Julkisen keskustelun repivyys ja poliittisten vastakkainasettelujen kärjistyminen on tasavallan presidenttiä myöten nostanut huolta kansakunnan yhtenäisyydestä vaikeina aikoina. Huoleen näyttää liittyvän usko siihen, että suomalaisten kyky selviytyä jatkuvista globaaleista kriiseistä edellyttää kansallista yksituumaisuutta ja terävimpien sanankäänteiden itse­hillintää keskusteluun osallistuvilta.

Huoli on ymmärrettävä ja luonnollinen, mutta sitä kannattaa ehkä hiukan purkaa osiinsa.

Käsitys julkisen keskustelun repivyydestä näyttää perustuvan lähinnä sähköiseen viestintään ja erityisesti sosiaaliseen mediaan.

Omien havaintojeni mukaan suomalaisten käyttäytyminen toisiaan kohtaan kasvokkaisessa keskustelussa on pikemminkin kehittynyt parempaan suuntaan joihinkin aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna: ihmiset kohtelevat toisiaan yleensä kohteliaasti ja ystävällisesti, kiittävät, ovat avuliaita ja pyytävät anteeksi tönäistessään toista vahingossa.

Poikkeukset tästä säännöstä jäävät tietysti päällimmäisiksi mieleen ja antavat vaikutelman päin­vastaisesta suuntauksesta.­

Suomalaiset – ja todennäköisesti kaikki muutkin planeetan kansakunnat – ovat vasta harjoittelemassa sähköistä viestintää ja totuttautumassa sen mahdollisuuksiin ja varjopuoliin.

Eniten harjoittelua vaativia varjopuolia on kaksi: nopean, tunteenomaisen reagoinnin vastus­tamaton houkutus ja se, että keskustelun toinen osapuoli tai toiset osapuolet ovat läsnä ainoastaan tekstinä, eivät äänenä ja kasvoina.

Pidän todennäköisenä, että sähköisen viestinnän ja kasvotusten tapahtuvan keskustelun käytöstavat lähenevät ajan mittaan toisiaan.

Pidän myös todennäköisenä, että sähköisen viestinnän käytöstavat lähenevät kasvotusten tapahtuvan keskustelun käytöstapoja.

Tämä on enemmän tai vähemmän väistämätöntä siksi, että ihmismieli ei teknologian kehittyessä ole muuttunut yhtään miksikään. Ihmisellä on samat toiveet, haaveet ja pelot kuin aina ennenkin aikojen alusta lähtien. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Sähköisiin keskusteluihin osallistuville sälyttyy ennen pitkää sama tilivelvollisuus sanomisistaan kuin kasvotusten keskustelijoilla on ollut vuosituhannet.

Kansakunnan yhtenäisyys ei tarkoita, että kaikkien pitäisi kaiken aikaa olla kaikesta samaa mieltä. Se tarkoittaa, että kansalaiset ovat suurin piirtein samaa mieltä yhteisen keskustelun peli­säännöistä ja demokratian perustana toimivista insti­tuutioista.

Näiden pelisääntöjen ja instituutioiden puitteissa jokainen voi olla yhteisistä asioista mitä mieltä parhaaksi katsoo.

Se on kansanvallan ydin.

Jokaisen kannattaa myös tykönään harkita, millaisilla puheenvuoroilla saa enemmän tavoittelemiaan vaikutuksia aikaan ja millaisilla taas tulee keskustelussa ohitetuksi tai torjutuksi.

Se on keskusteluosaamista.

Onneksi Homo sapiens on oppivainen laji. Ihmiskunta selviää tästäkin sivilisaation murrosvaiheesta ja jatkaa taivaltaan kohti seuraavaa.