Salakuunteleminen oli väärin, mutta kahdeksanvuotias Maria Hietanen ei mahtanut uteliaisuudelleen mitään.

Olohuoneessa istuva isä oli huolissaan hyvästä ystävästään, perhe­tutusta, johon Mariakin oli kovin kiintynyt. Isä sanoi miehen veljelle, ­että hänen ­mielestään tämän olisi ”päästävä hoitoon”. Maria mietti, mitä se mahtoi tarkoittaa.

Marjukka-äiti komensi tytön iltapalalle ja nukkumaan. Äiti sanoi, että hän ja yksivuotias pikkusisko saisivat mennä poikkeuksellisesti vanhempien sänkyyn. Isoveli oli naapurissa sijaitsevassa mummilassa yökylässä.

Äidillä oli erityinen tapa katsoa lapsiaan. Silmissä oli lempeä ja hieman huvittunut ilme. Siitä katseesta Maria tiesi kelpaavansa juuri niin tulisena tyttönä kuin hän oli.

– Äiti jätti minulle hyvän itsetunnon.

Oli 14. huhtikuuta, vuonna 1992. Tuon ­illan jälkeen Maria ei nähnyt äitiä enää koskaan elossa. Mies, josta isä oli puhunut olohuoneessa, tuli kylään.

Maria havahtui pelottaviin ääniin. Jokin ärisi kuin vesikauhuinen koira. Joku huusi apua.

Tyttö käännähti vuoteessa levottomasti. Hän oli unenpöpperössä ja luuli äänten kuuluvan televisiosta. Jos hän olisi jaksanut korottaa ääntään, hän olisi pyytänyt äitiä hiljentämään äänenvoimakkuutta.

– Monesti olen miettinyt, että jos olisin huutanut, olisiko äiti tullut minun tykö? Ja jos äiti olisi tullut, olisiko se mies ampunut meidät kaikki?

Tyttö ei tiennyt, että isä taistelee omakotitalon pihalla hengestään. Psyykkisesti sairas mies oli tuonut mukanaan katkaistun haulikon. Hän oli päättänyt tappaa isän, mutta ei saanut tätä tähtäimeensä.

Kun isä piilotteli pakettiauton takana, mies livahti sisälle taloon ja kohtasi Marian äidin pimeässä eteisessä. Äiti ennätti huutaa vain yhden sanan:

– Hullu!

Sitten hirvittävän kova pamahdus räjähti huhtikuun yössä. Maria oli kohottautunut ylös sängyssä ja näki käytävän ilmassa lentävän jotakin punaista. Punaisia saippuakuplia, tyttö ajatteli sekavasti, miten voi olla?

Vaisto sanoi, että on parasta piiloutua. Maria kyyristyi yksivuotiaan pikkusiskonsa kanssa sängyn taakse.

Tappajan veli, jonka kanssa isä keskusteli olohuoneessa, oli yhä paikalla. Onneksi.

Hän ja isä onnistuivat yhdessä taltuttamaan vauhkoontuneen hyökkääjän, kun tämä oli palaamassa ulos. Miehet pamauttivat häntä ulko-ovella ja sieppasivat aseen.

Isä jäi pihalle vartioimaan tappajaa, kun toinen miehistä ryntäsi sisälle hakemaan lapsia makuuhuoneesta. Mies nosti pienemmän syliinsä ja tarttui Mariaa kädestä.

Eteisessä Maria näki rakkaan äidin viimeisen kerran. Tämä makasi lattialla liikkumatta, vaatteet veressä. Tyttö oli liian sokissa ajatellakseen mitään. Hän vain varoi astumasta äidin päälle.

Ulkona Maria huomasi isän, joka osoitti tappajaa haulikolla. Tyttö tulkitsi näkemänsä väärin. Hän luuli isän ampuneen äitiä.

Isää auttanut mies veti Mariaa mukaansa. Lapset oli vietävä turvaan. Isän pitelemässä aseessa ei ollut enää panoksia. Tappaja hapuili jo pusakkansa kätköistä puukkoa, lapinleukua.

Mummilaa kohti juostessaan tappajan veli alkoi huutaa apua. Maria oli liian hämmentynyt edes itkeäkseen, hän vain yhtyi huutoihin. Mummi tuli pelästyneenä ovelle ja kysyi:

– Nytkö se hullu ampui?

Ambulanssin ja poliisin saapuessa oli jo myöhäistä. 33-vuotias Marjukka Hietanen oli kuollut.

Kuolema tarkoittaa, että ihminen ei koskaan palaa.

Maria oli vasta lapsi, mutta hän ymmärsi sen. Äidin surman jälkeisinä kuukausina hän ei kertaakaan kysynyt isältä, milloin äiti tulee takaisin.

Maria ei pelännyt isää, sillä tapahtumien kulku oli selitetty hänelle. Tappaja oli poliisin hallussa.

Maria ei silti suostunut nukkumaan talossa, jossa äiti kuoli. Joka ilta hän ja muut lapset siirtyivät mummilaan nukkumaan. Sielläkin pelotti.

– Jos ikkunaverhoissa oli pienikin rako, sitä oli pakko tuijottaa. Pelkäsin, että siihen ilmestyvät tappajan kasvot.

Perheelle tarjottiin kriisiapua, mutta lapset kieltäytyivät puhumasta vieraalle, eikä isä hennonnut painostaa heitä.

Koko Sodankylä myötäeli perheen surussa väkevästi. Hautajaisiin saapui niin paljon väkeä, että kaikki eivät mahtuneet kirkkoon. Pikkuinen Maria istui etupenkissä ja vilkuili olkansa yli ihmeissään.

Koulussa opettaja sanoi, ettei Marian kannata puhua kokemastaan muille lapsille. Ehkä hän pelkäsi joukkohysteriaa. Mutta lapset halusivat kuulla, ja Marian tarvitsi kertoa. Välitunnilla rohkea tyttö kiipesi korkean lumikasan päälle ja kertoi suurelle lapsijoukolle näyttävästi elehtien kaiken, mitä muisti.

Jos tarina ei olisi ollut niin traaginen, näky olisi voinut olla hullunkurinen. Tyttö oli kuin lapsievankelista, joka saarnasi seurakunnalle.

– …ja sitten se otti semmosen leukun!

Hietaset yrittivät jatkaa elämää, vaikka perheen keskushenkilö oli poissa. Uusi arki oli kaikille outoa. Äiti oli aina ollut lapsille läheisempi kuin isä. Nyt isällä oli yhtäkkiä sängyssään kolme itkevää lasta.

Marian oli vaikeaa puhua ikävästään. Iltaisin hän kätki kasvonsa Nero-koiran kylkeen ja itki hiljaa tämän karheaan turkkiin. Tyttö kaipasi äidin hersyvää naurua ja helliä suukkoja. Turvallista syliä.

Kun perhe muutti uuteen kotiin, isä vakuutti:

– Tämä on kivitalo. Luodit eivät tule seinistä läpi.

Sanoista ei ollut apua, sillä tappaja ei joutunut vankilaan.

Miestä syytettiin murhasta ja murhan yrityksestä, mutta oikeuspsykiatri totesi tämän olleen tapahtumahetkellä syyntakeeton. Mies kärsi vainoharhaisuudesta. Oikeuden päätöksessä luki: jätetään rikokseen tuomitsematta.

– Se oli pahinta perheellemme. En ole millekään niin katkera kuin Suomen oikeusjärjestelmälle. Tappaja ei ikinä joutunut oikeasti vastuuseen.

Teon motiivi jäi epäselväksi. Aluksi tappaja määrättiin tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon. Hän jatkoi vapaaehtoisesti hoidossa määräajan jälkeen. Sitten hän siirtyi avohoitoon.

Maria ei voinut uskoa miehen parantuneen. Koko lapsuutensa hän pelkäsi, että jonakin yönä tämä palaisi viemään työnsä loppuun. Tappaisi heidät kaikki.

– Ajattelin, etten elä yli 15-vuotiaaksi.

Teini-iässä ahdistus kärjistyi niin pahaksi, että tyttö ei uskaltanut olla yksin kotona edes päiväsaikaan. Lopulta äitipuoli järjesti hänelle keskusteluapua. Tuskaisuus helpotti, mutta turvattomuus jäi.

– Mihin menenkin, mulla on aina pakosuunnitelma, Maria naurahtaa.

Se ei ole vitsi.

Kun Maria meni naimisiin ja sai omia lapsia, aviomies opetti hänet käyttämään metsästysasettaan. Jos miehen oli oltava öitä poissa, tieto aseesta rauhoitti Mariaa. Samoin turvalukot etu- ja takaovessa.

Marian pelokkuus henkilöityi vahvasti nimenomaan äidin tappaneeseen mieheen. Muita ihmisiä ulospäin suuntautunut ja itsevarma nainen ei ole koskaan pelännyt.

Vuonna 2014 Marian isä sai puhelun, joka toi Hietasille helpotuksen.

– 21 vuotta ja 11 kuukautta piti pelätä ja olla varuillaan. Sitten isän ystävä soitti ja ilmoitti, että nyt voitte hengittää. Se mies on mennyttä.

Vuosi 2019 on Maria Hietaselle viides vuosi ilman painostavaa pelkoa.

Hänellä on kolme lasta: Marjukka, Sofia ja Nils-Johannes. Esikoistytär on nimetty mummin mukaan. Lapset ovat nyt suunnilleen saman ikäisiä kuin Maria ja hänen sisaruksensa olivat äidin kuollessa.

Toisinaan 34-vuotias Maria katsoo lapsiaan ihmetyksen vallassa. Tällaisen katraan hänen äitinsä joutui jättämään. Ehtikö tämä ajatella heitä ennen kuolemaansa? Mitä hän tunsi?

Marjukka-äiti oli hyvin suojeleva. Kun eräs kylän pojista kiusasi Mariaa, äiti kaarsi punaisella Fiatilla tämän viereen kuin mafiapomo ja piti pikkugangsterille tiukan puhuttelun. Siihen loppui kiusaaminen. Tytär seurasi tapausta autosta silmät pyöreinä.

— Halusin hirveästi muistuttaa äitiä.

Toive vaikuttaisi toteutuneen.

Marian lapset painautuvat äitiään vasten luottavaisina. Kun nainen pitää heitä sylissään tai koskettaa heidän hiuksiaan, hänen silmissään on lempeä, hieman huvittunut ilme. Se on aivan samanlainen kuin hänen edesmenneellä äidillään olohuoneen seinälle kehystetyssä kuvassa.

Tuo rakastava katse on Marjukka Hietasen arvokkain perintö.