Pertti Kemppinen on ollut jalkapallovalmennuksen yksinäinen susi ja tunteita herättävä poleemikko, jonka perintö on monisäikeinen

Aition Pioneerit-juttusarja avaa uusia näkökulmia suomalaisen urheilun vaikuttajiin. Mikä teki heistä poikkeuksellisia? Sarja etsii vastauksia heidän todelliseen perintöönsä ilman nostalgian verhoa.

Eräänä päivänä vuonna 2008 Pertti Kemppinen astui Helsingin Töölössä sijainneeseen jalkapallon varusteliikkeeseen. Valmentaja oli tutulla asialla: hakemassa lisää “tötsiä” ja muita välineitä harjoituksia varten. Kemppisestä oli tullut vuosien saatossa yksi liikkeen vakioasiakkaista.

Kaupassa tuttu jalkapalloihminen tuli hänen tykönsä:

– Koita jaksaa, vaikka sinua haukutaan.

Palaute oli lyhyt mutta siinä määrin merkittävä, että se jäi Kemppisen mieleen vahvasti.

Kritiikkiä oli kiistatta tullut vuosien saatossa, jopa selvästi enemmän kuin kiitosta, ainakaan julkista sellaista. Kemppiselle oli naurettu ja hänen valmennusmenetelmiään oli vähätelty. Kemppisen valmentamia pelaajia oli luonnehdittu ”tötsän pyörittelijöiksi”.

Eräs Palloliiton toimija oli jopa yrittänyt estää häntä jatkamasta valmennusaiheisten videoiden tuottamista.

Moitteet eivät kuitenkaan olleet koskaan hidastaneet Kemppistä, sillä vahva usko omaan asiaan oli työntänyt häntä puskutraktorin lailla eteenpäin.

Ristiriitaisuus on sana, joka on kuvannut Pertti Kemppistä kaikki nämä vuodet. Valmentajalla on ollut oppositio seura- ja liittotasolla, mutta samaan aikaan hän on ollut monille valmentajille guru, uudenlaisen jalkapallovalmennuksen soihdunkantaja.

Aition Pioneerit-sarjan teksti piirtää henkilökuvan valmentajasta, jota on ihailtu ja halveksittu, mutta jonka jälkeä suomalaiseen valmennuskulttuuriin edes kriitikot eivät voi kiistää.

Pertti Kemppisen valmennusura käynnistyi 1970-luvulla kotikaupunki Vantaalla Tikkurilan Palloseurassa. Ensimmäiset valmennettavat olivat alakouluikäisiä, valmentaja itse parikymppinen.

Aherrus lasten parissa tuki mainiosti käyttäytymistieteiden opiskelua, joka oli alkanut samoihin aikoihin valmennuksen kanssa. Noviisivalmentaja halusi edetä porras kerrallaan: hän uskoi, että hyväksi valmentajaksi kasvoi parhaiten aloittamalla maltillisin askelein pienemmästä päästä.

Vaikka Kemppinen valmensi myöhemmin myös A- ja B-junioreita, hetken aikaa aikuispelaajiakin, lasten kanssa toimimisesta ja heidän auttamisestaan tuli hänen intohimonsa, elämän tarkoitus. Lapsissa hän näki sellaista piilevää potentiaalia, joka oli oikeissa olosuhteissa mahdollista saada pulppuamaan.

Kiinnostus toimia lasten parissa oli herännyt jo omina junioripelaajavuosina. Aikuisiällä työ päihdevalistajana ja sosiaalityöntekijöiden kouluttajana syvensi sidettä lasten ja nuorten maailmaan entisestään.

Erässä monivuotisessa sosiaalialan projektissa Kemppisen yhtenä tehtävänä oli kokeilla erilaisia urheilulajeja päihdeongelmaisten nuorten kanssa. Neljän vuoden aikana hän näki paitsi onnea ja oppimista myös kuolemaa: kesken projektin kolme siihen osallistunutta nuorta menehtyi auto-onnettomuudessa. Tragedia jätti valmentajan pysyvän jäljen.

Hetket erilaisista taustoista tulevien nuorten kanssa sekä yhteiskunnan koko kirjon näkeminen loivat pohjaa Kemppisen valmennusfilosofialle: Nuorille piti antaa mahdollisuuksia, jokaiseen piti uskoa. Kenestä vain saattoi tulla mitä vain. Aikuisten tehtävä oli ruokkia lasten heittäytymistä.

Mitä enemmän valmennusvuosia alkoi kertyä, sitä vahvemmin juuri jalkapallosta tuli se kanava, jota pitkin vantaalainen halusi vaikuttaa lapsiin ja nuoriin. Liikunnan ja urheilun tenhovoima lapsiin oli parhaimmillaan mieletön.

Pitkä tausta nuorisotoimessa ja sosiaalialalla auttaa ymmärtämään, miksi Kemppisestä tuli suomalaisessa jalkapallossa sellainen toimija kuin hän on.

Enemmän kuin hikisten pukukoppien äijäkulttuurin marinoima, Kemppinen on ollut sosiologi ja filosofi, joka on halunnut ymmärtää yksilöä osana ryhmää, lapsen elämismaailmaa. Jalkapallo ei ole ollut ensisijaisesti voittamista, pikemminkin itseilmaisun muoto, olemista ja esiintymistä. Arvokasta itsessään. Enemmän estetiikkaa, vähemmän tilastotiedettä tai millimooleja.

Jo 1970- ja 1980-lukujen taitteen Tikkurilassa Kemppisen valmentamisesta puski läpi piirre, joka on leimannut häntä 2020-luvulle saakka. Hän oli erilainen, teki asioita toisin kuin muut.

Kun muut valmentajat nojasivat Palloliiton valmennusvihkoihin, Kemppinen haki oppeja neuvostoliittolaisesta ja espanjalaisesta urheilukirjallisuudesta. Valtava halu ottaa asioista selvää erotti hänet monesta kollegasta.

Tiedonjano ei rajoittunut vain urheilukirjallisuuteen ja -tutkimukseen. Ymmärtääkseen lapsia ja nuoria kokonaisvaltaisina olentoina Kemppisen yöpöydältä löytyi myös teoksia filosofiasta, psykologiasta ja jopa kuvataiteesta.

Toisinaan Tikkurilassa ihmeteltiin Kemppisen joukkueiden poikkeuksellisen suuria harjoitusmääriä ja harjoitusten kestoja. Myös treenimetodit ja -paikat poikkesivat muista. Vaikka vieressä olisi ollut laadukas luonnonnurmi, valmentaja halusi toisinaan pitää harjoituksia myös epätasaisella hiekkakentällä tarkoituksenaan kehittää pelaajien pallonkäsittelyä ja henkistä lujuutta.

Kemppisen maine oman tien kulkijana alkoi vahvistua.

Erilaisiin tutkimuksiin syventymällä valmentaja oivalsi muun ohella pelaajien keskinäisten liikkeiden synkronian, psykokinestiikan, potkutekniikan, askeltiheyden ja elastisuuden merkitystä entistä paremmin. Sen ajan suomalaisessa jalkapallossa ne olivat kaikkea muuta kuin itsestäänselvyyksiä. Mikään perinne tai uskomus ei rajoittanut Kemppisen uteliaisuutta.

Joihinkin pelaajiin Kemppisen valtava energia, tinkimättömyys omia arvoja kohtaan sekä kaiken muun arjen syrjäyttävä pitkäjänteisyys tekivät lähtemättömän vaikutuksen jo vuosikymmeniä sitten. Esimerkiksi Tikkurilassa poikien maajoukkuepelaajien määrä nousi Kemppisen joukkueissa merkittävästi.

Ehdittyään valmentaa TiPSin junioreita noin 15 vuoden ajan Kemppinen kokeili siipiään Vantaan Pallon miesten edustusjoukkueen ruorissa.

Kemppisen jalkapallohulluus ei tarttunut kaikkiin. Mutta he, joihin se upposi, saivat suunnattomasti energiaa ja uskoa itseensä. VanPassa valmentaja käänsi varsinkin yhden pelaajan koko uran suunnan.

HJK:n junioriputken kulkenut Mika Lehkosuo ei onnistunut vielä parikymppisenä raivaamaan tietään “Klubin” edustusjoukkueeseen. Nilkkaongelma vaivasi, ja jopa lopettaminen kyti mielessä. Kemppisen valmennus sytytti nuoressa keskikenttäpelaajassa kuitenkin uuden kipinän.

Kemppisen intohimo ruokki Lehkosuon omaa, osin piilossa ollutta intohimoa. Välillä kaksikko harjoitteli jopa kolmesti päivässä, mikä oli fysiologisesti kaukana järkevästä. Myös kahdenkeskiset puhelinkeskustelut venähtivät usein pitkiksi, toisinaan aamuyöhön saakka. Kolikon kääntöpuolena oli, että Lehkosuo alkoi pitää itseään urheilijana, kääntää jokaisen kiven ammattilaisuuden eteen.

Palkinto tuli muutama vuosi myöhemmin, kun Lehkosuo debytoi HJK:n edustusjoukkueessa vasta 23-vuotiaana. Myöhemmin meriittilista täydentyi 17 maaottelulla, siirrolla Italiaan sekä tukulla pokaaleita kotimaan kentiltä.

Vuosia pelaajauransa päättymisen jälkeen Lehkosuo alleviivasi, että ilman Kemppisen intohimoa hän ei olisi välttämättä pelannut ainuttakaan liigapeliä, maaotteluista puhumattakaan.

Vuodet Kemppisen kanssa vaikuttivat välillisesti myös siihen, että Lehkosuosta tuli myöhemmin yksi kotimaan kenttien menestyneimmistä valmentajista.

– Jos en olisi syttynyt harjoittelusta, minusta ei olisi tullut pelaajaa enkä olisi myöhemmin kasvanut valmentajaksi, Lehkosuo kuvaili minulle Suunnanmuutos-jalkapalloblogin haastattelussa lokakuussa 2018.

Nykyinen Pikkuhuuhkajat-käskyttäjä ei jäänyt ainoaksi Kemppisen valmentajaoppilaaksi.

Vuosituhannen lopulla Kemppinen nimittäin loi konseptin, jonka ympärille kehittyi nopeasti start up -henkinen valmentajahautomo.

Kun 1990-luku alkoi vääjäämättömästi edetä kohti vuosituhannen vaihdetta, nelikymppinen Kemppinen havahtui siihen, etteivät hänen vahvuutensa valmentajana päässeet parhaiten esiin seuratasolla. Hän oli yksinkertaisesti liian erilainen. Kukoistaakseen hän tarvitsi enemmän tilaa, enemmän autonomiaa.

Kun muut valmentajat pitivät puolentoista tunnin harjoituksia, Kemppinen luotasi pelaajia kolme tuntia putkeen. Kun toiset joukkueet aloittivat lämmittelyn juoksemalla kenttää ympäri, Kemppisen treeneissä aktivoinnit tehtiin lähes aina pallon kanssa. Kuntosalilla rehkimisen sijaan Kemppisen harjoituksissa joogattiin.

Valmentajana Kemppinen oli ehtymätön kokeilija, joka haki inspiraatiota milloin itämaisista kamppailulajeista, milloin rytmisestä kilpavoimistelusta. Hän uskoi etsimiseen ja yrittämiseen.

Ajatuksia virisi esimerkiksi japanilaisesta samuraiperinteestä. Siinä missä pieni samuraikokelas harjoitteli miekankäytön alkeita puumiekalla, Kemppisen jalkapalloajattelussa puumiekan vastinpari oli pieni pehmopallo, joka jalassa päiväkoti-ikäinen lapsi saattoi ottaa ensituntumaa lajiin. Olennaista oli progressio, eteneminen yksinkertaisesta kohti vaikeampaa.

Kemppinen halusi saada junioripelaajien kaikki aistit ja lihakset käyttöön. Jalkapallo ei ollut vain jalkojen vikkelyyttä. Se oli myös pään nopeutta. Aivot olivat yhtä tärkeä osa lasten ja nuorten pelaamista kuin jalan sisäsyrjät. Siksi hän alkoi jo aikaisessa vaiheessa hyödyntää erilaisia havaintomotorisia harjoitteita, joissa tietyn näkö- tai kuulohavainnon perusteella tuli tehdä mahdollisimman nopeasti määrätty liikesuoritus.

Kemppisen filosofiassa taitava pelaaja osasi käsitellä palloa kaikilla jalan eri osilla, hyödyntää monipuolisesti kehoaan, reagoida nopeasti, toteuttaa suoritukset vaivattomasti ja pitää pallon kontrollissa tilanteessa kuin tilanteessa.

Vähintään yhtä tärkeää roolia Kemppisen valmennusajattelussa näyttelivät pelaajien henkiset ominaisuudet ja niiden kehittäminen. Aihepiiristä jo uransa alussa kiinnostunut vantaalainen jaksoi väsymättömästi korostaa myös jalkapallon psykososiaalista ulottuvuutta. Kirjoissaan hän käsitteli myös henkistä puolta säännöllisesti, mikä oli suomalaisessa juniorijalkapallossa perin harvinaista vielä vuosikymmeniä sitten.

Noin 20 vuotta valmentajana toimittuaan Kemppinen oivalsi, että hän pystyi saavuttamaan täydellisen vapauden vain itsenäisenä toimijana. Seuratasolla oli yksinkertaisesti liikaa hidasteita, eri suuntiin meneviä intressejä. Milloin piti sitoutua seuran valmennuslinjaan, milloin piti noudattaa valmennuspäällikön ohjeita.

Kemppinen ei halunnut olla pieni osa suurta seurakoneistoa. Sen sijaan hän näki itsensä puutarhurina, joka halusi itse lapioida maan, levittää mullat, ripotella siemenet ja ennen kaikkea hoitaa taimien kasvatuksen.

Niinpä 1990-luvun lopulla syntyi Tanoke-konsepti.

Tanoke-käsite muodostui sanoista taito, nopeus ja ketteryys. Ne muodostivat Kemppisen valmennusfilosofian perustan ja olivat osa jokaista harjoitustapahtumaa. Olennaista oli, että junioripelaajien taitopohja sekä motoriset, visuaaliset ja kognitiiviset ominaisuudet kehittyivät ikävaihe huomioiden.

Valmennuspalveluja tarjotakseen Kemppinen perusti yrityksen ja vuokrasi myöhemmin toimiston Tikkurilasta. Valmennuksen rinnalla hän jatkoi hetken aikaa myös Vantaan kaupungin sosiaalityöntekijänä, mutta leijonaosa arjesta vierähti jalkapallokentillä.

Tanoke oli Kemppisen rakas lapsi. Oli yksilö- ja pienryhmävalmennusta, räätälöityjä harjoitteita joukkueille, henkisen valmennuksen tietoiskuja, koordinaatioharjoitteita ja paljon muuta. Hän sai itse suunnitella, rakentaa ja toteuttaa.

Kemppisestä tuli eräänlainen Suomi-futiksen Niccoló Machiavelli, joka esitteli omaa ihannemalliaan toimien erillään muusta futisvaltakunnasta.

Tyypillisenä viikonloppuna valmennustunteja saattoi kertyä helposti 20. Renaultillaan hän kiisi harjoituksesta toiseen, auton takatila täynnä erikokoisia palloja, vanteita, askeltikkaita, hernepusseja, tötteröitä ja keppejä. Aamutreenit Paloheinässä, sieltä Myntinsyrjään, seuraavaksi Tikkurilaan ja lopuksi vielä johonkin lukuisista pääkaupunkiseudun koulusaleista.

Ei liene liioiteltua sanoa, että Kemppinen oli vuosien ajan yksi eniten tunteja harjoituskentällä sykkineistä jalkapallovalmentajista.

Tanoke kasvoi vuosi vuodelta. Kun seurakentällä pidettiin jalkaa jarrulla, Kemppinen painoi lisää kaasua. Metodin ilosanoma levisi kulovalkean tavoin. Samaan aikaan vastajännäreiden määrä lisääntyi.

Suomalaisen juniorijalkapallon ammattimaistumiskehitys oli vielä 2000-luvun alussa lapsen kengissä. Seurat olivat joukkuevetoisia, valmentajien kouluttaminen oli vähäistä ja yhtenäiset toimintatavat loistivat poissaolollaan. Kemppinen ja Tanoke pääsivät operoimaan kyntämättömällä pellolla, koska muita lisävalmennuksen ja koulutuksen tarjoajia oli vähän.

Kun yksittäiset valmentajat kaipasivat joukkueelleen ekstraharjoituksia tai vanhemmat lapsilleen pienryhmävalmennusta, he kääntyivät ensimmäisenä Kemppisen puoleen. Tanoken etuna oli, että se pystyi tarjoamaan sellaisia harjoitteita, joita monissa joukkueissa ei juuri tehty. Monien 1990- ja 2000-luvulla syntyneiden pelaajien mieleen ovat jääneet esimerkiksi erilaiset harhautussarjat, voimisteluliikkeet pallon kanssa sekä koordinaatioradat.

Siinä missä joukkuevalmentajat tähtäsivät luonnollisesti oman ryhmänsä eteenpäin viemiseen, Kemppisen huomio oli pelaajan ja pallon välisessä suhteessa. Toisaalta Tanoke ei ollut pelkästään pelivälineen kesyttämistä. Harjoitukset olivat myös monipuolista liikkumista, tutustumista omaan kehoon.

Jotta Kemppisen Tanoke-filosofian esiinmarssia on mahdollista ymmärtää, on ymmärrettävä myös suomalaisen jalkapallon ilmapiiriä vuosituhannen alussa.

Kun Palloliitto lanseerasi paljon huomiota herättäneen Kaikki pelaa -ohjelmansa ja sen kylkiäisenä konkreettisia harjoittelu- ja pelisuosituksia sisältäneen Nuorisotoimintalinjan, seurakentällä heräsi pienimuotoinen kapina. Yksittäiset palavasieluiset valmentajat olivat nousemassa barrikadeille. Liiton ehdotukset olivat liian laimeita, ja monet kokivat niiden hidastavan laatupelaajakehitystä.

Yksittäiset lajitoimijat eivät voineet ymmärtää esimerkiksi sitä, miksi lajin kattojärjestö julkaisi alhaisia suosituksia harjoitusten ja pelien vuosittaisille määrille. Kummastusta herätti myös kielteinen suhtautuminen kilpailemiseen ja kansainväliseen pelitoimintaan.

Kun soppaan lisättiin liiton ja seurojen vaatimaton koulutustarjonta, keskustelukulttuurin laimeus ja valmentajat yhteen kokoavien organisaatioiden vähäinen määrä, Kemppisen Tanokesta tuli kuin vahingossa innokkaimpien valmentajien “pakopaikka”. He kokivat, että Tanokessa sai antaa kaikkensa, olla tosissaan.

Tanokeen hakeutuneet pääasiassa nuoret valmentajat pääsivät valmentamaan kelloon katsomatta, keskustelemaan pelistä aamuyöhön saakka sekä kouluttautumaan Kemppisen alaisuudessa. Mikroyhteisön yritteliäs ja utelias ilmapiiri puski heitä eteenpäin. Joillekin Tanoke-harjoitusten vetäminen tarjosi myös kaivattuja lisätienestejä, vaikka raha tuskin oli päällimmäinen motivaatiotekijä.

Kemppisen vetämässä Tanokessa valmennuspääomaansa pääsivät rikastuttamaan muun muassa Gert Remmel, Jarkko Tuomisto, Abdi Mohamed, Mikko Lignell ja Teemu Tavikainen.

Virolainen Remmel työskentelee tätä nykyä Puolan pääsarjassa ja Suomen alle 21-vuotiaiden maajoukkueen valmennustiimissä. Tuomisto puolestaan on hollantilaisjätti Ajaxin maalivahtivalmentaja. Mohamed, Lignell ja Tavikainen taas ovat tehneet pitkän päivätyön suomalaisessa juniori- ja aikuisjalkapallossa.

Tanoke-toimistolla vieraili toisinaan myös Lehkosuon ja Simo Valakarin kaltaisia nousevia valmentajanimiä sekä yksittäisiä muita valmentajia pääasiassa junioritasolta. Uteliaina ja kehittymisjanoisina he halusivat tietää, mistä ihmeessä Tanokessa oikein oli kyse.

Lyhyt yhteinen aika muovasi valmentajia merkittävästi. Tanokesta tuli heille terapeuttinen ympäristö, jossa sai esittää radikaaleja jalkapallonäkemyksiä ilman rajoituksia tai suodattimia. Muiden futistoimijoiden epäilyt heittivät vain lisää bensaa liekkeihin.

Kun suomalainen juniorijalkapallo hortoili hämärässä, Kemppinen tarjosi eksyneille valmentajille valohoitoa. Tanokesta he saivat vertaistukea, jota seuroista ei aina tahtonut löytyä. Kemppinen kehitti innokkaille valmentajille tarkkaan mietityn koulutusputken ja antoi heille mahdollisuuden valmentaa niin paljon kuin mieli teki. Valmentajat myös saivat kokeilla erilaisia harjoitteita, mutta jokaiselle kokeiluille piti löytyä faktapohjainen perustelu.

Aktiivisimpina Tanoke-vuosina 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Kemppinen itse oli ennen kaikkea mahdollistaja. Hän oli pioneeri työmiehen haalareissa. Hän ei pyöritellyt peukaloitaan Tikkurilan toimistolla, vaan valmensi kaiken tasoisia ja ikäisiä lapsia siinä missä muutkin.

Omalla panoksellaan Kemppinen näytti esimerkkiä, että kaikki valmentaminen oli arvokasta. Hän laittoi kroppansa likoon junioripelaajien taitopohjan kehittämiseksi. Valmentajan esimerkki osoitti, että jo ensimmäiset vuodet jalkapalloilijana olivat tärkeitä. Kemppinen oli väsymätön perustan rakentaja, joka ei hyväksynyt väitteitä, ettei Suomesta voisi kasvaa taitavia pelaajia.

Vuonna 2004 Kemppisen Tanoke-harjoituksiin ilmestyi isoveljen ja -siskon jalanjälkiä seuraten 3-vuotias jalkapalloilijan alku. Pieni poika tuskin osasi odottaa, mitä seuraavat kymmenen vuotta toisivat tullessaan. Mutta tuskin osasi aavistaa hänen valmentajansakaan.

Kemppinen näki innokkaassa korsolaispojassa paljon sellaista, mitä harvassa muussa pelaajassa näkyi. Poika ei potkinut palloa, hän rakasti sitä. Peliväline oli lapsen ylivoimaisesti tärkein lelu. Mikään ei saanut häntä pois pallon kimpusta. Sellaista Kemppinen oli nähnyt harvoin, vaikka oli paimentanut tuhansia eri-ikäisiä pelaajia.

Kaiken kukkuraksi pojan vanhemmat olivat valmiita tekemään kaikkensa innokkaan lapsensa harrastuksen eteen ja lisäksi vanhemmat sisarukset toimivat luonnollisina innostajina.

Pieni Oliver-poika alkoi käydä Kemppisen Tanoke-harjoituksissa joka viikko, joskus jopa useammin kuin oman seurajoukkueensa harjoituksissa. Joulu-, talvi-, pääsiäis-, kesä- ja syyslomat vierähtivät Kemppisen valmennuksessa. Vaikka poika oli usein kolme neljä päätä muita lyhyempi, hän ei antanut kokoeron haitata.

Pellavapäisen pojan kehittämisestä tuli Kemppiselle missio. Perheen sitoutuminen Tanoke-valmennukseen oli niin äärimmäistä, että valmentajalla oli ainutlaatuinen mahdollisuus antaa kaikki valmennustietonsa ja aikansa pojan hyväksi. Pojan ja valmentajan välille muodostui syvä jalkapallorakkaussuhde, joka tähtäsi ensin mainitun kehittämiseen aivan absoluuttiselle huipulle.

Pojan silmin viisikymppinen valmentaja oli kuin hullu tiedemies, joka veti hyvin erilaisia harjoituksia kuin joukkuevalmentajat. Oli harjoituksia, joissa Kemppinen työnsi isoa autonrengasta, jonka läpi Oliverin piti hyppiä. Tasapainoharjoitteissa piti seistä yhdellä jalalla, palauttaa palloa toisella ja ottaa samaan aikaan käsillä kiinni hernepusseja. Maalintekoharjoitteessa viimeistelysuoritusta edelsi kärrynpyörä tai käsilläseisonta. Aina Tanoke-harjoituksiin ei ollut kiva mennä, mutta silti hän meni.

Vuodet 2004–2014 Kemppisen Tanoke-koulussa yhdessä vapaa-ajan harjoittelun valtavan määrän tekivät Oliver Antmanista sen jalkapalloilijan, joka hän nykyään on. Tähti loistaa kirkkaana Hollannin pääsarjassa.

Luonnollinen askeltiheys, kyky teräviin suunnanmuutoksiin, silkinpehmeä pallokosketus, monipuolinen vartalon käyttö sekä nopea päätöksenteko pienessä tilassa – kaikki ovat tavalla tai toisella peräisin Tanoke-vuosilta.

Kun suomalaisessa lapsuusvaiheen harjoittelussa saatetaan yhä oikaista – siirtyä esimerkiksi liian aikaisin liian isoihin pelimuotoihin – Kemppinen ei oikaissut Antmanin kanssa. Perustaa kehitettiin huolella ilman pikavoittoja.

Myöhemmin Antman oivalsi itsekin, että juuri Tanoken monipuolisuus auttoi häntä paremmaksi pelaajaksi. Tanokessa hän oppi hallitsemaan palloa ja kehoaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa, asennoissa ja kulmissa.

Kemppisen ja pienen Oliverin suhteesta tuli poikkeuksellisen intensiivinen. Kemppinen teki pojasta jalkapalloilijan – mutta ilman Oliverin kehityskertomusta Kemppisen valmennustarina olisi olennaisesti vajavaisempi.

Eräs Kemppisen lähellä toiminut valmentaja on myöhemmin arvellut, että juuri Antmanin nousu ammattilaiseksi on antanut Kemppiselle kaikkein suurimman tyydytyksen valmentajana. Yksi syy mielihyvään piilee eittämättä siinä, että Antmanin mahdollisuuksia epäiltiin pitkälle teini-ikään.

Näpertelijä, tötsän kikkailija, jonglööri.

Muun muassa näillä sanoilla olen itsekin kuullut Antmania luonnehdittavan junioriturnauksissa. ”On se ihan näppärä, mutta osaako poika pelata?” jotkut kysyivät. Mediahuomio, jota pelaaja jo lapsena sai esiinnyttyään esimerkiksi Ylellä, ei ainakaan vähentänyt kysymyksiä.

Kemppinen itse ei koskaan menettänyt uskoaan oppilaaseensa – ei, vaikka merkittävätkin futistoimijat pitivät Antmania unohdettuna pelaajana. Kemppinen tiesi, että palkinto tulisi ennemmin tai myöhemmin. Taidollinen ja liikunnallinen perusta oli kunnossa; kun poika kasvaisi, potentiaali kyllä tulisi esiin. Vahva sisäinen motivaatio antaisi energiaa ylittää esteitä.

Nykypäivä osoittaa, että Kemppinen oli oikeassa.

Seitsemänkymppinen Kemppinen valmentaa lapsia ja nuoria edelleen. Myös valmentajien kouluttaminen on säännöllistä.

Kemppisen liikkuminen kentällä on hidastunut, mutta palo silmissä roihuaa edelleen vahvana. Kun valmentajan tekemistä katsoo vuonna 2025, intensiteetti välittyy edelleen voimakkaana.

Kuinka moni eläke- tai edes työikäinen valmentaja voi sanoa käyttävänsä yhtä paljon tunteja valmentamiseen kuin Kemppinen?

Aikaisemman Tanoke-metodin tilalle on tullut Neurotanoke-konsepti, joka korostaa enemmän myös taktista puolta ja pelikäsitystä, junioripelaajan kykyä toimia osana joukkuetta. Perusidea on kuitenkin sama: mahdollisimman kokonaisvaltainen valmennus ilman, että mikään osa-alue jää paitsioon.

Kenttätyön lisäksi valmentajakonkari jaksaa myllertää sosiaalisessa mediassa. Siellä hän on saanut mainetta poleemikkona, joka osaa synnyttää väittelyitä ja herättää tunteita. Filosofi ja agitaattori lyövät kirjoituksissa kättä. Monissa teksteissään Kemppinen myös palaa juurilleen sosiologian kentälle. Aina ero ei ole selkeä, milloin sosiaalisessa mediassa puhuu valmentaja-Kemppinen ja milloin Neurotanokea markkinoiva yrittäjä-Kemppinen. Ristiriitaisuutta tämäkin.

Kemppisen jalkapalloperintö on monisäikeinen. Tuskin kukaan voi kiistää, etteikö hän olisi toiminut innoittajana yksittäisille pelaajille ja valmentajille – miksei myös lasten vanhemmille. Lista Tanokeen osallistuneista nykyisistä maajoukkue- ja liigapelaajista on merkittävä: Antmanin lisäksi muun muassa Joel Pohjanpalo, Viljami Sinisalo, Leo Walta ja Matti Peltola osallistuivat aktiivisesti harjoituksiin. Myös Kemppisen kirjallinen tuotanto on ollut laajaa. Lisäksi valmennustaipaleen pituus jo itsessään on huomattava meriitti.

Mielenkiintoisempi kysymys kuitenkin kuuluu, kuinka suuren jäljen Kemppinen on jättänyt koko suomalaiseen juniorijalkapalloon. Miten hänen vaikutuksensa näkyy vaikkapa 2040-luvulla?

Ehkä suurin tragedia Pertti Kemppisen urassa on ollut, että hänen monin paikoin hyödylliset oppinsa eivät ole lyöneet laajemmin läpi suomalaisessa jalkapallossa. Jos tapahtumainkulut olisivat olleet toisenlaisia, Suomessa voisi olla 5–10-vuotiaita pelaajia varten Kemppisen laatima harjoitusmanuaali, josta liitto pitäisi koulutuksia ja jota valmentajat toteuttaisivat ympäri Suomea. Näin ei kuitenkaan ole.

Miksi Kemppisen valmennusoppeja ei ole hyödynnetty laajemmin esimerkiksi Palloliitossa? Miksi juuri yksikään seura ei ole ottanut oppeja käyttöön kokonaisvaltaisesti? Miksi Kemppisen filosofiaa toteuttavia valmentajia on loppujen lopuksi vain muutamia yksittäisiä?

Merkittävin selittävä tekijä lienee se, että Pertti Kemppisen valmennusmetodia ei voi hallita kukaan muu kuin Pertti Kemppinen. Vuosikymmenten kehitys- ja kenttätyön tuloksena syntynyttä valmennusmallia ei voi ottaa haltuun, jos ei ole elänyt sitä todeksi vuorokauden ympäri vuodesta toiseen. Valmentaminen ei ole vain vihkoja tai malliharjoituksia, siihen sisältyy koko eletty elämä. Toisaalta myös Kemppisen ristiriitainen persoona ja ehdottomuus ovat voineet olla syynä, että hänen ideansa eivät ole lyöneet läpi suuressa mittakaavassa.

On helppo sanoa, että Kemppinen on ollut enemmän marginaalin kuin massan pioneeri. Määritelmä ei kuitenkaan millään tavoin vähennä valmentajan elämäntyön merkitystä.

Pertti Kemppisen uraa eivät nimittäin määritä epäilijät, vastarinnan kiisket tai väheksyjät. Paljon tärkeämpiä ovat he, jotka ovat uskoneet häneen.