Soini, jolla on kahdeksan vuoden takaa omaa kokemusta hallitusneuvotteluista Orpo pöydän toisella puolen. – Ei haittaa, että kokoomus johtaa puhetta kaikissa Säätytalon pöydissä, mutta tästä olisi pitänyt kertoa etukäteen, jotteivät toiset koe, että heitä on vedetty höplästä. Sen vuoksi Sebastian Tynkkynen (ps) ja Mauri Peltokangas (ps) polttivat päreensä.

Eikä persujen yhteisessä hallitusruodussa pysymistä takaa sekään, että kovimmat kouhottajat pidettäisiin poissa hallituksesta – päinvastoin, möykkä hallituksen liimaa rapauttavasta populistisesta megafonista kajahtaa eduskuntaryhmän keulilla vielä äänekkäämmin kuin ministeri-Audin takapenkiltä.

– Sipilän hallituksen asetelma oli helppo keskustalle ja kokoomukselle, koska linjaukset olivat valmiiksi lähellä toisiaan, arvioi pitkän linjan keskustavaikuttaja ja antaa tunnustusta hallituksenmuodostajalle: – Tämä Orpo, joka on nyt kuukauden päivät pyörittänyt showta, on yllättänyt: minkä vitamiiniannoksen lieneekään saanut? Alku on ollut huikean varmaa pyöritystä. Mutta kun perussuomalaiset huomaavat, miten tiukassa köydessä heitä vedetään, kaikki voi muuttua nopeastikin.

– Parempi on silti pitää häiriköt teltassa kusemassa ulospäin kuin teltan ulkopuolella kusemassa sisäänpäin, sanoo Soini, joka tietää mistä puhuu. – Orpon kannattaisi ottaa suitset mahdollisimman kireälle alussa, ärähtää heti. Muuten tulee vaikeampaa. Mutta pelkään että käy päinvastoin: että hän yrittää ensin puhumalla kauniisti. Kunnioitus syntyy kuitenkin vain, jos kaikkia kohdellaan samoilla säännöillä. Silloin saa olla kovakin, jos kohdellaan oikein.

Useampi kuin yksi haastateltava näkee Orpossa yhtymäkohtia Matti Vanhaseen (kesk), joka oli omien sanojensa mukaan ”politiikassa töissä” ja lähti monesti kuudelta kotiin. Asialliset hommat hoidettiin ja kun edes muuten ei oltu kuin Ellun kanat, niin ei päässyt syntymään henkilöristiriitojakaan.

Vanhaselle tuli pääministerinä täyteen tasan seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta tästä eteenpäin Petteri Orpo on vasta täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Ja jos hän olisi sattunut istumaan seitsemän pääministerivuotta kyllästymiseen asti, niin muistutettakoon, että 2030 on myös presidentinvaalivuosi.