Alkuperäinen julkaisu 27.9.2021 – Päivitetty 22.8.2023

Kiitäjät ja kehrääjät ovat Suomen komeimpia perhosia. Niitä kuitenkin näkee melko harvoin, sillä ne liikkuvat enimmäkseen öisin ja silloinkaan ne eivät asetu näkyvästi kukille mettä imemään, kuten päiväperhoset.

Kiitäjät imevät kukista mettä pitkällä imukärsällään, mutta moni yöperhonen ei syö aikuisena mitään. Esimerkiksi riikinkukkokehrääjä, tammikehrääjä ja nastakehrääjä ovat melko yleisiä ja isoja, karvaisia perhosia, jotka lentelevät myös päivällä. Mutta ne eivät pysähdy kukille, vaan viuhahtavat vauhdikkaasti ohi.

Näiden komistusten toukkia on paljon helpompi havainnoida kuin aikuisia perhosia. Suomen perhoslajistosta on yöperhosia jopa 95 prosenttia, joten niiden toukkiin törmää todennäköisemmin kuin päiväperhosten toukkiin.

Loppukesä ja alkusyksy ovat vilkasta toukka-aikaa, kun itsensä pulleaan kuntoon ahmineet toukat ryömivät talvipiiloihinsa. Näihin aikoihin toukkia näkee liikkumassa niin jalkakäytävillä kuin pihojen ja puistojen kasvustoissa.

Yleisimmin huomio kiinnittyy horsmakiitäjän toukkaan. Se on sormen paksuinen, tummanruskea mötikkä, jonka peräpäässä on kiitäjien toukille tunnusomainen piikki.

Kun katsoo hyönteisten toukkia, on monesti vaikea hahmottaa, missä niiden pää ja silmät oikeasti ovat. Tämä on hyödyllinen ominaisuus, sillä toukat pyrkivät kaikin keinoin hämäämään saalistajia välttääkseen joutumisen niiden ruokalistalle.

Pikkulinnulle on luonnollista varoa pöllöä, koska se on peto, joka saalistaa pienempiä lintuja. Niinpä monella perhosella on siivissään valesilmät, joita väläyttämällä se voi pelotella saalistajia.

Hämätty saalistaja iskee silmäksi luulemaansa kohtaan, joka saattaakin olla eläimen peräpää. Pyrstöön tulee ehkä haavoja, mutta hämäyksensä ansiosta saalis­eläin selviytyy hengissä ja pääsee luikahtamaan pakoon.

Suomessa on yli 2 500 perhoslajia, ja näyttävimmät toukat ovat suurperhosilla kuten kiitäjillä, kehrääjillä, villakkailla, siilikkäillä, nirkoilla, yökkösillä, päiväperhosilla ja mittareilla.

Villakkaiden toukilla on tupsuja, ja siilikkäiden toukat ovat karvaisia, kun taas kehrääjien toukat ovat karvaisia ja kookkaita.

Aina ei ole helppo erottaa, onko kyseessä ylipäänsä perhosen toukka.

Useimmilla perhostoukilla on kahdeksan jalkaparia: yksi pari takana, kolme edessä ja neljä jalkaparia vatsan alla.

Jos toukalla on kolme paria jalkoja, se on todennäköisesti kovakuoriainen. Myös joidenkin nuijapistiäisten toukat muistuttavat erehdyttävästi perhostoukkia. Mittariperhosilla on yleensä viisi jalkaparia.

Perhostoukat ovat kovia syömään, koska niiden täytyy kerätä ravintoa kotelovaihetta ja aikuiseksi kehittymistä varten. Suosituimpia perhostoukkien ravintokasveja ovat pajut, haapa, koivu, voikukka, heinät, mustikka ja juolukka sekä pujo ja nokkonen.

Toukkia voi myös itse kasvattaa perhosiksi. Ei muuta kuin nappaa esimerkiksi jalkakäytävällä tallustavan toukan kiinni ja laittaa sen esimerkiksi muoviseen pakasterasiaan, jossa on heiniä tai jotain muuta luonnonmukaista pehmustetta.

Tässähän ei tehdä vahinkoa toukalle, koska se olisi joka tapauksessa ollut jo matkalla koteloitumaan.

Ihmisen asettama purnukka saattaa olla perhoselle jopa turvallisempi vaihtoehto, sillä luonnonoloissa talvehtivat toukat ovat alituisessa vaarassa paleltua tai joutua parempiin suihin.

Toisin kuin toukka, kotelo ei pysty liikkumaan eikä vaihtamaan paikkaa parempien olosuhteiden perässä. Kotelo ei myöskään pysty säätelemään kosteus­oloja juomalla. Sen on pärjättävä siinä paikassa, mihin se on jäänyt.

Vaikka toisin voisi kuvitella, rasian kanteen ei kannata tehdä ilmareikiä. Toukat käyttävät erittäin vähän happea, joten ne eivät ole tukehtumisvaarassa. Ilmatiiviiseen purkkiin ei pääse ylimääräistä kosteutta eikä itiöitä, eikä purkin sisältö homehdu.

Kun toukka löytää sopivan suojaisan paikan esimerkiksi kivenkolosta tai kannon alta – tai ihmisen asettamasta purkista – se koteloituu. Vanhan toukkanahan alle valmistuu kotelonahka. Kiemurtelemalla ja pullistelemalla itseään toukka saa nahkansa repeämään ja irtoamaan.

Perhosia syntyy ja kasvaa pitkin vuotta, paitsi talviaikana, jolloin ne talvehtivat joko munana, toukkana tai kotelona.

Perhosilla on nelivaiheinen muodonvaihdos: ensin on muna, seuraavaksi toukka ja sitten kotelo, josta lopulta kuoriutuu aikuinen.

Muodonvaihdos on melkoinen luonnon­ihme. Kotelon sisällä on pelkkää tasapaksua vihreää mönjää, josta aikuinen perhonen muovautuu kuin kulho savenvalajan dreijasta.