Viranomaisten on kyettävä perustelemaan päätöksensä avoimessa keskustelussa – Tässä heillä on opettelemista
Keskusteluun voi vaikuttaa ainoastaan olemalla keskustelussa mukana – ja keskustelu tarkoittaa kaksisuuntaista vuorovaikutusta, ei yksisuuntaista tiedotteiden jakelua, kirjoittaa Pekka Sauri.
Luin Kjell Westön hienon romaanin Molly & Henry (Otava 2023, suom. Laura Beck). Tapahtumat sijoittuvat talvisodan, välirauhan ja jatkosodan alun vuosiin 1939–1941.
Toinen päähenkilöistä, sotakirjeenvaihtajana toimiva journalisti Henry Gunnars, käy jatkuvaa kamppailua niin omantuntonsa kuin esimiestensäkin kanssa: pitääkö sodasta kertoa realistisesti vai virallisen totuuden mukaisesti?
Mitä enemmän seuraajia viestikanavissamme on, sitä selvemmin olemme oman mediamme vastaavia päätoimittajia.
Kautta historian valtiovalta on vakavissa kriiseissä ja erityisesti sota-aikoina pyrkinyt valvomaan ja säätelemään kansalaisten saamaa tietoa. Suomi ei ole sodassa, mutta kommunikaation merkitys kansakunnan turvallisuuden ja kriisinkestävyyden kannalta on tänään suurempi kuin koskaan sivilisaation historiassa.
Kansalaisten saaman tiedon valvonta oli sotavuosina helppoa verrattuna nykymaailmaan. Tieto välittyi pääasiassa Yleisradion ja paperilehdistön varassa, ja niiden toimintaa ohjeistettiin ja rajoitettiin viranomaismääräyksin. Kansalaisten keskuudessa liikkuvia huhuja yritettiin vaientaa julistekampanjoin: ”Kuulut kotirintamaan – tukahduta jokainen kuulopuhe, juoru, huhu.”
Vuosituhannen vaihteen jälkeen tapahtunut kommunikaation vallankumous on muuttanut tilanteen perin juurin. Miltei jokaisella kansalaisella on taskussaan tehokas tiedonhakulaite ja vahva julkaisualusta.
Viranomainen ei enää pysty valvomaan, mitä tietoa annetaan ja erityisesti, mitä tietoa kansalaisille ei anneta. Jokainen voi lähettää digitaalisten keskustelualustojen ja viestipalvelujen kautta millaista sisältöä parhaaksi katsoo, eikä sitä mikään viranomainen pysty ennalta kontrolloimaan. Mitä suurempi määrä seuraajia viestikanavissamme on, sitä selvemmin olemme oman mediamme vastaavia päätoimittajia.
Tämä asettaa valtion turvallisuudesta vastaavat viranomaiset kokonaan uuteen tilanteeseen. Kansalaiset käyvät enemmän tai vähemmän rajoittamatonta keskustelua valitsemillaan alustoilla, ja uusia alustoja tulee koko ajan tarjolle. Kommunikaatio on siirtynyt lyhyessä ajassa viranomaisvalvonnan piiristä käyttäjien omavalvontaan.
Miten mikään hallinto voi pysyä mukana tässä rajoittamattoman sananvapauden viidakossa? Miten sähköistä kansalaiskeskustelua voidaan edes yrittää ohjata turvallisuutta ja kriisinkestävyyttä vahvistavaan suuntaan?
Vetäytyminen ole vaihtoehto: jos jäät pois keskustelusta, keskustelu jatkuu ilman sinua.
Vastaus on yksinkertainen ja vaikea: keskusteluun voi vaikuttaa ainoastaan olemalla keskustelussa mukana – ja keskustelu tarkoittaa kaksisuuntaista vuorovaikutusta, ei yksisuuntaista tiedotteiden jakelua. Turvallisuudesta vastaavien viranomaisten on kyettävä perustelemaan päätöksensä ja toimintansa avoimessa keskustelussa.
Tässä saattaa viranomaisilla ja hallinnolla olla vielä jonkin verran opettelemista. Eikä keskustelusta vetäytyminen ole vaihtoehto: jos jäät pois keskustelusta, keskustelu jatkuu ilman sinua. Se se vasta riskialtista onkin.
Ehkä meidän on itse kunkin otettava oman mediamme päätoimittajan vastuu tosissamme.
