Image

Pelkään, että hänestä tulee toisenlainen kuin minä

Pelkään, että hänestä tulee toisenlainen kuin minä
Koronaeristyksen aikana kaupunkilaiset ryntäsivät metsään kuin varta vasten heille räätälöityyn teemapuistoon. Ensin se ärsytti syrjäkylällä kasvanutta Juhani Karilaa. Sitten hän katseli vauvansa kanssa meriharakkaa ja tajusi, mikä häntä kauhistutti oikeasti.
Julkaistu: 17.10.2020

Maaliskuussa isä vei meidät moottorikelkalla viikoittain pienelle vaarojen keskellä olevalle lammelle pilkkimään ahvenia. Menomatkalla istuin reen perässä, piirsin toppakenkäni kärjellä vanaa lumeen ja kaipasin huoneeni lattialle jääneitä legolinnoituksia.

Perillä isä rakensi ensin nuotion rantakuusten lomaan. Kun tervaskannosta iskivät liekit, hän kairasi lammen reikiä täyteen ja jakoi vavat. Sitten kukin perheenjäsen keskittyi vakavaan työhön: kiskomaan jäälle pakokauhuisia kaloja.

Jos mato loppui, jo saaliiksi saadulta ahvenelta tai särjeltä repäistiin koukulla silmä syötiksi. Kohta oli taas kala kiinni.

Tauolla istuimme pölkyillä nuotion ympärillä, söimme makkaraa ja tuijotimme lampea. Se oli pyöreä kuin alttari. Lumella kuolleita kaloja. Hangesta heijastuva valo särki silmiä.

Kuusten alaoksilla kuukkelit katselivat makkaroitamme kateellisina.

Huhtikuussa, kun vesi alkoi nousta jään päälle, kävimme pilkillä yhä. Toisinaan kelkka vajosi sulaan. Silloin äiti komensi kaikki pois reestä ja katsoimme vierestä, kun isä kiskoi mustaa Ockelboa ylös sohjosta ja kiroili.

Jokaisen pilkkireissun jälkeen minulla oli märät sukat.

Lapsena minulla oli aina märät sukat.

Nykyään minulla on aina kuivat sukat. Asun Helsingin itäisessä kantakaupungissa. Talvella ei ole lunta, sateella pysyn sisällä. Elämäni on siirtymistä rakennuksesta toiseen. Jalan, raitiotievaunulla, bussilla.

Joulukuussa 2019 sain puolisoni kanssa lapsen. Ulkoilmaelämäni pelkistyi entisestään. Siitä tuli lastenrattaiden työntämistä kauppaan tai ympäri kotikorttelia.

Emme lähteneet kauas kotoa, sillä vauvallamme oli paljon allergioiden aiheuttamia mahakipuja.

Keväällä koronapandemian takia määrätyt eristystoimet sopivat meille mainiosti. Tuntui, että poikkeukselliset ajat synkronoituivat poikkeuksellisen yksityiselämämme kanssa.

Kukaan muukaan ei käynyt missään.

Sitten, ehkä toukokuussa, havaitsin sosiaalisesta mediasta, että ihmiset viettivät kummallisen paljon aikaa ulkona.

Enkä tarkoita nyt kahviloita tai baareja, nehän olivat kiinni, vaan oikeasti ulkona. Ulkona ulkona.

Tuttavat vaeltelivat puistoissa ja hautausmailla ja päivittivät, että onpa mukavaa käydä ihan vain kävelyllä.

Kiva homma, ajattelin sulloessani uutta satsia harsoja kuivausrumpuun.

Tuli kesä. Se putosi päällemme varoittamatta niin kuin aina. Eräänä päivänä sitä vain nostaa katseensa ja huomaa, että lehtipuut ovat yhtä vihreää myrskyä. Ruoho sojottaa maasta.

Ja ihmiset, hemmetti soikoon, lisäsivät kierroksia. He alkoivat retkeillä! Sosiaalisen median virta täyttyi pitkospuista, kalliorannoista ja mäntymetsistä. Yhtäkkiä kaikki olivat kansallispuistossa. Yhtäkkiä kaikki nukkuivat teltassa, keittivät aamupuuroa trangialla järven rannalla ja makoilivat riippumatossa.

Kun helsinkiläiset olivat kammanneet pääkaupunkiseudun luontokohteet – moni valitti ruuhkista Nuuksiossa – he pakkautuivat autoihinsa ja huristelivat pohjoiseen.

Media julisti, että nyt se on täällä, kaikkien aikojen kotimaanmatkailun kesä. Ja totisesti, maamme koluttiin päästä varpaisiin. Eivätkä asialla olleet vain eteläläiset. Rinkkoja kaivettiin esiin komeroista Hangosta Rovaniemelle. Tunnetuimmat luonnonmuodostelmat, puistot ja patikkareitit täyttyivät. Kaverini mukaan Kuusamon Karhunkierroksella riippusiltojen kohdalla piti jonottaa.

Tulos: kansallispuistoihin tehtiin tänä vuonna heinäkuun loppuun mennessä 400 000 käyntiä enemmän kuin viime vuonna, kertoi Hesari. Jo aiemmin kesällä sama lehti oli uutisoinut ylikuumentuneista kesämökkimarkkinoista ja siitä, että ennätyksellisen moni oli muuttanut kaupungista pysyvästi pois, lähikuntaan tai vieläkin kauemmas. Johonkin, missä on ”väljempää”.

Ja kaikissa päivityksissä ihmiset huusivat: luonnossahan on ihanaa!

Ai nytkö te sen vasta tajusitte, teki mieli sanoa.

Lapsena se oli tietenkin erilaista.

Luonto ei ollut koskaan kaukana. Se alkoi heti, kun astui ovesta ulos.

Asuin maatilalla Lapissa. Tien toisella puolella oli taimikko, toisella puolella pajukkoinen tulvaniitty. Navetan takaa alkoi metsä.

Ei ollut tavatonta avata ulko-ovea ja katsoa silmiin poroa, joka oli tullut etsimään pihasta syötävää.

Lähin naapuri asui kilometrin päässä. Talvella, joka oli pitkä ja pimeä, tuntui, että maailmassa ei ollut mitään muuta kuin lunta. Sitä oli kaikkialla. Ainoa vaihtoehto oli leikkiä siinä, sillä. Olimme veljeni kanssa lumisotaa, kaivoimme lumitunneleita, rakensimme lumilinnoja ja laskimme pulkalla mäkeä.

Kengät olivat aina täynnä lunta. Voin vieläkin palauttaa mieleeni, miltä tuntuu, kun kengän kaulukseen ringiksi pakkautunut sohjo alkaa pikkuhiljaa sulaa ja kastelee nilkan ja jalkaterän. Vaikka sukat veti kuinka tarkasti pitkien kalsareiden päälle äidin ohjeiden mukaan, jossain vaiheessa temmellystä eristys petti. Vasta sisällä tajusi, että kalsarit olivat polviin asti märät.

Kun lumi suli, piha täyttyi paarmoista ja sääskistä. Niitä tuli mukaan sisälle joka ovenavauksella. Eräänä kesänä keksittiin alkaa pitää eteisessä imuria. Pitemmälle taloon ei ollut asiaa ennen kuin tuulikaappi oli putsattu itikoista.

Verenimijöiden lisäksi sisälle kulkeutui havumetsien kuoriaisia. Tukkimiehentäitä, havukantojääriä ja sarvijaakkoja. Ne ovat mustia ja rumia, Paul Verhoevenin scifielokuvista karanneita panssaroituja kärsäkkäitä. Tukkimiehentäillä on tapana kiivetä kattoon ja pudottautua alta kävelevän niskaan. Otus tarraa kiinni väkevällä, pihtimäisellä otteella.

Ötököiden lisäksi taloomme pyrki hiiriä, ja niitä varten viritettiin väsymättä liskuja.

Piha oli täynnä rastaita ja västäräkkejä, taivas haarapääskyjä. Kaikkialla ruohon ja sahanpurun tuoksua. Joka ilmansuunnassa näkyi mäntyjä, haapoja ja pihlajia, ja koko ajan ympärillä surisi, pörisi ja vihelsi.

En tiedä, kuulostaako tällainen kuvaus kovasti romanttiselta, mutta se ei ole tarkoitukseni. Päinvastoin. Koin jorpakossa elämisen kamalan vaivalloisena. Kesällä pakoilin hyönteisiä, talvella olin lumen saartama.

Luonto oli jotain hyvin arkista, puuduttavaa ja rajoittavaa.

Sijainnin hyödyt valkenivat minulle vasta yläkoululaisena. Silloin löysin kalastuksen ja lintujen bongaamisen. Rysysin vapa kädessä joenvarren risukot ja rämmin kaikille läheltä löytyville suolammille. Keväällä kahlasin tulvapelloilla kuovien, suokukkojen, viklojen ja lirojen perässä.

Yhtenä talvena hurahdin hiihtämiseen ja sivakoin metsään ajettua latu-uraa edestakaisin koulun jälkeen.

Aloin tulla luonnon kanssa juttuun. Oli oikeastaan aika mukavaa seisoa tuulettomana iltana sääskipilvessä lammen rannassa ja nakella uistinta – toinen sukka märkänä, totta kai, koska kumisaapas oli hörpännyt vettä ojaa ylittäessä. Tai hiipiä kuusten seassa nähdäkseen jännästi visertävän linnun, joka pyrähteli yhä syvemmälle pöheikköön.

Ei minusta silti tullut koskaan mitään ”metsän poikaa” tai ”erän­kävijää”. En viettänyt öitä teltassa vaan tein päiväretkiä lähimaastossa. En hankkinut hienoja ulkoiluvarusteita. Ulos mennessä nappasin naulakosta jonkun työtakin ja päähän lätsän, jalkaan vedin kumpparit. Talvella vuorasin itseni ikivanhoilla, eriparisilla toppavarusteilla.

Kotona kaikki palveli hyötyä. Meillä ei puhuttu vaeltamisesta, että mentäisiin patikoimaan vaaroille ja aapasoille muuten vain. Semmoista pidettiin hoopona touhuna. Luonto oli marjastusta, metsästystä ja kalastusta varten. Ja tietenkin metsätöiden tekemistä varten. Isä oli sahayrittäjä, metsuri ja metsänomistaja, joka tykkäsi raivata ja puuhata palstoillaan.

Kun olin pieni, hän otti minut toisinaan mukaan työmailleen. Minä nökötin kannon nokassa risu kädessä ja katselin, kun isä huhki moottorisahan kanssa. Kai hän arveli, että esimerkki iskostaisi minuun tukkityöläisen mentaliteetin.

Siinä hän oli kyllä väärässä. Vaikka minulla on reissuista lämpimät muistot, eivät puuhommat minua kiinnostaneet. En tiedä vieläkään, miten taimikko harvennetaan.

Kotoa opittu käytännöllinen suhde luontoon hallitsi ajatteluani kauan. Vasta reilusti päälle parikymppisenä tajusin ajaa pohjoiseen, Sodankylää ylemmäs, katsomaan, miltä Tunturi-Lappi näyttää. Istuin autossa taukopaikalla Inarijärven rannalla ja totesin, että aika hienolta.

Ei meillä ollut tapana käydä paikoissa, joihin ei ollut niin sanotusti oikeaa asiaa.

Kaikki mullistui, kun muutin opiskelemaan Tampereelle ja myöhemmin Helsinkiin. Pajuryteikön tilalla oli kerrostalokortteli, pysyvästi, eikä minun auttanut kuin luoda nahkani. Kumpparit vaihtuivat tennareihin. Minusta tuli kaupunkilainen.

Tai jotain sinnepäin.

Ongelmani on se, että en viidentoista kaupunkivuoden jälkeenkään koe oloani luontevaksi urbaanissa ympäristössä. Tampere vielä menetteli, mutta Helsinki tuntuu terraariolta. Toisinaan, kun Helsingin taivas on todella tasainen, sininen ja kiiltävä, tulee mieleen, että hetkenä minä hyvänsä terraarion omistaja raottaa säiliönsä kantta. Yhtäkkiä taivas kattojen yllä irtoaa horisontista ja kohoaa, raosta tulvii kirkas valo. Outo olento tuijottaa meitä, lemmikkejään.

Helsinkiin on pakattu kaikki, mitä moderni suomalainen voi himoita. Maan laajimman palveluvalikoiman lomaan on vieläpä viipaloitu, pilkottu ja trimmattu miellyttävä määrä luontoa viihdekäyttöä varten. Hyvin hoidetut soratiet halkovat tasaisiksi ajettuja nurmikenttiä, joilla yksikään pensas ei kasva ilman kaupungin työntekijöiden hyväksyntää. Vaahterat, tammet ja poppelit ovat satumaisen suuria ja komeita mutta asiallisen etäisyyden päässä toisistaan. Puiden pauhaavia kruunuja katsoessa voi jopa kuvitella itsensä johonkin villiin maastoon – illuusio, jonka särkee lähimmästä risteyksestä kiihdyttävän citymaasturin jyrinä. Metsäisiä seutuja, kuten Keskuspuistoa, halkoo taas sen verran tiheä ja liikennöity kulkuväylien verkosto, ettei rakennetun maailman läheisyys unohdu niissäkään hetkeksikään.

Betonia, asvalttia ja kiveä on niin paljon, että luonnonvoimat murtuvat niitä vasten. Helsingissä ukonilmakin on pelkkä myrskyn simulaatio.

Kenties nämä ovat tarpeettoman tylyjä sanoja paikasta, jossa elämisen koen usein myös mukavaksi ja helpoksi. Ehkä minua vain vaivaa sama kuin kaikkia kauas muuttaneita. Se, että raahaan lapsuuden maisemaa mukanani minne ikinä menenkin, vertaan sitä näkemääni ja totean ristiriidan.

Ei tämä ihan koti ole.

Minua taitaa kiukuttaa retkeilypistoksen saaneissa kaupunkilaisissa se, että koen olleeni siellä ensin. Luonnossa. Että ymmärrän sitä syvemmin ja paremmin kuin Partioaitasta upeat varusteet hankkinut kerrostalon kasvatti, jonka suhde maakuntien Suomeen huipentuu pistäytymiseen mökillä.

Ehkä minua huolettaa myös se, että pian tuo urbaani menee minusta ohi. Että hän käsittää luonnosta jotain, jota minä en ehtinyt oppia ennen lähtöäni.

Ramppaanko minä edelleen kalassa tai juoksenko lintujen perässä? En. Kaupunkiin asettumisen jälkeen tennarit ovat pysyneet jaloissani. En edes omista kumisaappaita enää.

Vierailen Lapissa muutamia kertoja vuodessa. Kelistä riippuen koluan vanhat kalapaikat ja ryteiköt, mutta olen alkanut epäillä, että elävän luontosuhteen sijaan minua kuljettaa nostalgia. Astun tuttua metsäpolkua tunnustelevasti. Puut ympärillä vaikuttavat jotenkin kohteliaita.

Aivan kuin ne tietäisivät, että olen vain käymässä.

Istuin parvekkeella vauvani kanssa aikaisena kesäaamuna. Lapsi oli taas itkenyt mahaansa, ja viileä tuulenviri oli tyrehdyttänyt itkun.

Kerrostalomme sisäpihalla on kivireunuksilla rajattu kaistale nurmikkoa. Läntille pölähti yksinäinen meriharakka etsimään syötävää. Osoitin tenavalle lintua. Sen mustavalkoista asua ja pitkää neonpunaista nokkaa.

Meriharakka on Etelä-Suomelle luonteenomainen lintu, keksityn näköinen.

Otus koputteli nurmea aikansa, kunnes lensi tiehensä. Ehkä ei kuitenkaan kovin kauas, sillä vastaavia asuinkomplekseja seisoo vieri vieressä. Jokaisen sisäpihalta löytyy pieni, koomisesti muotoiltu vihervyöhyke, jolta aikainen lintu saattaa yhyttää pari onnetonta lieroa.

Tällainen kaiken kukkivan ja versovan suitsiminen olisi tietenkin nöyryytys kasvillisuudelle, ellei se aikanaan perisi tätäkin kaupunkia.

Minua häkellyttää, että nämä merkilliset olosuhteet saattavat jonain päivänä edustaa lapselleni turvaa ja vakautta. Aivan kuten minulle edustavat turvaa ja vakautta haavat, jotka kohoavat postilaatikolta kotipihaan vievän tien varrella Lapissa.

Lapseni on paljasjalkainen helsinkiläinen. Stadilainen. Sen hyväksyminen ottaa koville.

Äitini on asunut samassa kylässä lähes koko ikänsä. Isäni peräti samalla maatilalla. On aivan mahdollista, että lapseni asuu koko elämänsä samassa kaupungissa.

Seikka, joka minua tämän uuden, silmieni eteen auenneen horisontin äärellä kauhistuttaa, on mitäs muuta kuin naurettava.

Pelkään, että tämä meluisa ja umpeen rakennettu miljöö muokkaa lapseni ajattelusta ratkaisevasti erilaisen kuin omani on.

Että hänestä tulee toisenlainen kuin minä.

Äitini syntyi 1960-luvun kynnyksellä ja oli kymmenlapsisen sisarusparven keskimmäisiä. Hän asui tien päässä niin kuin minä. Sisaruksilla oli vain toisensa. Tenaville käännettiin lapiolla pihaan läjä multaa myllättäväksi. Lapset piirsivät törkyyn tikulla rajat navetalle, joka asutettiin käpylehmillä, joille nyhdettiin ruohotukko appeeksi.

Leikittiin tavallisia pihaleikkejä: nurkkajaakkoa, peiliä ja kirppaa. Riihen katolla oltiin ”koulua”. Äidinisä askarteli pajupillejä. Isommat lapset ryhtyivät töihin heti, kun pystyivät, lypsivät lehmiä ja soutivat maitopääläreitä joen yli.

Elettiin aikoja, kun pellot kynnettiin yhä hevosella ja lähimetsät olivat lehmien ja lampaiden harvaksi syömät ja tallaamat.

Minun lapsuudessani kotikyläni viljelyala oli jo pusikoitumassa. Raitti hiljenemässä. Kyläkoulu lakkautettiin samana vuonna kun siirryin kirkonkylään yläasteelle. Multakasan sijasta minulla oli hiekkalaatikko ja käpylehmän sijasta Nintendo, enkä saanut selkääni kolttosten jälkeen.

Silti ajattelin – ja ajattelen – ymmärtäväni vanhempiani tavalla, jolla on olennaisesti tekemistä kylän ja sen ympäristön kanssa. Yhteys liittyy maiseman autiuteen, talven pimeyteen ja keskikesän öiden valoon.

Siihen, miten tavallista on astua ovesta ulos, harpata ojan yli ja olla puiden saartama.

Tämäntyyppisten siltojen mahdollisuudet minun ja lapseni välillä taisivat tuhoutua jo silloin, kun hän syntyi Naistenklinikalla Meilahdessa.

Sukupolvi sukupolvelta ihmiskunnan tuntuma muuhun elämään tällä maapallolla heikkenee, kunnes katoaa lopulta kokonaan.

Ehkä se on kadonnut jo.

Vanhempani saattoivat temmeltää pöpelikössä minua enemmän, mutta toisaalta heidän ikäpolvensa toimia värittää vakaumus, että metsät ja vesistöt ovat resurssi. Äidin ja isän kasvaessa aikuisiksi pätkittiin Euroopan mahtavimpiin kuulunut lohijoki, Kemijoki, padoilla säyseävetisiksi lammikoiksi.

Jos isä saisi päättää, hän rakennuttaisi vielä Vuotoksenkin ja hukuttaisi luonnontilaiset Kemihaaran suot.

Ikänsä Helsingissä asunut saattaisi valita toisin. Minä valitsisin toisin.

Minua on aina vaivannut, miksi vihreiden kannatus on niin kovaa kaupungissa ja niin vähäistä maaseudulla. Lukujenhan pitäisi mennä päinvastoin.

Omituinen asetelma johtunee tästä: siinä missä luonto on maalaiselle ainoa elinkeino, edustaa se kaupunkilaiselle eräänlaista perinnöksi saatua, yhteistä varallisuutta.

Kaupunkilaiselle luonto on pankkitili, johon kaikilla on käyttöoikeus mutta jolta kukaan ei saa nostaa mitään.

Tiedostava kaupunkilainen tarkastaa tilin saldon säännöllisesti uutisista ja luonto-ohjelmista. Ulos katsomallahan sitä ei näe, kun ikkunasta näkyy vain naapuritalon seinä.

Tililtä katoaa koko ajan rahaa. Se surettaa kantakaupungissa design-nojatuolillaan rentoutuvaa kaupunkilaista. Hän itse tekee, jos nyt ei kaikkea, niin ainakin paljon. Kierrättää ja ostaa luomua. Hän syyttää tilanteesta päättäjiä ja maalaisia ja etenkin maalaisia, koska he eivät ole ymmärtäneet syntyä kasvukeskukseen niin kuin kaupunkilainen itse on.

Tutkimusten mukaan tiheä asuminen on ympäristölle edullista. Tämähän on aivan yksinkertainen asia.

Kaupunkilainen viihtyy skandinaavisesti sisustetussa asunnossaan. Välillä on mukavaa jättää ruoanlaitto väliin, tilata rendangia kotiinkuljetuksella ja katsoa BBC:n dokumentti kaljurotista.

Sitä katsoessa tulee mieleen, että voisi taas käydä voimaantumassa jossain tuuheassa kansallispuistossa.

Vain yksi asia huolettaa kaupunkilaista. Hän on lukenut uutisen, jonka mukaan jokainen ihminen on koko ajan korkeintaan kolmen metrin päässä hämähäkistä.

Luuraakohan yksi String-hyllyssä?

Loppukesällä pukkaan lastani vaunuissa merenlahden rannassa.

Tenavalla on hyvä päivä, ja hän virnistelee turvavöissään iloisena.

Paikalla on myös tyytymätöntä väkeä. Valkoposkihanhet taapertavat äkeinä syrjään vaunujen tieltä.

Nurmi on sulkien ja jätösten täplittämä.

Katson ympärilleni. Alueen suunnittelija on tehnyt erinomaista työtä: puisto on avara, mikä tarkoittaa, että hanhet voivat vilkuilla vaaroja esteettä. Kaupungin työntekijät pitävät nurmen lyhyenä, joten maasta puskee koko ajan tuoretta evästä Pohjanmeren rannikolta asti lentäneille pitkänmatkalaisille.

Mikä mukava noutopöytä tänne Suomen pääkaupunkiin onkaan hanhille järjestetty!

Ihmiset ovat järkyttyneitä. He tahtoisivat levittää maahan omat vilttinsä, istua niillä, siemailla kuohuviiniä ja napostella mansikoita. Rapsuttaa paljailla varpailla vihreää, puhdasta nurmikkoa.

Eihän se ole nyt ollenkaan mahdollista!

Monet ovat ehdottaneet, että hanhia pitäisi ampua. Ratkaisu on lajillemme tyypillinen: hoitaa väkivalloin ongelma, jonka olemme itse aiheuttaneet.

Hanhet ovat lisääntyneet ilmaston lämpenemisen takia, kertoo Luonnontieteellisen keskusmuseon eläintieteen yksikön intendentti Aleksi Lehikoinen Apu-lehdessä. Kevät on aikaistunut Suomessa, joten hanhille on edullista pysähtyä tankkaamaan meillä ennen jatkamista pesimispuuhiin Pohjoiselle jäämerelle.

Osa hanhista jää vieläpä jatkamaan sukua Suomenlahden saariin, mikä tarkoittaa, että ne aterioivat puistoissamme läpi kesän jälkikasvunsa kanssa.

Rasittavaa, ehkä, mutta informatiivista myös.

Eläin- ja kasvikunnalla on koko ajan räpylä, sorkka, juuri ja evä maapallon valtimolla. Ne reagoivat ekosysteemien muutoksiin heti. Me ihmiset olemme rakentaneet niin monta aineellista ja henkistä kerrosta itsemme ja tämän planeetan väliin, että saamme signaalit sen kunnosta viiveellä. Siispä meidän on katsottava kasveja, kaloja, lintuja.

Valkoposkihanhien ampuminen rinnastuu siihen, että lento­koneen kapteeni hakkaa ohjaamonsa mittarit vasaralla hajalle.

Lapseni on stadilainen, mutta tahtoisin hänen oppivan, että tämä kaupunki ei ole ”My Helsinki” vaan kuuluu yhtä lailla kasveille ja eläimille. Ne rönsyilevät, levittäytyvät ja ulostavat. Ne varastavat jäätelötötterön suoraan kädestä Kauppatorilla. Ne vilistävät maton alle turvaan kylpyhuoneessa. Ne kiipeävät ylös pitkin housunlahjetta ja asuvat meidän karvoissamme, ne pistävät ja purevat.

Kitkemällä, ampumalla ja myrkyttämällä elämän ympäriltämme saamme toki hetken ulkoilla ilman häiriötä, mutta samalla hinaamme apokalypsin yllemme.

Minun on korjattava aiempaa lausuntoani. Eivät minua sittenkään harmita retkeilystä innostuneet kaupunkilaiset, joista tulee minua pätevämpiä eränkävijöitä. Heistä saa tulla. Minua pelottaa, että kaupunkiympäristön takia lapseni käsitys luonnosta typistyy. Että siitä tulee hänelle pelkkiä jylhillä aapasoilla ja humisevissa aarniometsissä hankittuja huippukokemuksia.

Kun vauva ja minä olemme saaneet vastatuulesta tarpeeksemme, palaamme sisälle. Pyyhin hanhenkakan paperilla pois pyöristä, ennen kuin rullaan vaunut kynnyksen yli. Vauva odottelee kärsivällisesti. Hän alkoi viihtyä rattaissa paremmin, kun tajusimme puolison kanssa kääntää istuimen niin, että hän saa katsoa eteenpäin. Nähdä, mihin on menossa.

Minusta on sietämätöntä, etten osaa kuvitella maailmaa, jossa hän kasvaa aikuiseksi.

Eräänä päivänä sanoin, etten halua mennä pilkille enää. Niinpä sain jäädä kotiin.

Isä kävi pilkillä yhä. Hän oli käynyt samoilla lammilla pikkupojasta lähtien.

Talo alkoi kyllästyttää minua, sama talo. Lähdin yhä useammin pois. Ensin polkupyörällä, sitten autolla. Aloin käydä kalassa kavereiden kanssa. Tuli tyttöystävä, opiskelupaikka, työpaikkoja. Muutin ensin yli kahdeksansadan kilometrin päähän, sitten yli tuhannen.

Kun kävin lapsuudenkodissani, sulkeuduin toisinaan vanhaan huoneeseeni kirjoittamaan. Silloin äiti avasi oven ja sanoi, että täällä sitä vain istutaan tietokoneella. Ihan kuin olisin ollut 15-vuotias.

Tämä on minun työtäni, sanoin kerran ja heristin kannettavaa kädessäni.

Hänen ilmeensä...

On asioita, joissa vanhempani ja minä emme enää ymmärrä toisiamme. (Se on hinta siitä, että näprään lauseita sen sijaan, että sahaisin puuta.) Mutta yhteistä on paljon. Sitä on niin paljon, että olen saamari vie kantanut vanhempani ja koko meidän autioituvan pikkupaikkakuntamme mukanani tänne Wolt-kuskien ja Espresso House -kahviloiden keskelle.

Istun keittiönpöytäni ääressä kuulokkeet korvillani ja kirjoitan, mutta ajatuksissani nökötän yhä avannon äärellä kuuset ympärilläni.

Lapseni ei tule tietämään siitä yhtään mitään. Hän saa kaupunkilapsuuden, joka on minulle saavuttamaton, ja vie sen kipeimmät ja tärkeimmät muistot mukanaan maailmaan, jonka teknologia ja ilmastonmuutos muokkaavat minulta tunnistamattomaksi. Itsestäänselvyydet vaihtuvat toisiin.

Tuulee.

2 kommenttia