Uunituore kirjani on kaupoissa miltei yhtaikaa tämän kolumnin kanssa – jännitän teoksen vastaanottoa, ja tietysti pelkään
Vaikka otankin vastaan mieluiten myönteistä palautetta, tiedän, että pahimmalta tuntuu jäädä kokonaan ilman, kirjoittaa Antti Tuomainen.
Vaimoltani pääsi itku. Elettiin vuoden 2005 kevättä ja olin antanut hänelle luettavaksi käsikirjoituksen, jonka olin juuri saanut valmiiksi. Kyse oli ensimmäisestä romaanimittaisesta tekstistäni, josta olin hieman ylpeäkin, ja jonka ajattelin, aivan vakavissani, ylittävän myös kustantajan julkaisukynnyksen.
Tilanne ei kuitenkaan vaikuttanut lupaavalta. Ajattelin, että kaikki oli loppunut ennen kuin se oli alkanutkaan. Olin jo tavatessamme kertonut Anulle, että ryhtyisin kirjailijaksi, ja että muita suunnitelmia ei käytännöllisesti katsoen ollut – ja nyt hän ei kyennyt kuin kyynelehtimään.
Sitten Anu nosti katseensa, pyyhki silmiään ja sanoi: ”Sinä osaat oikeasti kirjoittaa.” En muista montaakaan kohtaa elämässäni, jolloin palaute olisi tuntunut yhtä helpottavalta.
”Olen tottunut siihen, että esimerkiksi huumoriani ymmärretään pääosin kuten olen tarkoittanut, mutta toisinaan myös tavoilla, joita minun on ollut mahdotonta ennakoida.”
Nyt, yhdeksäntoista vuotta, neljätoista romaania ja pitkälti yli sata käännösversiota myöhemmin, pitäisi varmaankin todeta, että palautteen saaminen on muuttunut rutiiniksi. Että vuosien mittaan saadut palkinnot, kiittävät kansainväliset arviot ja elokuva- sekä televisioalan kiinnostus kirjojani kohtaan ovat toimineet rokotuksen lailla ja antaneet immuniteetin palautteen suhteen.
Yhtäältä niin kieltämättä onkin. Tiedän mitä haluan tehdä ja mihin pyrin, ja ymmärrän erittäin hyvin, etten voi miellyttää kaikkia. Olen tottunut siihen, että esimerkiksi huumoriani ymmärretään pääosin kuten olen tarkoittanut, mutta toisinaan myös tavoilla, joita minun on ollut mahdotonta ennakoida.
Vuodet kirjailijana ovat parkinneet nahkaani ja tuoneet tyyneyttä, jollaisesta en osannut haaveillakaan aloittaessani. Tämä juna kulkee säästä riippumatta.
Mutta hämmästyttävällä tavalla tilanne on myös uusi jokaisella julkaisukerralla. Kuten nyt, kun uunituore kirjani on kaupoissa miltei yhtaikaa tämän kolumnin kanssa. Olen tuttuun tapaan huolissani melkein kaikesta ja jännitän teoksen vastaanottoa. Ja tietysti pelkään.
”Anu, joka on jälleen kerran lukenut käsikirjoituksen, on jo antanut lausuntonsa. Hän on itkenyt ja nauranut. En voisi kuvitella parempaa palautetta. ”
Pelko liittyy olennaisesti tämänkin jutun otsikkoon. Niin itsestään selvältä kuin se kuulostaakin, kirjoitan kaikki tekstini luettaviksi.
Näin on ollut alusta saakka, myös silloin kun olin niin sanottu pöytälaatikkokirjoittaja. Muistan yhä miltä se tuntui. Tässä kohtaa palaute muuttuu suorastaan elintärkeäksi.
Ja vaikka otankin vastaan mieluiten myönteistä palautetta – olen tuskin yksin tässä suhteessa – tiedän, että pahimmalta tuntuu jäädä kokonaan ilman. Eikä mikään tietenkään tunnu yhtä hyvältä tai auta yhtä paljon kuin oikeanlainen palaute oikeassa kohtaa. Siksi toivon lukijoilta palautetta aivan samoin kuin aloittaessani, vaikkakin hieman eri syistä.
En tälläkään kertaa tiedä mitä tapahtuu, kun kirja ilmestyy. Voin vain toivoa parasta ja keskittyä seuraavan kirjan kirjoittamiseen. Anu, joka on jälleen kerran lukenut käsikirjoituksen, on jo antanut lausuntonsa.
Hän on itkenyt ja nauranut.
En voisi kuvitella parempaa palautetta.
