.

Julista sota lehdistölle

”Lehdet ja tv-uutiset ovat suurimpia valeuutisten keksijöitä.”

Beppe Grillo blogissaan bebbegrillo.it 4.1.2017

”Olette demokratian syöpä!”; ”Olette käveleviä ruumiita!”; ”Kyselet kuin lapsi!”

Näin puhuu toimittajille italialainen populistijohtaja Beppe Grillo. Hän on koomikko, suosittu bloggaaja ja Viiden tähden liikkeen – sitä ei saa sanoa puolueeksi – perustaja.

Viisi tähteä kuvaavat liikkeen viittä painopistettä, jotka kuulostavat hieman yhteismitattomilta: puhdas vesi, kestävä liikenne, kestävä kehitys, pääsy internetiin ja ympäristöystävällisyys. Useimmista muista asioista liikkeellä ei ole yhtenäistä kantaa, ei ainakaan sellaista, joka olisi pääteltävissä liikkeen arvoista tai Grillon maailmankuvasta. (Sen sijoittaminen oikeistoon onkin kiistanalaista.) Grillo karjuu kysymyksiä esittäville toimittajille usein kurkku suorana, että ei hän näistä päätä, näistä päättää kansa.

Kansa voi nimittäin kirjautua liikkeen nettisivuille päättämään. Nettiäänestyksillä on päätetty muun muassa, mihin EU-parlamenttiryhmään Viiden tähden liike kuuluu, keitä otetaan sen ehdokkaiksi vaaleissa ja miten se suhtautuu kiistanalaiseen ulkomaalaislakiin.

Grillon mielestä puolueet ovat turha ja vanhanaikainen korruptiopesäke kansan ja päätöksenteon välissä. Sama koskee lehdistöä. Mihin sitä tarvitaan, kun on blogit, nettiäänestykset ja torikokoukset?

Grillo ei ole täysin hakoteillä. Italia on tutkimusten mukaan Euroopan unionin korruptoitunein maa, ja lehdistönvapausindeksissäkin se on EU-maiden häntäpäässä.

Sama ilmiö on kuitenkin olemassa miltei kaikissa Euroopan maissa, joissa oikeistopopulistiset puolueet ovat viime vuosina nostaneet profiiliaan. Myös niissä, joissa lehdistö on pitkään ollut arvostettu ja kohtuullisen riippumaton demokraattisen vallan vahtikoira.

Suomessa kriitikot puhuvat valtamediasta. Ruotsissa termi on gammelmedia eli vanha media tai PK-media eli poliittisesti korrekti media. Saksalaiset ovat suorasukaisempia; he puhuvat Lügenpressestä, valehtelevasta lehdistöstä. Natsiaikaisen termin otti uudelleen käyttöön muutama vuosi sitten Saksassa syntynyt maahanmuuton vastainen Pegida-liike. Nyt termi on yleistynyt amerikkalaisessa Twitter-keskustelussa, ja sitä huudeltiin myös Donald Trumpin vaalitilaisuuksissa. (Trump itse on vielä presidentinvaalien jälkeenkin haukkunut Twitterissä kiivaasti esimerkiksi New York Timesia, Vanity Fairia, CNN:ää ja monia muita journalistisia medioita.)

Miksi lehdistö on näille puolueille niin vastenmielinen asia? Sen ymmärtämiseksi on ensin kysyttävä, mitä on populismi.

Populismi ei ole ideologia, kuten kommunismi tai liberalismi tai alkiolaisuus. Siinä ei ole tiettyjä sisällöllisiä arvoja tai periaatteita, vaan populismia on yhtä lailla vasemmalla kuin oikeallakin.

”Suppeimmillaan se on kansan tahtoon perustuvaa vallankäyttöä”, sanoo Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkija Niko Hatakka. Kansan tahdon noudattaminen ei ole negatiivinen asia vaan pikemminkin toimivan demokratian edellytys.

Arkipuheessa populismiin viitataan usein laajemmassa, kielteisessä merkityksessä.

”Siinä se on epäaitoa, epämääräistä, yksinkertaistavaa tai vilpillistä poliittista puhetta, joka kaikin keinoin pyrkii kosiskelemaan massoja tai valittuja yhteisöjä kaihtamatta likaisiakaan keinoja”, Hatakka kuvaa. Tällainen määritelmä ei kuitenkaan pysty erottelemaan populismia muusta suosiontavoittelusta, jota luultavasti jokainen poliitikko jonkin verran harjoittaa.

Hatakka suosittelee, että populismin voisi ymmärtää tietynlaisten puhetapojen kehikkona, jonka neljää kulmaa erilaiset populistiset toimijat painottavat eri tavoin. Ensinnäkin on olemassa (1) kansa, jolla on itseisarvoinen suvereniteetti, joka on syystä tai toisesta vaarassa. Tämä kansa itsessään on (2) moraalisesti puhdas. Sen vastinparina on (3) korruptoitunut eliitti, joka pyrkii estämään kansan suvereniteetin toteutumisen. Lisäksi eliitillä on (4) liittolaisia, jotka eliitin kanssa estävät kansan tahtoa toteutumasta.

Osa populisteista pitää toimittajia eliitin liittolaisina.

Lehdistön kritisointi on selkeästi osa populistista ”ideologiaa”, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua.

”Se tulee luonnollisesti siitä, että populismi väittää puhuvansa kansan puolesta. Kyllähän lehdistö – ja jossain määrin myös tutkijat ja muut asiantuntijat – näyttäytyvät tiedollisena eliittinä ja auktoriteettina, jota populismi vastustaa”, sanoo Tuukka Ylä-Anttila, joka tekee suomalaisesta populismista väitöskirjaa Helsingin yliopistoon.

Oikeistopopulistit haluavat perinteisille tiedotusvälineille vaihtoehtoja. Onneksi nykyään on internet.

Hyödynnä nettikansaa

”Meitä yhdistää vain se, että olemme kaikki toisinajattelijoita vastassamme mediajärjestelmä, jota monet oikeutetusti pitävät suljettuna.”

Marine Le Pen kirjassa Fachosphère

Ranskalainen Front national, Kansallinen rintama, on Euroopan vanhimpia ja menestyneimpiä oikeistopopulistisia puolueita. Se oli myös ensimmäinen ranskalainen puolue, joka perusti oman nettisivuston vuonna 1996. Puolue koki, ettei sitä kohdella reilusti lehdistössä. Se halusi oman kanavan, jossa kertoa asiansa omasta näkökulmastaan.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä lienee syy, miksi maahanmuuton vastaiset populistipuolueet ovat monissa maissa edelleen johtavia netin hyödyntäjiä.

Puolueen virallinen nettisivu ei toki ole se varsinainen mullistus. Tärkeintä ovat kaikki ne muut netinkäyttäjät, jotka aktiivisesti kommentoivat, bloggaavat, jakavat ja linkkaavat.

Ranskassa puhutaan fachosphèrestä, fasismiblogosfääristä, jonka lehdistön kritisoijat muodostavat. Sfääri itse käyttää sanaa réinfosphère, jonka alkuosa tulee termistä réinformation, suomeksi suunnilleen vastainformaatio. Sen toimijat ovat äärioikeistolaisia, islamofobeja, antisemiittejä, identiteettipoliitikkoja, katolisia traditionalisteja, sekularisteja, antikapitalisteja, ja niin edelleen. 

Yksi sfäärin tärkeimmistä ja vanhimmista sivustoista on Fdesouche.com. Se kokoaa leikkaa-liimaa-menetelmällä erityisesti  maahanmuuttoa koskevia juttuja muualta internetistä. Sivustolla on nykyään yli miljoona sivulatausta kuukaudessa. Sen perusti Kansallisen rintaman nettiviestinnässä työskennellyt Pierre Sautarel vuonna 2005.

Sautarel, 36, sanoo tuoreessa Fachosphère-kirjassa, että sfääriä yhdistää ainoastaan suhtautuminen toimittajiin.

”Teidän reaktionne luo meille sen ideologisen yhtenäisyyden, jota ei muuten olisi”, hän sanoo. ”Teillä” hän tarkoittaa Fachosphèren kirjoittaneita toimittajia Dominique Albertinia ja David Doucet’ta sekä muuta lehdistöä.

Itse asiassa varsin monia sfäärin sivustojen tekijöistä yhdistää myös mennyt tai nykyinen jäsenyys Kansallisessa rintamassa. Puolueen puheenjohtaja, presidenttiehdokas Marine Le Pen puhuu ”meistä” puhuessaan kirjassa samaisesta sfääristä. Hän on myös julkisesti puolustanut Pierre Sautarelia, kun tämä oli syytteessä kunnianloukkauksesta.

Kansallinen rintama on saanut merkittäviä symbolisia voittoja sfäärin avulla. Arvokkain tuli viime keväänä, kun Verdunissa järjestettiin Verdunin verisen taistelun satavuotisjuhla. Esiintyjäksi juhlaan oli valittu suosittu senegalilaistaustainen räppäri Black M.

Kaksi viikkoa ennen juhlaa Fdesouche.com julkaisi artikkelin, jossa siteerattiin Black M:n entisen yhtyeen riimejä ja linkattiin tämän musiikkivideoihin. Tarkoituksena oli esittää, että Black M halveksi ranskalaisia ja oli homofobi ja täten epäsopiva esiintyjä juhlaan.

Kansallisen rintaman poliitikot julkaisivat nopeasti tiedotteen, jossa vaativat hallitusta perumaan konsertin. Marine Le Pen yhtyi kritiikkiin. Eräs ensimmäisen maailmansodan veteraanin lapsenlapsi pyysi oikeusistuinta kieltämään konsertin. Verdunin kaupunginjohtaja puolusti aluksi valintaa. Hänen puhelinnumeroaan jaettiin somessa, ja hänen puhelimensa täyttyi vihaisista ja uhkailevista puheluista. Yksi valtiosihteerikin paheksui valintaa. Neljä päivää Fdesouche.comin artikkelin ilmestymisen jälkeen konsertti peruttiin.

”Voitto!” twiittasi Kansallisen rintaman kansanedustaja Marion Maréchal-Le Pen.

Pierre Sautarel sanoi Boulevard Voltaire -sivuston (osa samaa sfääriä) haastattelussa, että ”kiinnostavaa tässä operaatiossa on työnjako: Meidän tehtävämme on kaivaa tieto ja jakaa se pienelle piirille. Sitten on päättäjien tehtävä kerätä asialle laajempaa huomiota”.

”Vain Kansallinen rintama nosti tämän kissan pöydälle”, sanoi  puolueen varapuheenjohtaja Florian Philippot tv-lähetyksessä. Hän sivuutti tyystin sen, että kissan nosti pöydälle puolueesta riippumaton nettisivusto.

Suuri osa ”vaihtoehtoisen informaation” sivustoista ei ole virallisissa yhteyksissä mihinkään oikeistopopulistisiin puolueisiin eikä välttämättä edes kannata niitä. Nettikommentoijista on kuitenkin kiistatonta hyötyä oikeistopopulistiselle liikkeelle. 

Ruotsissa tavarataloketju Åhlens oli valinnut viime vuonna joulukampanjansa kasvoksi tummaihoisen pikkupojan, joka oli puettu Luciaksi. Kun mainoskampanja julkistettiin, Åhlensin Facebook-sivu täyttyi nopeasti vihastuneista kommenteista, joiden mukaan tummaihoinen Lucia-poika pilkkasi ruotsalaisia arvoja ja perinteitä. Noin viikon kuluttua mainos otettiin pojan vanhempien pyynnöstä pois. Myöhemmin antirasistinen Expo-lehti selvitti, että äärioikeistolainen Facebook-ryhmä Ordet är fritt! oli kannustanut jäseniään paheksumaan Lucia-valintaa Åhlensin sivulla. Ryhmässä oli noin 1 400 jäsentä, jotka saivat tapauksen näyttämään Ruotsin ”kansan” spontaanilta reaktiolta tummaihoiseen poika-Luciaan. Vaikka mitään äänestystä ei ole pidetty eikä tutkimusta tehty, vaikutti siltä, että monikulttuurisuutta vastustavan oikeistopopulistipuolueen Ruotsidemokraattien arvot ovat ”Ruotsin kansan” arvot.

Ja voihan niin ollakin. Me kaikki sosiaalisen median käyttäjät elämme omissa eriytyneissä kuplissamme, joita Facebookin algoritmi jatkuvasti vahvistaa. Tiedämme yhä vähemmän siitä, mitä muissa kuplissa puhutaan ja ajatellaan. Mutta jos kerran näin on, miten kukaan sitten enää päätyy yhdestä kuplasta toiseen? Eikö voimasuhteiden pitäisi näin ollen pysyä melko muuttumattomina?

Ruotsalainen digikonsultti Jesper Åström esitti teorian ilmiöstä Aftonbladetissa joulukuussa. Åströmin mukaan melkein kaikki poliittiset ryhmittymät jakavat Facebookissa vain sellaisia linkkejä ja uutisia, joista omat kannattajat ovat samaa mieltä. Ainoastaan Ruotsidemokraatit ja heitä lähellä olevat tahot linkittävät myös vastakkaisen näkökannan uutisia ja ”lietsovat” lukijoitaan valtaamaan kommenttipalstat uutisten alla. Kommenttipalstojen kautta muiden kuplien asukit joutuvat kosketuksiin esimerkiksi maahanmuuttovastaisten näkemysten kanssa. Kun kommentoijia on monta ja he ovat hyvin vihaisia, ehkä joku alkaa harkita liittymistä heihin.

Aftonbladet testasi asiaa tutkimalla ruotsalaisten puolueiden Facebook-sivuja. Teoria sai tukea: ainoastaan Ruotsidemokraatit jakoi uutisia, jotka olivat selkeästi puolueen linjan vastaisia.

Mutta vaikuttiko Lucia-tapaus ihmisiin Jesper Åströmin kuvaamalla tavalla? Alkoiko joku Lucia-kuvan kommenttien vuoksi vastustaa monikulttuurisuutta ja ehkä kannattaa Ruotsidemokraatteja?

Tutkija Tuukka Ylä-Anttila suhtautuu teoriaan skeptisesti.

”Ainakin [Perussuomalaisten nettimedia] Suomen uutiset jonkin verran postaa Facebookiin linkkejä, joiden kanssa selkeästi on eri mieltä. Saatetekstit ovat että ’onko tämä oikein, kommentoikaa’. Tätä voi pitää oman kannattajakunnan lietsomisena jotain väärää näkökantaa vastaan. Mutta siirtyvätkö kannattajat tämän myötä oman kuplan ulkopuolelle? Ja miten se auttaisi käännytystyössä?” Ylä-Anttila pohtii. Hän muistuttaa, että on paljon tutkimusta siitä, että ihmiset muodostavat mielipiteensä sen arvopohjan perusteella, joka lähipiirissä vallitsee, eivätkä hevin muuta mieltään.

Päätä puheenaiheista

”Kerjäläiskampanjamme oli yksi onnistuneimmista kampanjoista, joita olemme koskaan tehneet.”

Jimmie Åkesson kesäpuheessaan Almedalenissa 1.7.2014

Yksi Hillary Clintonin presidentinvaalikampanjaa varjostaneista ongelmista oli tietokirja nimeltä Clinton Cash – The Untold Story of How and Why Foreign Governments and Businesses Made Bill and Hillary Rich. Clintonien säätiön korruptioepäilyjä kaivellut kirja sai kampanjan aikana laajasti huomiota. Kirjan on kirjoittanut Peter Schweizer ja julkaissut tutkimuslaitos nimeltä Government Accountability Institute. Laitoksen tehtävä on ”tutkia ja paljastaa kaverikapitalismia, veronmaksajien rahojen väärinkäyttöä ja muuta hallinnon korruptiota ja väärinkäytöksiä”. Yksi sen perustajista ja hallituksen jäsenistä on ollut oikeistopopulistisen Breitbart-uutissivuston entinen hallituksen puheenjohtaja ja nykyinen Donald Trumpin neuvonantaja Steve Bannon.

Tutkimuslaitos on avoimen konservatiivinen mutta ei varsinaisesti republikaaninen. Se on julkaissut paljastuskirjan myös republikaanien esivaaliehdokkaasta Jeb Bushista.

Bloombergin haastattelussa Steve Bannon kertoo GAI:n perustamisesta: ”Peter [Schweizer] ja minä huomasimme, että faktat, eivät huhut, saavat vastakaikua parhailta tutkivilta toimittajilta.”

Bannon ei siis usko, että parhaita toimittajia ajaisi ideologia tai eliitinsuojelu. Heitä ajaa uutisnälkä. GAI ei pysty hiljentämään heitä, saati puuttumaan heidän kirjoitustensa näkökulmiin. Sen sijaan se pystyy vaikuttamaan siihen, mistä he ylipäänsä kirjoittavat.

Niinpä GAI tutkii väärinkäytösepäilyjä ja ottaa sen jälkeen yhteyttä esimerkiksi Washington Postiin, Newsweekiin tai ABC Newsiin, jotka kaikki ovat – niin: valtamediaa, gammelmediaa ja Lügenpresseä.

Täällä Euroopassa on erilaista. Itävaltalainen lingvisti Ruth Wodak käyttää termiä ”oikeistopopulistinen ikiliikkuja” puolueiden julkisuusstrategiasta. Kirjassaan Right-Wing Populism in Europe hän kuvailee sitä näin: [O]ikeistopopulistipuolueet ja -poliitikot ovat kehittäneet diskursiivisia ja retorisia taktiikoita, joilla yhdistellään toisiinsa kuulumattomia ilmiöitä, saadaan valheelliset väitteet kuulostamaan viattomilta, voidaan kiistää ilmeinen tosiasia, sanotaan se, mitä ei saa sanoa, ja siirretään hyväksytyn rajoja.

Kevään 2014 EU-vaalien alla Ruotsidemokraatit sai tehtyä romanikerjäläisistä vaalien puhutuimman kysymyksen. Tukholman metrolaitureille liisteröidyissä puolueen vaalimainoksissa luki: On aika pysäyttää järjestäytynyt kerjääminen kaduillamme.

Tukholman seudun liikennelaitos SL sai monelta taholta – eikä vähiten sosiaalisesta mediasta – vaatimuksia keskeyttää kampanja. SL ei suostunut, sillä sen on kohdeltava poliittisia puolueita tasapuolisesti niin kauan kuin nämä eivät riko lakia. Tästä kirjoitettiin kymmeniä juttuja. Sitten lehdistö alkoi tarmokkaasti selvittää, onko puolueella todisteita siitä, että kerjääminen on järjestäytynyttä. Puolue vastasi väitteen perustuvan sen omiin havaintoihin ja erääseen Tukholman lääninhallinnon raporttiin.

Raportissa ”järjestäytymisellä” ei tarkoitettu järjestäytynyttä rikollisuutta vaan järjestäytymistä siten, että perheet keräävät yhdessä toisilleen matka- ja ruokarahoja. Muusta ei ollut todisteita.

Ruth Wodakin mukaan oikeistopopulistisen ikiliikkujan toimintaan kuuluu aiheuttaa skandaali laskelmoidun ambivalenteilla viesteillä, jotka voi tulkita monella tavalla. Sen jälkeen ikiliikkuja uhriutuu, dramatisoi tapahtuman ja lopulta ihmettelee, eikö sananvapautta olekaan.

Ruotsidemokraattien tiedotussihteeri Henrik Gustafsson kommentoikin kampanjan kritiikkiä Svenska Dagbladetille näin: ”Riippumatta siitä, minkä viestin valitsemme, aina löytyy niitä, jotka sanovat joko, että viesti on rasistinen tai että puolueemme on rasistinen.”

Kovin suureen uhriutumiseen ei kuitenkaan ollut syytä, sillä kampanja sai valtavasti huomiota ulkomaita myöten. Kerjääminen on pysynyt Ruotsin poliittisella agendalla siitä asti, ja nykyään kaikilla puolueilla on kanta asiaan. Saman kesän linjapuheessaan Ruotsidemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkesson analysoi kampanjan vaikutusta täsmälleen oikein:

”Näemme uusia konfliktilinjoja ruotsalaisessa politiikassa. Näemme kuinka keskustelun painopiste muuttuu. Näemme miten meidän menestyksemme synnyttää vastareaktioita.”

Mutta samalla kun ikiliikkuja liikkuu, se levittää viestiä puolueen mahdollisesta rasistisuudesta. Se vetoaa joihinkin mutta karkottaa toisia. Populistijohtajan onkin osattava ajaa kaksilla rattailla.

Pehmennä sopivasti

”En voi pyytää anteeksi totuutta.”

Nigel Farage lehdistötilaisuudessa 22.6.2016

Tutkijat Niko Hatakka, Mari K. Niemi ja Matti Välimäki ovat tutkineet kolmen oikeistopopulistipuolueen – Perussuomalaisten, Ruotsidemokraattien sekä englantilaisen Ukipin – tapoja reagoida rasismisyytöksiin tuoreessa artikkelissaan Confrontational yet submissive (2016). Tutkimusaineistona oli kyseisten maiden yleisradioyhtiöiden netissä julkaisemat jutut vuosina 2010–2015.

Useimmiten rasismisyytös oli saanut alkunsa puolueen jäsenen julkisesta möläytyksestä, joskus myös esimerkiksi jäsenen mahdollisista yhteyksistä äärioikeistoon. Tutkijat havaitsivat, että mitä tärkeämmästä puolueen toimijasta oli kyse, sitä todennäköisemmin puolustusstrategia oli hyökkäävä: joko tapahtunutta oikeutettiin perusteluilla, käännettiin syytteet toiseen suuntaan, kiistettiin täysin tai vältettiin vastaamasta. Perussuomalaiset käytti hyökkäystaktiikkaa eniten, yli puolessa tutkituista 113 tapauksesta. Tutkijat arvioivat tämän johtuvan siitä, että Perussuomalaisilla on verrattain legitiimi asema suomalaisessa politiikassa, jolloin puolueella on paremmat mahdollisuudet neuvotella omasta suhteestaan rasismiin.

Anteeksipyyntö oli kaikissa puolueissa harvinainen. Perussuomalaiset ei pyytänyt anteeksi kertaakaan, Ruotsidemokraatitkin vain kerran (67:stä tapauksesta). Kolmella neljästä kerrasta Ruotsidemokraatit kuitenkin myönsi, että jotain moitittavaa on tapahtunut. Tutkijoiden mukaan tämä johtuu siitä, että puoluetta ei pidetä Ruotsin poliittisessa keskustelussa legitiiminä ja sillä on välitön tarve todistaa salonkikelpoisuutensa. Miltei 40 prosentissa tapauksista Ruotsidemokraatit ilmoitti ryhtyvänsä toimiin, jotta näin ei enää kävisi uudelleen. (Henkilö siis ”harjattiin huolella”.)

Anteeksipyytäminen on tutkijoiden mukaan kulttuurisidonnaista. Ukip pyysi anteeksi 12 prosentissa tutkituista 99 tapauksesta. Tosin sekin käytti ”kvasianteeksipyyntöjä”. Puolueen johtaja Nigel Farage sanoi keväällä 2014, että ihmisten on syytä olla huolissaan, jos naapuriin muuttaa romanialaisia. Sitten hän pyysi anteeksi:

”Jos annoin haastattelussa kuvan, että syrjin romanialaisia, olen ehdottomasti pahoillani siitä.”

Aina kyse ei ole yksittäisistä möläytyksistä. Joissain puolueissa on kokonaisia vuosikymmeniä harjattavaa.

Ranskan presidenttiehdokkaan Marine Le Penin isä Jean-Marie Le Pen johti Kansallista rintamaa sen perustamisvuodesta 1972 vuoteen 2011. Häntä kutsuttiin joskus julkisuudessa piruksi, le diable. ”Isä Le Pen”, kuten nykyään sanotaan, johti antisemitististä ja jyrkän ulkomaalaisvihamielistä puoluetta, joka oli mahdoton vaihtoehto valtaosalle ranskalaisista. Hänen suurin saavutuksensa oli pääsy presidentinvaalien toiselle kierrokselle vuonna 2002. Muuten Kansallinen rintama on pysynyt näihin päiviin asti melko pienessä roolissa päivänpolitiikassa ranskalaisesta vaalitavasta johtuen.

”Tytär Le Pen” eli Marine nousi puolueen johtoon vuonna 2011. Silloin puolueessa alkoi uusi ajanlasku, sanoo populismintutkija Laura Parkkinen. Tyttären tehtävä on ollut dédiabolisation, pirunkuvien piiloon maalaaminen.

”Marine Le Pen esittelee itsensä mieluusti äidiksi, kahdesti eronneeksi ja kovia kokeneeksi. Hän identifioituu Ranskan kansallissankariin Jeanne D’Arciin, poseeraa tämän patsaan vierellä ja sanoo haluavansa pelastaa Ranskan”, Parkkinen luettelee keinoja. 

Vaalisivustolta Le Pen -nimeä saati puolueen logoa on vaikea löytää. Slogan on pelkkä Marine presidentiksi.

Toisin kuin isänsä, Marine Le Pen tuomitsee holokaustin, hyväksyy homot ja sallii abortit. Hän puhuu naisten oikeuksista, joita islam uhkaa. Kansallisen rintaman johtaja on vaihtunut isästä tyttäreen ja vihollinen juutalaisista muslimeihin.

Islamvastaisuuttaankin Marine on laimentanut. Kun häneltä kysyttiin syksyllä TF1-kanavan haastattelussa, sopivatko islam ja tasavalta yhteen, hän vastasi: ”Uskon että kyllä. Se islam sopii, jonka olemme oppineet tuntemaan ja jonka valistuksen aika sekularisoi muiden uskontojen tapaan. En taistele islamia vastaan. […] Taistelen islamistista fundamentalismia vastaan.”

Le Monde -lehti huomautti tähän, että vielä vuonna 2010 Marine Le Pen vertasi muslimien rukoushetkiä miehitykseen.

Isä Le Pen on erotettu puolueesta, koska tämä jatkoi antisemitistisiä puheitaan. Ja vaikka ei olisi jatkanutkaan, erottaminen saattoi olla ratkaisevan tärkeä askel Kansallisen rintaman normalisoinnissa.

Luo vihollisia

”Meidän vastuullamme on estää Brysseliä sovietisoitumasta.”

Viktor Orbán juhlapuheessa 23.10.2016

Kun oikeistopopulistinen puolue pääsee valtaan, populismi vaikeutuu. Miten puhua mädästä ja korruptoituneesta eliitistä, kun on itse väistämättä osa eliittiä?

Unkarissa oikeistopopulistinen Fidesz-puolue on ollut vallassa vuodesta 2010. Se on taitava luomaan uhkakuvia ja löytämään vihollisia, jotka uhkaavat poloista Unkarin kansaa, sanoo populismintutkija Emilia Palonen Helsingin yliopistosta.

Keskeinen vihollinen Fideszille on sosialismin aikainen eliitti. Sitä edustaa Fideszille ja pääministeri Viktor Orbánille maan sosialistinen puolue. Se on Palosen mukaan ”aika heikko uhkakuva”, sillä puolue – ja koko oppositio – on Unkarissa varsin voimaton.

Fideszin vahvin todellinen uhka tulee oikealta: äärioikeistolainen ja populistinen Jobbik-puolue. Jobbikin elintilan kaventaminen on saanut Fideszin siirtymään yhä kauemmas oikealle. Fidesz on kulkenut pitkän matkan, sillä alun perin se oli liberaali Nuorten demokraattien liitto. Johtavat Jobbik-poliitikot ovat jopa valitelleet Fideszin varastavan heidän teemansa ja ideansa, kirjoitti Der Spiegel -lehti tammikuussa 2013, ennen viime vaaleja. Vaaleissa Jobbik taas esittäytyi koko kansan puolueeksi, Palonen huomauttaa.

Korruptiosyytökset saivat päähallituspuolueen suosion jyrkkään laskuun kesällä 2015, mutta sitten maahan ”vyöryi” etelästä uusi uhka: ”pakolaisvirrat”.

”Unkarissa kaikilla on vahvana ajatus, että unkarilaisia on aina potkittu päähän”, Palonen sanoo. ”Nyt ’pakolaisvirrat’ potkivat päähän.”

Fidesz otti EU:n turvapaikanhakijoiden taakanjakosopimuksesta kaiken irti. Orbán järjesti kansanäänestyksen, jossa kysymys kuului: Haluatko, että Euroopan unioni voi pakkoasuttaa Unkariin ei-Unkarin kansalaisia vaikka ilman parlamentin suostumusta?

Äänestäjistä 98 prosenttia ei halunnut – tosin vain 43 prosenttia äänioikeutetuista vaivautui äänestämään. Tuloksella ei näin ollen ollut laillista merkitystä edes Unkarissa, saati sitten EU:ssa.

Tärkeintä kansanäänestyksessä olikin retoriikka.

”Koska populismi aina tarvitsee voimakkaan eliitin, EU on nyt se, joka uhkaa Unkarin suvereniteettia”, Palonen sanoo.

Äänestystuloksen selvittyä Orbán maalaili, että ”tämä on kenties kaikkein tärkein kysymys tuleville vuosille, Unkarin tulevaisuudelle, lastemme ja lastenlastemme tulevaisuudelle, sille, mitä tapahtuu elämäntavallemme, suurella työllä nostamallemme taloudelle ja kristillisille juurillemme”.

Euroopan unioni on kuitenkin sekin hieman hankala vihollinen Orbánille, sillä EU rahoittaa melkein kaikkia maan julkisia rakennushankkeita. Siksi Orbán ei uhittele EU:sta tai eurosta eroamisella, Palonen sanoo. Päinvastoin, hän haluaa uudistaa EU:n.

”Fidesz haluaa korostaa, että puolue on suuri toimija ja Orbán suuri johtaja, vaihtoehto Angela Merkelille.”

Käytä historiaa

”Sarja on tarkoitushakuinen ja politisoi häpeämättömästi.”

Pia KjÆrsgaard tv-draamasarjasta 1864 Berlingske-lehdessä 9.10.2014

Historiaa käyttävät omiin tarkoitusperiinsä monet muutkin poliitikot kuin oikeistopopulistit. Tutkija Emilia Palosen mukaan juuri populisteille ominaista on kuitenkin nostaa historiasta symbolisesti merkityksellisiä asioita ja luoda niiden kautta vastakkainasetteluja ”meidän” ja vihollisten välille.

Palonen ottaa esimerkiksi Fideszin säätämän lain, jonka mukaan kaikki menneisiin diktatuureihin liittyvät paikan- ja kadunnimet piti poistaa. Joka ikisen kyläpahasen Leninin-aukiolle oli siis keksittävä uusi nimi. Näin historia ja historian vastakkainasettelu tuotiin julkiseen keskusteluun pitämään yllä uhkakuvaa kommunismista.

Yksi Unkarin keskeisistä historiallisista myyteistä on lokakuun 1956 kansannousu, jonka Neuvostoliitto nopeasti kukisti. Kansannousun takana olivat hallitusta länsimielisemmät kommunistit. Kansannousun muistaminen olikin pitkään vasemmiston ”omaisuutta”.

Fidesz on valtaan noustuaan ottanut monet tärkeät tapahtumat omaan käsittelyynsä. Se järjestää suuret muistopäivän juhlallisuudet 23. lokakuuta, mutta tapahtumien historiallinen konteksti on kadotettu. Vallankumousjohtaja Imre Nagyn nimeäkään ei mainita.

Politiikan tutkija Heino Nyyssönen kuvaa muistopäivän merkityksen muuttamista artikkelissaan kirjassa Historian käyttö ja väärinkäyttö (2016). Noustessaan valtaan 2010 Fidesz määritteli vaalit ”vallankumoukseksi äänestyskopeissa”. Tuon vuoden muistopäivän juhlapuheessa pääministeri Orbán sanoi, että vuonna 1956 alkanut taistelu oli nyt vihdoin päättynyt vapaiden unkarilaisten voittoon.

Tanskassa puolestaan taistellaan vuoden 1864 tapahtumista ja merkityksestä. Ruotsalainen politiikan toimittaja Bengt Lindroth kertoo siitä kirjassaan Väljarnas hämd – populism och nationalism i Norden. Vuonna 1864 Tanska hävisi sodassa Preussille yli kolmasosan maa-alueistaan ja entisestä suurvallasta tuli pieni kansallisvaltio. Vuodesta on syntynyt kansallismyytti sisukkaasta mutta suojattomasta kansasta, joka taisteli ylivoimaista ja julmaa vihollista vastaan viimeiseen asti ja tulee taistelemaan samalla lailla myös EU:ta, Venäjää, muslimeja tai mitä tahansa ulkopuolista uhkaa vastaan. (Kuulostaapa tutulta tuo kansa!)

Tanskan yleisradioyhtiö DR tuotti pari vuotta sitten sodan 150-vuotisjuhlan kunniaksi draamasarjan 1864, jossa tapahtumat nähtiin toisessa valossa. Käsikirjoittaja-ohjaaja Ole Bornedal painotti siinä Tanskan pääministerin D. G. Monradin ahneutta, sodan raadollisuutta ja nykypäivään ulottuvaa pasifistista viestiä.

Siitä älähti populistipuolue Dansk Folkepartin entinen puheenjohtaja Pia Kjærsgaard, joka nykyisin on parlamentin puhemies.

”Se on demagogiaa ja täysin epäreilua meille, jotka toivoimme näkevämme vakavan historiallisen sarjan, mutta myös valmistautumattomille nuorille, jotka saavat aivan väärän kuvan historiasta”, Kjærsgaard valitti Berlingske-lehden haastattelussa.

Oikea kuva historiasta on kulloisenkin hegemonian määrittelemä. Kuten Lindroth kirjoittaa: Kulttuurisota on tärkein ainesosa ilmassa, jota kaikki poliittinen populismi hyvin järjestäytyneissä pohjoismaisissa yhteiskunnissa hengittää nykyään ja hengitti 1900-luvulla; taistelua julkisesta hegemoniasta. ■