Pauli Hanhiniemi joutui luopumaan rakkaasta äidistään viime joulun alla: ”Pidin kädestä kiinni, kun hän veti viimeisiään”

Tamperelaisen ravintola Telakan terassilla on lämmin. Auringon kilo saa viiniä siemailevan naisen lasin kimaltamaan. Riipaiseva rock hivelee korvaa. Ihmisiä kulkee siellä täällä. Reilu puoli tuntia sovittua myöhemmin paikalle astelee reippain askelin Pauli Hanhiniemi.

Yhden asian Hanhiniemi tekee selväksi. Yksityiselämästään, eli naissuhteistaan, hän ei suostu puhumaan. Mutta mistä muusta tahansa maan ja taivaan väliltä kelpaa ja saa puhua. Kunhan vain ymmärtää kysyä.

Pauli haluaa aloittaa politiikasta, josta hänellä on vankat mielipiteensä. Politiikan kartalta mies tietää valita paikkansa.

– Tähän maailmanaikaan on pakko asemoida itsensä vasemmistolaiseksi. En kykene hyväksymään nykyhallituksen meininkiä. Se pukee ideologisia toimiaan taloustoimien kaapuun.

Kyseessä ovat arvovalinnat. Voitaisiin toimia toisinkin: olla lempeämpiä kaikkein köyhimpiä kohtaan, Pauli sanoo.

Katse vasemmalle on luonnollista jatkumoa sille, että pohjalaissyntyinen musikantti on asustellut jo 30 vuotta Tampereella. Nykyinen koti löytyy Pispalan Hyhkystä. Siellä hän asuu yksin.

– Punaisuus täällä on sellaista, että sen aistii. Ei se koko kaupunkia leimaa enää, koska kaupunki pyrkii olemaan dynaaminen metropoli. Se punaisuus, mikä täällä on jäljellä, on juurevaa.

Eiköhän Paulin kanssa kannata kuitenkin puhua siitä, minkä mies parhaiten tietää, tuntee ja osaa, eli musiikista ja sen tekemisestä sekä esittämisestä. Jos pitää Hanhiniemi politiikassa pienen ihmisen puolta, kumpuaa myös miehen musiikki samasta pienestä ihmisestä ja tämän elämästä. Suurin osa miehen tekemistä kappaleista kulkee tavallisen taapertajan iloissa ja murheissa.

Siitä miehellä riittää sitten paitsi asiaa, myös kokemusta, sillä monen Suomi-rockin kulmakiviin laskema Hanhiniemi on tehnyt niin paljon keikkoja, että hän itse lopetti niiden ynnäämisen jo kauan sitten.

– Tuhansia, Pauli kuittaa julkisten esiintymisten määrän.

Nuorempana Helsingissä ja Vantaalla opiskelun merkeissä asunut Pauli samaisti itsensä siirtotyöläiseksi ja maaltamuuttajaksi. Tuon näkökulman hän siirsi osaan yhtyeelleen Kolmannelle naiselle sanoittamiinsa kappaleisiin, kuten Tästä asti aikaa ja Ei kenenkään maa. Nyttemmin hän sanoo olevansa samaan aikaan ”semmoinen onnen- kantamoinen ja väliinputoaja”.

– Sellainen, joka pyörii lastuna koskessa. Kolmannen naisen kanssa minulla kävi onni, että se oli niin musikaalinen bändi, että sitä soitettiin ja myytiin paljon. Sen musiikille on tullut arvoa.

Sen jälkeen kun Kolmannen naisen läpimurto tapahtui, Hanhiniemen Paulin ei ole enää tarvinnut hirveämmin ponnistella, vaan hän on elänyt sillä.

Se on mahdollistanut hypyt syrjään. Kuten Kolmannen naisen jälkeiseen Pauli Hanhiniemen perunateatteriin, johon hän sanoo saaneensa siirrettyä saman liike-energian. Jossain toisissa olosuhteissa Perunateatteri olisi ollut mahdottomuus.

Kolmanteen naiseen ja sen vaiheisiin palaa myös Hanhiniemen kolmas elämänsä varrella kirjoittama kirja Paulin kolmas nainen (Docendo), joka ilmestyy markkinoille 24. päivä lokakuuta. Kirja kertoo Kolmannen naisen synnystä, alkuvaiheista ja rock-elämää opettelevien nuorukaisten haahuilusta 80-luvun Alavudella ja keikkareissuilla pitkin Suomea.

Kirja ilmestyy samana päivänä 24.10., jona mies täyttää 60 vuotta.

Teos hahmottaa 1980-luvun Suomi-elämän nuoren miehen näkökulmasta ja nivoo sen tuohon hetkeen sellaisena, kuin Hanhiniemi sen silloin – ja nyt – näki ja näkee.

Aikaan, jolloin suomalainen punk-rock heräsi kukoistukseensa ja osa suomalaisnuorista väsäsi kukin tahoillaan pienlehteä jos jonkinlaista.

Myös aikaan, jolloin Pauli oli vielä vain nuorukainen keskellä Etelä- Pohjanmaan lakeuksia Alavudella, josta hän on syntyjään.

– 1986 oli aika vilkas vuosi meille. Se oli aikaa, jolloin me lähdimme ottamaan ensimmäistä kertaa kunnolla haltuun Suomen karttaa. Rockin SM -kisat olivat takanapäin, Hanhiniemi kertoo sivuten vuotta 1984, jolloin Kolmas nainen sijoittui Rockin SM-kisoissa toiseksi Peer Günt -yhtyeen jälkeen.

– Meillä oli 1986 joku neljäkymmentä keikkaa mikä oli alavutelaiselle kloppiryhmälle aika pään räjäyttävä juttu.

Otteestaan kulloiseenkin ympäristöön, ihmisiin ja sitä kautta tekemiinsä ja esittämiinsä kappaleisiin Hanhiniemi nappaa esimerkin Suomi-rockin klassikoihin kuuluvasta Äiti pojastaan pappia toivoi -kappaleesta. Tässäkin tapauksessa esimerkki on Kolmannen naisen ajoilta.

– Kappale on folklorea. Kuulin Alavudella Aate Hietalan istuskelevan Osuuspankin rappusilla ja lauleskelevan ”äiti se Aatesta pappia toivoi”. Tunnistin heti tuon Aaten laulamana sen, että sanoissa kiteytyy aika isot jutut, Pauli kertoo.

Oman sielunrauhansa takia Hanhiniemen on ollut pakko selvittää, lauloiko tuo alavutelainen henkilöhahmo 1980-luvulta tosiaan itsestään vaiko sittenkin jostakusta toisesta. Kyse on ollut yhtä henkilöä laajemmasta sanaparresta, näin on Paulin tutkimuksissaan selvittänyt.

– Kauhajoelta on löytynyt sellaisia lauluja, joissa lauletaan että ”äiti se mustakin pappia meinas”, Pauli sanoo.

Pauli Hanhiniemi on ihminen, joka ottaa otteeseensa. Silmät huokuvat elämäniloa. Puhetta tulee kuin itsestään. Ja kun kuulija on kerran otettu pihteihin, tämä myös pidetään niissä.

Taiteilija itse imee elämää sisäistä voimaansa kantamaan ja kasvattamaan lapsistaan, joita on kaikkiaan viisi. Kolme ensimmäisenä syntynyttä ovat kaikki jo aikuisiässä, kaksi muuta – poikia molemmat – vielä alle kouluiässä.

– Pidän kyllä lapsiin yhteyttä niin paljon kuin mahdollista. Se, että on aikuisia lapsia, joiden kanssa on puheväleissä, on ihan mahtavaa.

Lapsien kanssa ei Paulinkaan tarvitse olla muuta kuin oma itsensä.

– Asiat ovat kiertyneet sillä lailla, ettei voi, eikä tarvitsekaan, esittää mitään. Ei muuta kuin olla oma itsensä. Pikku miesten kehityksen seuraaminen ja palaute mitä heiltä saa erilaisissa tilanteissa... Sille olen tullut aika herkäksi, Pauli summaa lastensa merkityksen itselleen.

Lokakuussa kuudenkympin ikään tuleva Hanhiniemi pohtii toisinaan paljonkin vanhenemista ja sitä, kuinka paljon aikaa vielä on jäljellä. Ei vuodet kulu, ne kuluttaa, lauloi Pauli itse tekstittämässään Kolmannen naisen kappaleessa Elämän tarkoitus.

Se tarkoittaa myös luopumista.

Omasta äidistään Pauli joutui luopumaan hetki ennen viime joulua.

– Pidin äitiä kädestä kiinni, kun hän veti viimeisiään joulun alla. Äiti oli sentään 92-vuotias. Oma eliniän tavoite ei ole aivan niin korkealla, mutta toivon kyllä, että tätä kaikkea jatkuisi vielä vähän aikaa.

Lähelle on tullut kaksi muutakin menetystä, joista Kolmannessa naisessa kitaraa soittaneen Timo Löyvän kuolema viime helmikuussa oli toinen.

– Jouduin luopumaan yhdestä rakkaimmasta ikätoveristani ja bändikaveristani. Samoin toisesta bändikaveristani Juposta (tamperelaismuusikko Jussipekka Paavola). Jos nämä eivät pistä pikkuisen miettimään omalta kohdalta, kuinka paljon aikaa on itsellä käytettäväksi ja mihin sen haluaa käyttää ja miten elää ja toimia, saisi olla aikamoinen pölkkypää, jos ei havahtuisi miettimään. Minä olen miettinyt ja paljon.

Kaiken sen käytännöksi muuttamisessa, minkä Hanhiniemi nyt ikinä mielessään lähitulevaisuudelleen visioi, auttavat terveellisemmät elämäntavat. Pauli lopetti pari vuotta sitten tupakanpolton. Ennen iltakeikkaa maistuu halloumisalaatti. Belgialaisen Stella Artois -oluen kera.

Entä rokkarin elämään toisinaan liitettävät alkoholi ja muut päihteet?

– Estoni ovat aika yllättävän vähäiset. Pystyn hyvin esittämään asiani selvinkin päin. Alkoholi on sellainen polttoaine, että joitain tilanteita jaksaa pitempään. Niiden tilanteiden arvo on meikäläisen silmissä kuitenkin muuttunut joksikin muuksi.

Mutta joskus tuikku jos toinenkin on tarpeeseen – myös Paulille.

– Jos on joku vanha kaveri, jonka kanssa pitää oikeasti jutella pitkään niin että kummatkin ovat tyytyväisiä, kyllä viinalla jaksaa pitempään.