Kirjailija Reijo Mäki ei käytä sosiaalista mediaa tai vastaa yleensä puheluihin: ”Minulla ei ole pyrkyä olla koko kansan rakastama”

1. Satakuntalaisuus leimaa

”Kotikylältäni Siikaisten pitäjästä juontaa kaikki se, mitä olen tänään. Saarikosken kylässä oli syntyessäni 1950-luvun lopussa 5–10 savua, ja lukioon piti mennä Pomarkkuun, koska syrjäkylällä sellaista ei ollut.

Satakuntalainen geeniperimä leimaa olemistani. Mieleni pohjalla kurkistelee maalaispoika, vaikka olen asunut suurissa kaupungeissa 50 vuotta. Olen maalaisoloista lähtöisin, eikä se haittaa. Olen saanut kotoa elämän eväät, joita en halua unohtaa.

Työnteon mallin opin kotona. Jälkikasvun oli häärättävä askareissa mukana, koska niin maatilalla kuului elää. Meillä oli pikkutila: lehmiä, peltoa, metsää. Chillailua ei ollut vielä keksitty. Vetelehtiminen oli, mutta se ei ollut muodissa meillä päin.

En vieläkään osaa olla tekemättä mitään. Liiallinen vapaa-aika lähinnä ahdistaa, tekee levottomaksi. Suurin pelkoni on olla saamatta mitään aikaiseksi. Minulle on kauhukuva istua sohvalla tyhjänpanttina.

En haluaisi jäädä eläkkeelle ikinä, mutta sitä ei pysty itse päättämään. On varmasti kaikkien kirjailijoiden pelko, että mitä sitten, jos jonain päivänä kaivo kuivuu.”

2. Inspiraatiota ei voi odottaa

”Olen 10-vuotiaasta asti kirjoittanut tarinoita, ja 1990-luvun puolivälissä vaihdoin pankkimiehestä kirjailijaksi. Ensimmäiset Vares-kirjat eivät myyneet juuri mitenkään. Vasta Pimeyden tango vuonna 1997 kolminkertaisti kirjojeni myynnin. Olen ollut kirjailijana aina piikikäs ja särmikäs.

Minulla ei ole pyrkyä olla ’koko kansan rakastama’, vaan olen enemmän piruilija. Tajuan lähestymiskulmani riskit: monet polttavat hihansa mielipiteistäni. Kirjallisuuskriitikot eivät pidä siitä, että kirjoitan toisin kuin pitäisi, mutta aion käyttää omaa ääntäni niin kauan kuin kirjoitan. Skeptisyys on olennainen piirteeni, mikä näkyy kirjoissani.

Luen kirjallisuutta laidasta laitaan. Jos ideoita kirjaan ei löydy, saatan avata Expressenin verkkosivut. Opin ruotsin, kun työskentelin kolme kesää Tukholman liikennelaitoksella. Olen oppinut, ettei ole varaa odottaa, milloin inspiraatio on kukkeimmillaan, vaan huononakin päivänä on väännettävä tekstiä. Kirjoittamiseen vetää tarinoiden kertomisen palo.”

3. Suhteessa parasta on arki

”Marja on ollut tukena ja ymmärtäjänä jo vuodesta 1984. Vuonna 1999 menimme maistraatissa naimisiin. Olemme olleet yhdessä melkein 40 vuotta, mutta merkkipäiviä ei ole erityisesti juhlittu. On ehkä käyty pizzalla ja juotu lasi viiniä. Olen siis tämmöinen pohjoissatakunta­laisittain romanttinen tyyppi.

Yhdessäolo on ollut sikäli helppoa, että ajatusmaailmamme osuvat yksiin. Minun olisi ollut vaikea ymmärtää tilannetta, jos kumppani olisi kiinnostunut uskonnollisuudesta tai henkiolennoista.

Parisuhteessamme parasta on yhteiselämä, ihan normaali arki. Vaikka olen välillä ottanut niin sanottuja taiteellisia vapauksia, Marja on rakastanut ja kestänyt minua, ja minä häntä. Marjassa parasta on se, että hän nauraa yhä vitseilleni: olisi kauheaa, jos vastauksena olisi päänpudistus ja tympeä katse.

Olemme vapaa-aikana paljon yhdessä, mutta onneksi Marja käy rehellisissä töissä. Minusta hyvän parisuhteen edellytys on se, ettei olla yhdessä ympäri vuorokauden. Meillä on paljon yhteisiä harrastuksia.

Marja on tyynnyttänyt rankimmat myrskyni varsinkin silloin, kun boheemielämä kiehtoi minua enemmän. Vaimo on elämäni turvasatama. Olen isosti kiitollinen, että hän on pysynyt käänteissäni rinnallani.”

4. Yksin puurtaminen sopii

”Tämmöisellä satakuntalaisella luonteella sosiaalisuus vaatii tiettyä annostusta. Kuuden kaljan jälkeen minustakin tulee kaikkien karavaanarikaveri. Muuten en ole tippaakaan sosiaalinen.

1990-luvulla kirjailijanurani alkupuolella oli puhetta television viihdeohjelmassa esiintymisestä, ja ohjelmasta tehtiin koepilottikin, mutta onneksi heille tuli järki käteen. Uniin tulee välillä vieläkin, että joutuisin esiintymään televisiossa. Nyt olen oppinut olemaan julkisissa tilaisuuksissa, mutta se on rutiinia. Perusgenetiikkaa ei pysty korjaamaan.

Ranskalaisen sananlaskun mukaan ei ole surullisempaa näkyä kuin yksin lounasta syövä mies. Minusta se on ihanaa. Käyn arkisin syömässä lounasta kaupungilla ja kurkistan usein ovelta, ettei ravintolassa ole tuttuja. On järjetön ajatus, että hakeutuisin lounasseurueisiin! Haluan olla itse keskenäni. Marja hoitelee perheen suhdetoiminnan.

En käytä sosiaalista mediaa enkä vastaa yleensä puheluihinkaan. Kaverit tietävät laittaa tekstiviestiä. Kustantajaltani Otavalta yritettiin houkutella someen chattailemaan ja peukuttamaan, mutta sain heidät vakuutettua, ettei se kannata. Olisiko siitä enemmän haittaa vai hyötyä, jos törmäilisin somessa paukuttamassa mielipiteitäni?”