Neljänkymmenen vuoden rupeama poliittisissa luottamustehtävissä on ohi – Politiikasta pitää luopua siinä vaiheessa, kun vielä pystyy itse asiasta päättämään
Toivotan kaikkea onnea ja menestystä heille, jotka edelleen jaksavat politiikan tiimellyksessä jatkaa. Minä jatkan tulevaisuudenuskon rakentamista muilla tavoilla ja toisilla areenoilla. Sivilisaatio voittaa, kirjoittaa Pekka Sauri.
Olin ensimmäisen kerran ehdolla kuntavaaleissa vuonna 1984. Tämän vuoden vaaleihin en enää asettunut ehdokkaaksi. Neljänkymmenen vuoden rupeama poliittisissa luottamustehtävissä on ohi.
En luoja paratkoon aio kirjoittaa mitään poliittisia muistelmia tyyliin ”Siltä varalta ettei kukaan ole huomannut suuria sankaritekojani”, mutta ehkä muutama ajatus vuosikymmenten varrelta on paikallaan.
Kun aloittelin politiikassa, maailma oli kovin toisenlainen, Suomesta puhumattakaan. Mauno Koiviston presidenttikausi oli vastikään alkanut, ja muistisairas Urho Kekkonen oli vetäytynyt viimeisiksi vuosikseen Tamminiemeen. Neuvostoliitto oli voimissaan ja kommunismin ja vapaan maailman välinen kylmä sota täydessä käynnissä. YYA-sopimus oli edelleen voimassa ja Suomen EY-jäsenyys muutaman yksityisajattelijan fantasiaa. Ihmisten väliset yhteydet hoidettiin lankapuhelimella ja faksilla.
Jälkikäteen arvioiden olin huono poliitikko. Yleisesti ottaen en osannut muotoilla korkealentoista idealismiani konkreettisiksi ehdotuksiksi. Onnistumisten lista jäi kovin lyhyeksi epäonnistumisten, virhearvioiden ja tappioiden rinnalla. Tämä ei toki ole politiikassa harvinaista ylipäätään, ja harvoin yksittäinen päättäjä voi ottaa kunniaa yhdessä puserretuista päätöksistä. Mutta silti.
”Minulle suurin tappio liittyi parhaan argumentin periaatteeseen, jonka olin omaksunut keskeiseksi uskonkappaleeksi politiikkaan tullessani.”
Joskus sanotaan, että ihminen menettää politiikassa sielunsa. Sanonnassa on kiistämättä perää. Jossakin mielessä se on suorastaan väistämätöntä: monipuoluejärjestelmässä päätökset ovat miltei poikkeuksetta kompromisseja, joissa kaikki osalliset tulevat toisiaan vastaan eli luopuvat alkuperäisistä vaatimuksistaan. Saavutettu sopimus hautaa alleen aatteellisen puhdasoppisuuden: ”Kyllähän me, mutta kun noi muut.” Sielunsa kanssa yksittäinen päättäjä tekee sitten tiliä aamuyön kelmeinä hetkinä.
Minulle suurin tappio liittyi parhaan argumentin periaatteeseen, jonka olin omaksunut keskeiseksi uskonkappaleeksi politiikkaan tullessani – siis se, että vapaassa keskustelussa parhaiten perusteltu näkemys saa lopulta kaikkien tuen, kun huonommin perustellut vaihtoehdot putoavat yksi kerrallaan kyydistä. Uskoni osoittautui epärealistiseksi.
Parhaan argumentin periaate on teoriassa voittamaton, mutta käytännössä se jää olosuhteiden jyrän alle: keskusteluun varattu aika loppuu kesken, toisilla on enemmän puhevaltaa kuin toisilla, osallisten näkemykset on lyöty lukkoon jo ennen keskustelun alkamista ja niin edelleen. Ihmiskunnan pitäisi kaikesta huolimatta jaksaa yhä uskoa parhaiten perustellun näkemyksen voittoon ja yrittää luoda sellaisia mahdollisuuksia keskustelulle, että se voisi toimia myös käytännössä. Sen kai pitäisi olla demokratian ydin.
Politiikasta pitää luopua siinä vaiheessa, kun vielä pystyy itse asiasta päättämään. Toivotan kaikkea onnea ja menestystä heille, jotka edelleen jaksavat politiikan tiimellyksessä jatkaa. Minä jatkan tulevaisuudenuskon rakentamista muilla tavoilla ja toisilla areenoilla. Sivilisaatio voittaa!
