Paniikki seis! – Huippu-urheilun surkeuden voivottelu estää näkemästä loistavat mahdollisuudet menestykseen
Suomalainen huippu-urheilu keskustelu on karannut suhteettomaksi panikoinniksi. Muutoksia tarvitaan, mutta sittenkin lähinnä harkittuja täsmäiskuja, ei kaiken mahdollisen hysteeristä räjäyttämistä.
Pariisin olympialaisten jälkeinen keskustelu huippu-urheilun tilasta ja muutostarpeista on mennyt pahan kerran ylikierroksille. Tunne vie, järki unohtuu. Myös muisti on monelta mennyt. Ja kyky nähdä koko todellisuus.
Keskustelussa sotkeutuvat toisiinsa asiat, joita ei pitäisi sotkea toisiinsa. On varmasti niin, että Olympiakomiteassa tarvitaan kriittistä henkilöihin kohdistuvaa pohdintaa. Ja kyllä, on tarve arviointiin siitä, mihin Olympiakomiteaa jatkossa ylipäänsä tarvitaan.
Sitäkin on varmasti syytä kysyä, miksi Olympiakomitean johdettavaksi on annettu kaksi niin ristiriitaista tavoitetta kuin ovat huipputuloksia tekevien poikkeussuorittajien hiominen – ja koko kansankunnan liikuntaharrastusten lisääminen.
Nuo kaikki ovat tärkeitä aiheita, mutta silti toisarvoisuuksia, jos peruskysymyksenä on huoli suomalaisen huippu-urheilun suorituskyvyn katoamisesta.
Suomalaisen huippu-urheilun taso on ollut kuta kuinkin sama jo muutaman aiemmankin olympiadin.
Se, että aiemmin joku yksittäinen mitali on sattunut mitaliketjun pelastamaan ja säästämään vastaavalta taivastelulta kuin nyt on nähty, ei tarkoita että Suomen huippu-urheilu olisi aiemmin voinut yhtään sen paremmin kuin se voi nyt.
Itse asiassa, jos nyt hengitellään hetki ihan rauhassa, olisi mahdollista nähdä Pariisin reissun opetus toisinkin. Mitalittomuuden taustalla kun näkyy myös positiivinen ilmiö. Suomi toi näissä kisoissa harvinaisen monta urheilijaa tasolle, josta ei ole mahdoton matka ponnistaa mitalitason taisteluihin jo seuraaviin kisoihin mennessä.
Joukkueessa on urheilijoita, joilla on aito mahdollisuus nousta jopa kultamitalitaisteluihin.
Näin katsoen Pariisin jälkeisen huippu-urheilun tilassa on huomattavasti enemmän toivoa kuin oli vaikkapa Rion olympialaisten jälkeen. Tämä ei tietenkään poista huippuvaiheen hoitamisen kriittiseen tarkastelun tarvetta, mutta vaatimukset kaiken räjäyttämisestä se kyllä tekee tarpeettomaksi.
”Pariisissa hyvin edennyt lahjakkuusnippu on syyskuusta lähtien saatava kiinni toimintakulttuuriin, jolla voi realistisesti saada aikaan mitalitaisteluihin nousun jo Los Angelesin kisoihin mennessä.”
Se on realiteetti, että suomalainen huippu-urheilukulttuuri on menettänyt kykynsä tuottaa huipputuloksia. Sitä ei pääse karkuun, eikä pidäkään päästä.
Samalla pitää kuitenkin ymmärtää, että kun ongelma on tämä, edessä oleva remontti kannattaa kohdistaa juuri tähän ongelmaan – ei kokonaisuuksien räjäyttelyyn.
Voi olla, että kokonaiskuvien uusiminenkin on pitemmän päälle tarpeen, mutta se on aivan eri projekti kuin on se projekti, mitä urheilutekemisen arjessa pitää tästä syksystä alkaen tehdä. Siis jos Suomessa aidosti halutaan tuottaa todellista huippu-urheilua.
Jos sitä tarvetta aidosti vielä on, kaikki tiivistyy nyt tarpeeseen saada lahjakkaimmat urheilijayksilöt nykyistä aidomman huippu-urheilutekemisen arkeen. Koko urheilua ei nyt tämän vuoksi tarvitse räjäyttää tai muuttaa, mutta 10-20 lahjakkaimman huippulupauksen arki pitää nyt aidosti saada astetta kovemman tavoitteen mukaisen vaatimustason ohjaamaksi.
Pariisissa hyvin edennyt lahjakkuusnippu on syyskuusta lähtien saatava kiinni toimintakulttuuriin, jolla voi realistisesti saada aikaan mitalitaisteluihin nousun jo Los Angelesin kisoihin mennessä. Sellaisen potentiaalin urheilijoita kun joukkueessa kuitenkin on.
Suomen huippu-urheilun muutosprosesseja on tavannut leimata organisaatiokaavioiden ja suurten linjojen piirtely. Sille on toki paikkansa, mutta juuri nyt, juuri tämän syksyn tilanteessa, kun ongelmaksi on havaittu huippusuorittamisen tekeminen, on fokus tiivistettävä vaihteeksi urheilun arkeen.
Ja nimenomaan niihin harvoihin poikkeusyksilöihin, joilla olisi evätä kasvaa mitalitason suorituskykyyn.
”Lisäksi urheilutoiminnan yleinen ilmapiiri on huomattavasti positiivisempi kuin vuosikymmen sitten.”
Olympiakomiteaa ja sen huippu-urheiluyksikköä, samoin kuin koko viimeisen 15 vuoden huippu-urheilun muutosprosessia, voi aiheellisesti kritisoida monestakin yksityiskohdasta. Kuten on tehtykin.
Kritiikkimyrskyn keskellä on harvoin tullut kuitenkaan lausuttua sitä, että kaikki mitä prosessissa on tehty, ei ole ollut hyödytöntä kuraa.
Monen keskustelijan muisti ei tunnu yltävän 2010-luvun alkuvuosiin. Ei hahmoteta sitä yleistä ahdistunutta, omissa nurkissa mököttävää ja yleisen tappiomielialan tunnelmaa, joka tuolloin vallitsi. Ei nähdä sitä miten surkeassa jamassa nuorten urheilijoiden erilaiset tausta-asiat tuolloin olivat.
Moni asia on yhä toki kesken, mutta kyllä akatemiatoimintojen, testaustoiminnan, olosuhteiden kokonaisvaltaisen urheilijaelämän taustaksi vaadittavien erilaisten asiantuntijaverkostojen, kansainvälisten yhteyksien ja vastaavien tausta-asioiden kehityksessä on menty valtavasti eteenpäin.
Lisäksi urheilutoiminnan yleinen ilmapiiri on huomattavasti positiivisempi kuin vuosikymmen sitten.
Tässä on tietysti vain tämän päivän näkevällä tarkastelijalla houkutus irvailla nykyurheilijoille, jotka kehtaavat epäonnistuessaankin sanoa olympiareissua positiiviseksi kokemukseksi. Silti, siinä kuuluisassa isossa kuvassa, tämä ilmapiirin muutos on kuitenkin tärkeä askel. Vaikka kyyniset mediakommentoijat ja alituisen kärkkäästi kaikkea nykyistä haukkuvat ex-mestarit eivät tätä näekään.
”Ongelma alkaa kuitenkin silloin, kun nämä lupaukset pitäisi kasvattaa aikuisvaiheen huippusuorittajiksi. Siinä suomalainen urheilu on erityisen huono – muihin Pohjoismaihin verrattuna umpisurkea.”
Toki, heti perään, on sanottava se, että eivät ex-mestarit täysin väärässäkään ole. Se, että huippu-urheilun yleistä taustaa, arkipäiväistä hyvinvointia sekä kisareissujen ilmapiiriä on saatu kehittymään, on sittenkin vain taustan vahvistumista. Kun fokus on tausta-asioissa, ei niinkään huipputuloksen tekemisessä, tuottaa se helposti ilmiön, jossa arkisen urheilutoiminnan perustaso sinänsä paranee, mutta myös keskinkertaistuu.
Taustan maalareilta unohtuu keskittyä pääasiaan: huipputuloksen tuottamisen erityisvaatimukset.
Suomessa on käynyt jotakin tällaista. Suomi tuottaa eurooppalaisessa vertailussa erittäin hyvin nuoria lupauksia useassa lajissa. Kyky kartoittaa talentit on erinomainen, oikeastaan parempi kuin vaikka Ruotsissa tai Norjassa. Se näkyy myös nuorten arvokisamenestyksessä.
Ongelma alkaa kuitenkin silloin, kun nämä lupaukset pitäisi kasvattaa aikuisvaiheen huippusuorittajiksi. Siinä suomalainen urheilu on erityisen huono – muihin Pohjoismaihin verrattuna umpisurkea.
Olemme olleet niin keskittyneitä kokonaiskuvan taustojen varmistamiseen, että se mitä yksittäisen huippulahjakkaan suorituskyvyn kehittämiseksi yksilön omassa arkisessa toiminnassa vaaditaan, on jäänyt sivuasiaksi.
Tämän tosiasian äärellä voi tietysti voivotella vaikka seuraaviin olympialaisiin asti, mutta tämän havainnon voisi nähdä tosinkin. Suomalainen ongelma on myös suomalainen mahdollisuus.
Kun haaste on näin selkeä, on myös aika selkeää se, mihin kohtaan huippu-urheilun kehittämisessä nyt on syytä keskittyä.
Varmasti on aina se pitkä tähtäys ja iso kuva, mutta niitä tähtäyksiä ja kuvia on jo piirrelty tarpeeksi. Koko prosessi tarvitsee nyt uskottavuutensa vuoksi vaihteeksi lyhyemmän tähtäimen toimintaa. Nyt ei tarvita uhoamista parhaaksi Pohjoismaaksi nousemisesta vuoteen 2050 mennessä, vaan selkeästi mitaleilla mitattavan menestyksen tavoittelemista vuoden 2028 olympialaisissa – ja selkeää menestyskäännettä jo sitä edeltävinä kesinä.
Suomella oli Pariisissa joukkue, jossa ei ollut mukana yhtään huonoa urheilijaa. Koko porukka läpäisi haastavan karsintajärjestelmän. Suurin osa on myös ikävaiheessa, jossa kehitysvuosia on vielä edessä.
Miksi huudamme kaiken räjäyttämistä?
Miksi emme vaadi hyvässä kehitysvaiheessa olevien urheilijayksilöiden yksilöllisten toimintaympäristöjen kehittämistä sellaisiksi, että näistä Pariisin lähtökohdista noustaan seuraaviin kisoihin mennessä aivan uudelle tasolle?
Huippusuorittamisen näkökulmasta on aivan sama kuka johtaa Olympiakomiteaa tai huippu-urheiluyksikköä, kaikki strategiapaperit ovat pelkkää hölinää. Vain se ratkaisee miten tämä urheilukulttuuri hoitaa 10-20 lahjakkaimman urheilijansa arkisen toimintaympäristön laatu-, vaatimus- ja osaamistason.
Tämän kysymyksen ratkaisu on syksyn tärkein urheilukysymys, mikäli tässä maassa vielä aidosti tavoitellaan aitoa huipputuloksia tuottava huippu-urheilua.
”Kun haaste on näin selkeä, on myös aika selkeää se, mihin kohtaan huippu-urheilun kehittämisessä nyt on syytä keskittyä.”
Lopuksi pieni muistutus. Jos muistimme pelaisi, voisimme muistaa sen, miten Ruotsin yleisurheilu toimi syksyllä 1995, kun omat MM-kisat toivat urheilun ja talouden katastrofin.
Ruotsissa todettiin tilanne. Koko huippu-urheilu oli munannut itsensä. Oli tehtävä jotakin.
Todettiin, että realistisin reitti palauttaa uskottavuus kulki nuorten kautta. Päätettiin kaivaa nuorten sarjoista kymmenkunta aidosti lahjakasta lahjakkuutta ja laittaa kaikki paukut heihin. Projektin tavoitteena oli palauttaa uskottavuus, jonka jälkeen olisi parempi keskittyä myös muihinkin tavoitteisiin.
Ideana oli kasvattaa lupaavasta nuorisonipusta 2-3 kansainvälisen tason huippua.
Hommaan valittiin kymmenkunta urheilijalupausta. Jokaisen ympärille järjestettiin kokonaisvaltaisesti huipputavoitteen ehdoilla toimiva osaamis- ja vaatimustaso. Urheilun tausta-asioiden hoito huipputekemisen vaatimalle tasolle ja homman vetovastuut jaettiin itse kunkin urheilijan arjessa koko ajan vaikuttanutta osaajatiimiä johtaneille valmentajille.
Satsattiin siis paitsi lupaaviin urheilijoihin, myös aikaansa seuraaviin, kehityshaluisiin ja yhteistyöverkostoissa toimimaan oppineisiin valmentajiin.
Mukana olivat sellaiset nimettömyydet kuin Susanna ja Jenny Kallur, Christian Olsson, Carolina Klüft, Kajsa Bergqvist, Stefan Holm…
Tarvitseeko kertoa enempää?
