Pappi Susanna Airola toivoo nuorille yhteisöllisyyttä ja rutiineja: "Ei ihmisen pää kestä, että elämä on pelkkää valintaa pienestä asti"
Susanna Airola on helsinkiläispappi, joka ryhtyi 44-vuotiaana opiskelemaan uuden ammatin. Kirkon sylistä häntä vetivät pois kolme syytä: arvoristiriidat, oma sateenkaariperhe ja toive käytännönläheisemmästä työstä. Nyt hänen työnsä on helsinkiläisellä nuorisoasemalla.
"Herra kädelläsi, asua mä saan, turvallisin käsi päällä maan."
Susanna Airolan laulu kaikuu Pakilan kirkossa Helsingissä. Airola on tullut kastamaan sukulaisperheen lasta, ja seremonian alkuun on kaksikymmentä minuuttia. Airola käy läpi tilaisuutta poikansa Sakari Topin kanssa, joka on tullut soittamaan urkuja.
– Tempoa lisää, Airola sanoo, ja Topi kiihdyttää.
Topi on oopperalaulaja, mutta on soittanut urkuja aiemminkin. Jossain vaiheessa hän alkaa improvisoida, jolloin Airola lopettaa laulamisen.
– Et nyt soita mitenkään oudosti, mä en laula, jos sä soitat oudosti, äiti sanoo pojalleen.
He harjoittelevat kasteseremonian yhteislauluosuutta ja Airola pelkää, etteivät vieraat pysy Topin perässä. Topi hymyilee ja muuttaa hetkeksi tyyliä rauhallisempaan suuntaan. Vähän ajan päästä melodia käy jälleen levottomaksi.
– Otat nyt ihan harmoniassa tai sä saat potkut. Ei mitään übertaiteellista tänään, Airola sanoo ja hymyilee.
Airolalle edessä oleva kastetilaisuus symboloi ennen kaikkea rakkautta. Sitä, että lapsi otetaan yksilönä osaksi yhteisöä.
– Lapsi kutsutaan nimellä, eli nähdään omana persoonanaan. Häntä kunnioitetaan sellaisena kun hän on, Airola kuvaa.
Viranomaisten maailma oli aluksi sokki
Airola, nykyään Helsingin nuorisoaseman johtava sosiaalityöntekijä, on aiemmalta ammatiltaan pappi. Tai tavallaan hän on edelleen pappi, sillä pappeus ei ole riippuvainen virasta. 44-vuotiaana hän jätti virkansa Pakilan seurakunnassa ja lähti opiskelemaan sosiaalityötä Helsingin yliopistoon.
Sosiaalityö tuntui Airolasta luontevalta jatkeelta diakoniatyölle. Yksi syy kirkosta lähtemiselle oli, ettei hän kokenut työn enää olevan aidosti vastikkeetonta, vaan jotain, mitä tehtiin vastineeksi uskosta.
– Mulla on ollut kauheen absoluuttinen näkemys siitä, että auttamisen pitäisi olla vastikkeetonta, Airola sanoo.
Arvoristiriitojen lisäksi valintaan vaikuttivat halu tehdä jotain käytännönläheisempää sekä se, että Airola elää sateenkaariperheessä. Hän ei halunnut joutua selittelemään itseään, joten päätti suojella perhettään ja säästää voimavaransa lapsilleen.
Airolan mukaan hänen ajatuksensa avun vastikkeettomuudesta toteutuu paremmin kaupungin sosiaalipalveluissa. Ei sekään toki täydellistä ole. Voimavaroja ja aikaa on niukasti.
Ennen kastetilaisuutta tapasin Airolan hänen nykyisellä työpaikallaan nuorisoasemalla, missä hän toimii johtavana sosiaalityöntekijänä.
Nuorisoasema on Hakaniemessä sijaitseva keskus, joka hoitaa 13–23-vuotiaita mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsiviä nuoria. Ulkoisesti tila vaikuttaa olevan jotain terveysaseman ja nuorisotalon väliltä. Aulassa on tiskin lisäksi mukavia värikkäistä sohvia.
Paikassa on kuitenkin selkeä laitoksen tuntu. Täällä istutaan vain, jos odotetaan jotain.
Airolan huonekin on tyypillinen virkamiehen työhuone. Kaksi vastakkaista sähkötyöpöytää, paperikasoja, vihreä sohva ja puinen sohvapöytä. Seinällä on muistutuksia, ilmoituksia ja humoristisia kuvia, joiden merkitys ei aukea ulkopuoliselle.
– Tällainen viranomaismaailma oli mulle aluksi kulttuurishokki, Airola kertoi.
Airolan isä oli pappi, ja lapsuudenkodissa puhelin saattoi soida keskellä yötä, jos ihmisillä oli huolia tai suruja jaettavana. Toisin kuin isälleen, Airolalle ihmiset eivät soittaneet pohtiakseen jumaluuden olemusta tai jakaakseen surujaan. Hän kertoo pappitaustansa herättävän ihmisissä joskus hyvin ”epä-älyllisiä” keskusteluhaluja.
– Jossain lasten leikkipuistossa esimerkiksi ihmiset rupee vuodattamaan, kuinka he eivät kuulu kirkkoon tai usko Jumalaan. Tekisi mieli sanoa, että en mäkään usko, ainakaan tuollaiseen Jumalaan, hän sanoo.
Kirkkoon kuuluu täällä yhä harvempi. Vuonna 2019 noin 40 prosenttia Helsinkiin syntyneistä lapsista kastettiin, Oulussa luku oli lähes 80 prosenttia. Airola näkee kirkon suosion laskun johtuvan osittain suomalaisesta tavasta suhtautua uskontoon.
– Ehkä meillä on vähän kirjaimellinen tapa ajatella sitä, hän sanoo.
”Yhteisöllisyys perustuu myös ajankäyttöön. Ihmiset kohtaavat, kun olemme samaan aikaan liikkeellä.”
Mitä menetämme, kun menetämme uskonnon, kysyn ääneen. Airola muistuttaa, että uskonnolla on rooli yhteisöä kiinni pitävänä liimana. Sitten hän jatkaa toiseen suuntaan.
– En ehkä kuitenkaan puhuisi uskonnosta, vaan siitä, mitä kaikkea viisautta uskonto on sisältänyt. Että millaista tietoa se on vuosisatojen saatossa kerännyt elämästä.
Airola havainnollistaa pohdintaansa kertomalla sabattilain yhteisöllisestä merkityksestä. Sabattilaki on yli 3 000 vuotta vanha juutalainen laki, jonka mukaan viikossa tulee olla yksi lepopäivä. Juutalaisilla se on lauantai, kristityillä sunnuntai.
– Jos me kielletään se, mitä se tarkoittaa elämänrytmillemme? Arjen struktuurit ja yhteisöllisyys perustuvat myös ajankäyttöön, siihen että meillä on yhteinen rytmi. Että me kohdataan, koska me ollaan samaan aikaan liikkeellä. Kun uskonnon roolia ei ymmärretä kontekstissa, lähtee lapsi pesuveden mukana, Airola sanoo.
Nuorten ei tarvitse olla älyttömän hyviä kaikessa
Airola työskenteli pappina Pakilan kirkossa vuosina 2009–2011. Pakila on pientalovaltainen kaupunginosa Pohjois-Helsingissä. Airola kertoo sinne muuttaessaan ihmetelleensä, miksi pappi Antti Kylliäinen vei nuoret leirille, jossa ei tehty mitään.
Asuttuaan kaupunginosassa pari vuotta hän alkoi ymmärtää.
– Pakilahan on tyypillinen paikka, missä porukat käy kovatasoisia lukioita ja harrastaa paljon, jotain jalkapalloa ja rusettiluistelua, ja matkustelee. Elämä pyörii helposti liikaa menestyksen ja suorittamisen ympärillä.
Kylliäinen oli ymmärtänyt, mitä ympäristö kaipasi. Hän myös opetti nuorille – kirkon virallisen näkemyksen vastaisesti – että jokainen pääsee taivaaseen.
– Sehän on just se, mitä siellä pitäisi tehdä. Opettaa niille nuorille, ettei niiden tarvitse olla niin älyttömän loistavia kaikessa.
Nuoria patistetaan suorittamaan
Ei tilanne maallisellakaan puolella helppo ole. Airola on huolestunut siitä, että resurssipulaa pyritään ratkomaan tehostamisella. Vedetään jatkuvasti ”kaikki löysät pois”, vaikka ihmiset palavat loppuun jo nykyisellään. Se tappaa myös luovuuden ja ilon.
Tilanne on huolestuttava, ja tarve palveluille kasvaa jatkuvasti. Esimerkiksi nuorten mielenterveyspalveluiden kysyntä on ollut tasaisessa kasvussa 2010-luvulta lähtien.
Nuorten huonovointisuus on ollut esillä etenkin koronapandemian jälkeen. Vielä ei ole löydetty selitystä, jonka suurin osa asiantuntijoista hyväksyisi. Osa syyttää sosiaalista mediaa, toiset poliittista ilmapiiria ja suorituspaineita.
Susanna Airola, miksi nuoret voivat huonosti?
– Meidän pitäis palkata noita Kelan lääkäreitä selvittämään tämä. Ne osaa potilasta näkemättä kertoa ratkaisun, Airola naurahtaa.
Tosissaan, kysymys on vaikea, eikä Airola näe minkään yhden asian selittävän koko ilmiötä. Yhdestä asiasta hän kuitenkin puhuu pitkästi: arjen rakenteiden, yhteisöllisyyden ja rutiinien puutteesta.
– Ei ihmisen pää kestä sellaista, että elämä on pelkkää valintaa pienestä asti, Airola sanoo.
Tämä näkyy hänen mielestään esimerkiksi siinä, miten peruskoulu ja yliopistot painottavat itsenäisempää opiskelumallia.
Hän kertoo esimerkin opiskeluajoiltaan. Aloittaessaan teologian opinnot Airola sai valmiin opinto-ohjelman ja keskittyi siihen. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin sosiaalityön opinnoissa hän käytti ensimmäiset kaksi viikkoa yrittäessään ymmärtää opinto-ohjelmia ja niiden suunnitteluun tehtyjä alustoja.
– Nuoret orientoidaan yhä aiemmin suorittamiseen. Suorittamaan opinnoissa ja harrastuksissa. Tämä tapahtuu yhteisöllisyyden kustannuksella.
”Ei ihmisen pää kestä sellaista, että elämä on pelkkää valintaa pienestä asti.”
Kastetilaisuudessa on päästy asiaan. Airola lukee raamattua Jesajan kirjasta ja kauhoo lapsen otsalle kolmesti vettä. Hän siunaa lapsen.
– Siunaus tarkoittaa sen kaiken hyvän toivottamista, mitä elämällä on antaa.
Tilaisuuden päätteeksi Airola lukee kohdan Markuksen evankeliumista, jossa Jeesus närkästyy opetuslasten yrittäessä estää lapsia pääsemästä hänen luokseen.
– Jeesus nostaa lapsen keskiöön ja sanoo, että jos ette tule lapsen kaltaiseksi, teillä ei ole asiaa taivaan valtakuntaan, Airola sanoo.
Aikamoinen vapautus meille kaikille.
Jutun otsikko muutettu 19.6.2023 kello 13:25.
