Muistelen tänäkin adventtina urkuharmonin pihinää ja kynttilän hiljaista liekkiä – Ehkä se on jumalattoman armoa
Olen oppinut, että kaikki maailman asiat eivät ole joko tai, vaan sekä että. Voin samaan aikaan sekä olla ateisti että arvostaa uskontoon perustuvia taideteoksia, kirjoittaa Pekka Sauri.
Kävin kansakoulun 1960-luvun alkuvuosina. Siitä on hyvin pitkä aika. Vanhaa koulurakennusta lämmitettiin pönttöuuneilla, luokissa oli sitä varten halkolaatikot. Koulua käytiin lauantainakin.
Mitään kouluruokalaa ei ollut, vaan keittolan täti kantoi keiton tai puuron ämpärissä luokkaan. Niitä lusikoimme pulpeteissamme. Luokan seinälle oli ehkä tarkoituksella unohtunut presidentti P.E. Svinhufvudin virallinen muotokuva. Kaapin päällä komeili täytetty maakotka sulkasatoiset siivet levällään.
Luokan oven vieressä oli urkuharmoni, jolla opettaja säesti aamuhartauden virsiä puolikkaat silmälasit nenällään. Joulun alla virret liittyivät tietysti adventtiin: numero neljä alkoi sanoilla Avaja porttis, ovesi / käy Herraas’ vastaan nöyrästi. Opettaja pumppasi polkimilla ilmaa harmonin vuotaviin palkeisiin, niin että puhina kävi. Adventtikynttilä loisti hämärässä kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa.
Tämä kaikki jäi seitsenvuotiaan mieleen lähtemättömästi. Muistan sen kuulaan ja viattoman tunnelman kuin toissapäivän, enkä vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta.
”Ateismini tuntui kuitenkin olevan ristiriidassa monen merkitykselliseksi kokemani varhaisen ja myöhemmänkin kulttuurielämyksen kanssa.”
Olen ateisti. Minulta puuttuu henkilökohtainen jumalakokemus. Joskus viisastelin olevani agnostikko, kunnes kuulin minua älykkäämmän sanovan, että agnostikko on ateisti, joka pelkää jumalaa niin paljon, ettei uskalla sanoa sitä. Ryhdyin sitten pelottomaksi ateistiksi. Tästä huolimatta kuuntelin ja kuuntelen edelleen hartaasti Jussi Björlingin klassikkoa O helga natt, Bachin Jouluoratoriota ja paljon muuta joulumusiikkia, jonka alkuperä on kirkkaasti uskonnollinen.
Ateismini tuntui kuitenkin olevan ristiriidassa monen merkitykselliseksi kokemani varhaisen ja myöhemmänkin kulttuurielämyksen kanssa. Joskus nuorempana besserwisserinä olin kiusaantunut tästä älyllisestä epärehellisyydestäni.
Puhumattakaan kristinuskon tarjoamasta armosta ja vapahduksesta. Tietysti sitä toivoo aika ajoin, että joskus saisi huojennusta alituiseen syyllisyyteen, vajavaisuuteen ja riittämättömyyteen, mutta ei se ole mitään jumalan kaipuuta. Armon kyllä, sanan laajassa merkityksessä. Mutta ei armon toive edellytä eikä oleta mitään erillistä jumalolentoa, joka sen armon myöntäisi.
”On suorastaan mahdotonta ajatella, että irtisanoutuisin uskonnollisista lapsuuden ja nuoruuden muistoista: ne ovat niin syvä osa minuuttani.”
Saatte sanoa löperöksi nössöksi, mutta vuosikymmenten vieriessä olen vierinyt niiden mukana ja oppinut, että kaikki maailman asiat eivät ole joko tai, vaan sekä että. Voin samaan aikaan sekä olla ateisti että arvostaa uskontoon perustuvia taideteoksia.
On suorastaan mahdotonta ajatella, että irtisanoutuisin uskonnollisista lapsuuden ja nuoruuden muistoista: ne ovat niin syvä osa minuuttani, että niistä irtautuminen saati niiden vähätteleminen tai kieltäminen merkitsisi myös irtautumista omasta itsestäni. Niitä ei mikään myöhempi elämys voisi enää koskaan korvata.
Ja niin muistelen tänäkin adventtina sitä kansakoulun urkuharmonin pihinää, pönttöuunia luokan nurkassa ja kynttilän hiljaista liekkiä.
Ehkä se on jumalattoman armoa.
