Lontoolainen Victoria­&Albert-museo on haalinut mittavan David Bowie -kokoelman, joka esitellään pian kaikelle kansalle. Kokoelma pitää sisällään kaikkea mahdollista sälää ja roipetta, joka ei yhtäkkiä olekaan sälää ja roipetta, koska David Bowie on niihin koskenut. Ne ovat todisteita hänen neroudestaan, kenties jopa ratkaisevia esineitä miehen luovuuden polulla. Mistä voimme tietää onko juuri hammasharja kirvoittanut Space Oddityn? Tai tyhjä vessapaperihylsy China Girlin?

Emme mistään.

Entinen ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen kirkasti asian hienosti Arktinen retkikunta -ohjelmassa: emme voi tietää mikä pieni piittaamattomuus johtaa ilmastonmuutoksen lopulliseen tuhoon, ihan niin kuin en voinut tietää, mikä yksittäinen rupeama treeniohjelmassa ratkaisisi ampumahiihtokilpailun voiton. Kannattaa siis käyttää kaikki käsillä olevat konstit hyödyksi.

Sanovat, että pöntöllä istuessaan ihminen saa parhaat oivalluksensa. Saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Ihme, ettei museossa ole enempää käymälöitä näkösällä. Uskon, että myös ihan tavallinen metsä tai muu luontomiljöö on edesauttanut monen mestariteoksen syntymistä. Miksikö? Koska siellä ei ole muutakaan tekemistä kuin ajatella. Ei vessassa eikä metsässä.

Lapsethan ovat tunnetusti neroja keksimään tyhjästä ihan kaikkea. Mitä tylsempää lapsella on, sitä ankarammin pikku aivosolut työstävät ehdotuksia siitä, millä voisi leikkiä ja mitä. Ja tulosta syntyy!

Tutkimuksieni mukaan noin kahden minuutin kuluttua tylsyyden ilmaisemisesta lapsi on jo siirtynyt leikin organisointivaiheeseen. Mielikuvitusmaailma on luotu, ja tehtäväjakoa odotellaan. Ja kaikki tämä vain, koska ei ole mitään eikä missään, ja on niin tylsää, että.

Miksi aikuisten ongelmat eivät ratkea yhtä nohevasti? Koska aikuinen puristaa mailaa ja yrittää liikaa.

Aikuiselle on opetettu, että ASIAT PITÄÄ HOITAA, ja vaikka aikataulua sille ei ole, aikuinen pitää asian kanssa kiirettä. Tyhjiötä ei aivoihin synny, ja vanhat ratkaisumallit kiertävät uutterasti kehää. Aikuinen tuskastuu.

Tuskastumisessa voi piillä ratkaisun avain: jos tuskastuu tarpeeksi, kieltäytyy kiinnittämästä asiaan enää mitään huomiota (ns. Pidä tunkkisi -ilmiö). Ja kas: kohta ratkaisu ilmestyykin hopealautasella.

Mistäkö tiedän? Siitä, että olen liian monta kertaa pähkäillyt palapelin kanssa myöhään yöhön ja saanut kaupan päälle vielä kipeän selän.

Olen syyllistynyt yhden puuttuvan palasen etsimiseen, vaikka olisin voinut katsella jotakin aivan muuta kohtaa tai jopa muuta esinettä. Kun sitten seuraavana päivänä kävelen palapelin ohi, noukin täysin automaattisesti isosta palakasasta sen yhden puut­tuvan palan ja asetan sen paikoilleen.

Siitä syntyvää tyydytyksen tunnetta on vaikea pukea sanoiksi. Jos varovasti yritän, sanon: JUMALAISTA.

Kaksi asiaa tässä olivat pointtina.

Ensinnäkin se, että kannattaa olla tarkkana, mitä taakseen jättää. Se kaikki sotku voi päätyä museoon.

Toisinnäkin se, että kannattaa antaa periksi aina mahdollisimman äkkiä, jos homma pykii.

Asioilla kun on tapana järjestyä.