Oululaispelastaja Harri Minkkinen tietää millaista on kasvaa väkivallan keskellä: ”Lapset eivät uskalla puhua, koska vanhemmat syyllistävät heitä”

Väkivalta loi tumman varjon Harri Minkkisen lapsuuteen. Isä löi äitiä, ja Harri joutui katselemaan. Väkivalta oli viikoittaista, ja sekä fyysistä että henkistä. Viikonloput olivat pahimpia. Silloin isä oli aina humalassa. Hän oli arvaamaton ja kontrolloi kaikkia perheessä. Lapsuuden kokemukset tekivät Harrista epävarman. Hän eli jatkuvan pelon alla.

– Isä oli äkkipikainen. Koskaan ei tiennyt, mistä hän suuttui. Hän saattoi lyödä arvaamattomasti, Harri, 47, muistelee.

Kotona ei ollut turvallisia rajoja, koska säännöt muuttuivat jatkuvasti. Harri pelkäsi omaa ja muiden perheenjäsentensä kuolemaa, ja sitä, että perhe hajoaa, jos joku ulkopuolinen saa tietää, mitä kotona tapahtuu.

Äiti oli perheessä turvallinen aikuinen, mutta kotielämä lähti muuttumaan vasta, kun vanhemmat erosivat Harrin ollessa toisella luokalla.

– Äiti teki parhaansa. En syyllistä enkä koe, että hän olisi epäonnistunut vanhempana. Kunnioitan äitiä todella paljon. Hän oli rohkea, kun lopulta uskalsi erota isästä, Harri miettii.

Harri tapasi isäänsä vielä eron jälkeenkin.

– Vietimme viikonloppuja isän kanssa mökillä. Yhden kerran isä jätti minut ja veljeni mökille kahdestaan ilman ruokaa ja rahaa. Äiti lähetti rahaa, jotta päästiin lähikauppaan.

Mökkireissu päättyi siihen, että Harri joutui ajamaan veljensä kanssa kotiin mopoilla yli 100 kilometrin matkan.

Harri haluaa nyt omien kokemustensa kautta olla luomassa nuorille yhteiskuntaa, jossa aikuiset olisivat turvallisia ja puuttuisivat väkivaltaan.

Harri törmäsi väkivaltaan itse myös kodin ulkopuolella. Hän joutui koulukiusatuksi. Yläasteen välitunnit olivat pelottavia. Harri ajautui lopulta itsekin tappeluihin ja kiusaamaan muita.

– Yritin kertoa opettajille lukuisia kertoja, että minua kiusataan ja lyödään välitunnilla. Opettajat eivät tehneet asialle mitään. Yksikin opettaja vain totesi, että se on poikien leikkiä. Tuolloin päätin, että minun on puolustettava itse itseäni, koska kukaan muu ei sitä tee, Harri kertoo.

Harri aloitti yläasteella karaten. Se tarjosi itseluottamusta. Koulussa kiiri sana siitä, että Harri oli ryhtynyt harrastamaan kamppailulajia. Kiusaaminen alkoi vähentyä ja loppui kokonaan ysiluokalla.

Harri oli päättänyt jo nuorena, ettei hänestä tule väkivaltaista. Hän ei missään nimessä kannata sitä, että kiusaamiseen vastataan väkivallalla, vaikka joutui itse toimimaan niin.

– Somessa sanon koulukiusatuille nuorille, että heidän on kerrottava asiasta aina opettajille. Jos se ei auta, niin sitten poliisille. Lyöminen ja kamppailulajien harrastaminen ei ratkaise mitään.

Nykyään Harri tukee sosiaalisessa mediassa nuoria, jotka ovat kokeneet samanlaisia asioita kuin hän itse.

– Olen kuuntelijan roolissa. Kerron omista kokemuksista ja omasta selviytymisestä. En anna ohjeita, kun en ole ammattilainen. Opastan nuoria etsimään turvallisen aikuisen. Olen myös ohjannut heitä ammattilaisen luokse.

Harri toimii myös kunta- ja aluevaltuutettuna (sd), ja on Oulun nuorivaltuuston kummi. Hänellä on tarkoitus käydä kouluilla kertomassa Oulun kaupungin päätöksenteosta ja viedä samalla nuorten terveisiä valtuustoon.

Perheväkivalta jätti Harriin tunteen, ettei hän oikein kuulu mihinkään. Hän tunsi olevansa juureton. Armeijan jälkeen hän päätti lähteä neljäksi vuodeksi ulkomaille. Sitä Harri pitää elämänsä käännekohtana.

– Ulkomailla opin luottamaan itseeni. Huomasin, että elämässä on mahdollista saavuttaa lähes mitä tahansa, kunhan uskaltaa uskoa omiin siipiinsä, Harri sanoo.

Muutto pois tutuista ympyröistä oli Harrille välttämätön ratkaisu, jotta hän pystyi aloittamaan puhtaalta pöydältä.

Äidin lisäksi olivat Harrin lapsuudessa turvallisia aikuisia ala-asteen opettajat, sekä enot ja setä. Harri muistaa heidän olleen iloisia, empaattisia ja turvallisia. Harrilla oli myös hyviä ystäviä, joiden kanssa hän on edelleen tekemisissä.

– Lapsena leikittiin ystävien kanssa ihan tavallisia leikkejä ja harrastettiin liikuntaa. Elimme niin sanotusti omassa kuplassamme. Ei alettu onneksi sekoilla tai käyttää päihteitä. Ystävät olivat henkireikä kaiken ikävän ja pelottavan keskellä.

Harri on puhunut lapsuuden kokemuksistaan ystäviensä kanssa paljon. Vaikeista asioista kertominen ei hävetä.

– Olen myös pohtinut sitä, mistä isän käytös on juontanut juurensa. Kyseessähän on ylisukupolvinen trauma. Uskon, että isän toiminta oli opittu malli hänen lapsuudenperheestään, jossa oli myös alkoholismia ja väkivaltaa.

Harri kehottaa perheessään väkivaltaa kokeneen lapsen tai nuoren kertomaan asiasta sellaiselle aikuiselle, johon hän voi luottaa. Aikuinen voi olla myös ammattiauttaja, kunhan hän on sellainen, josta tulee turvallinen olo.

– Lapset eivät uskalla puhua, koska vanhemmat syyllistävät heitä.

Se estää Harrin mielestä hakemasta apua.

– Vanhempien väkivaltainen käyttäytyminen ei ole koskaan lapsen vika. Minä oireilin lapsena levottomalla käytöksellä päiväkodissa. Luulen, että henkilökunta aavisti mitä kotona on meneillään, mutta siihen aikaan asioihin ei uskallettu puuttua.

Harrilla on nykyään suojaavina tekijöinä harrastukset. Karate on hänelle rakas laji, jota hän on harrastanut jo 30 vuotta. Se on opettanut kurinalaisuutta, itsehillintää ja ennakointia. Oman harrastamisen lisäksi Harri ohjaa lasten ja nuorten karateryhmiä. Myös vaimo ja ystävät ovat suuri tuki. Pelastajan ammatti on Harrille olennainen osa identiteettiä.

– Meillä on erittäin hyvä työyhteisö ja pystymme puhumaan asioista. Työ on kaikessa vaarallisuudessaankin minulle suuri voimavara. Se oikeastaan sanelee olemukseni. Viehän se puolet ajastanikin. Ihmisten ja eläinten pelastaminen on minulle tärkeää.

Harri arvelee, että nuorilla ja erityisesti pojilla on nykyaikana vaikeaa kasvaa yhteiskunnassa, koska ympäriltä puuttuu turvallisia aikuisia. Aika on hyvin kaoottista muun muassa sodan uhan vuoksi. Kaiken hajanaisuuden keskeltä on poikien vaikea löytää omaa paikkaansa.

Harri on huolissaan sosiaalisessa mediassa esiintyvästä väkivallan ihannoinnista. Myös jengiytyminen lisää nykyajan ilmiönä pahaa oloa ja turvattomuutta. Toki asenteet väkivaltaan ja esimerkiksi naisiin kohdistuvaan väkivaltaan tulevat pitkälti kotikasvatuksesta, jolloin sosiaalinen media ei ole ainoa syy niiden olemassaoloon.

– Nuoret elävät täysin erilaisessa maailmassa kuin minun sukupolveni. Arki on epävarmaa ja jatkuvaa muutosta. Meillä oli enemmän kuria, sääntöjä, rajoja ja periaatteita. Valitettavasti me aikuiset olemme osin luovuttaneet ja ulkoistaneet vastuun. Se näkyy koko yhteiskunnassa.

Harri uskoo, että nuoret voisivat paremmin, jos aikuiset ottaisivat heistä jälleen enemmän vastuuta.

– Nuoret tarvitsevat läsnäoloa, turvaa ja rajoja, mutta myös rohkaisua ja uskoa siihen, että he selviävät. Nuoret pärjäävät kyllä, kunhan emme jätä heitä yksin, Harri miettii.

Harrin mielestä yhteiskunta on mennyt yksilökeskeiseen suuntaan. Korostetaan oikeuksia, mutta vastuuta otetaan yhä vähemmän.

– Totuus on, ettei kukaan pärjää yksin. Jokaisen menestyksen ja saavutuksen taustalla on aina lukematon määrä muiden ihmisten panosta ja huolenpitoa. Sen ymmärtäminen olisi avain siihen, ettei yhdenkään lapsen tarvitsisi kasvaa samanlaisten kokemusten kanssa kuin minä kasvoin.

Nykymiehen malli ei ole Harrin mielestä enää jäyhä ja puhumaton, sellainen, jossa ongelmat ratkaistaan juomalla ja väkivallalla. Nykyajan mies pystyy puhumaan tunteistaan ja olemaan turvallinen aikuinen. Harri on sitä mieltä, että väkivallattomuutta lähdetään rakentamaan muuttamalla ihmisten arvomaailmaa, asenteita ja ajattelumalleja.

Itsenä Harri näkee miehenä, joka pitää kiinni tietyistä arvoista, kuten toisten kunnioittamisesta ja erityisesti ikäihmisten auttamisesta.

– Vaikka meillä on erilaisia mielipiteitä, niin olen oppinut, että toisia pitää arvostaa ja kuunnella.

Jotta perheväkivaltaa voitaisiin Harrin mielestä vähentää, pitäisi ensin auttaa vanhempia ja selvittää heidän oireilunsa syitä.

– Vanhemmille pitäisi opettaa tunnetaitoja, jotta he voivat opettaa niitä lapsilleen ja sitä kautta toimia turvallisina ja rajoja asettavina aikuisina.

Myös ylisukupolvisiin traumoihin, joita Harrinkin perheessä on ollut, pitää saada apua.

– Asioista vaiettiin ja murheet hukutettiin viinaan. Tämä ketjureaktio voidaan katkaista vain sillä, että aikuisille ja lasten vanhemmille tarjotaan apua, esimerkiksi terapiaa ja tunne-elämän taitojen opettelua. Vasta silloin voidaan todella ehkäistä väkivallan kierrettä.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Harri tapasi isäänsä vain muutamia kertoja ennen kuin isä kuoli vuonna 2022.

– Soittelin välillä isälle. Yritin keskustella hänen kanssaan ja saada häntä pyytämään anteeksi. Vuoden 2017 jälkeen en kuullut hänestä enää mitään. Olen ollut isälle vihainen siitä, ettei hän pyytänyt anteeksi eikä ottanut vastuuta väkivallastaan, Harri kertoo.

Harri on kuitenkin antanut isälleen anteeksi. Hän ei halua jäädä kiinni vihaan ja katkeruuteen.

– Olen käsitellyt vihaa, katkeruutta ja surua isääni kohtaan. Vuosien varrella olen ymmärtänyt, että isä oli sairas. Alkoholismi ja omilta vanhemmilta opitut käyttäytymismallit ohjasivat hänen ajatteluaan ja käyttäytymistään.

Isästä on myös hyviä muistoja.

– Isän ollessa selvinpäin meillä oli joskus mökillä mukavaakin. Olen aina nauttinut luonnosta, sen tuomasta rauhasta. Isä opetti minulle jo pienenä, miten erämaassa selviydytään, liikutaan ja luontoa kunnioitetaan.

Harri on luonnollisesti pyrkinyt olemaan erilainen kuin isänsä. Hän on verrannut itseään isäänsä useastikin.

– Lähinnä olen tarkastellut sitä, miten isä reagoi ja puhui missäkin tilanteessa. Olen perinyt isältä äkkipikaisuuteni, jonka kanssa olen joutunut tekemään kovasti töitä. Karaten avulla olen oppinut hillitsemään itseäni tai ainakin taittamaan terävimmän kärjen temperamentista pois.

Isällä oli Harrin mukaan myös hyviä periaatteita ja herrasmiessääntöjä. Monet elämänarvot, mistä Harrikin pitää edelleen kiinni, ovat tulleet isältä. Mutta parisuhteessa Harri on aina pyrkinyt olemaan turvallinen kumppani, jonka seurassa on voinut olla täysin oma itsensä.

– Oman kokemuksen kautta olen oppinut, että yksi pahimmista asioista on se, jos kotona joutuu pelkäämään. Kodin pitäisi olla jokaiselle turvasatama.

Harrin mielestä toista ihmistä ei voi omistaa. Molemmilla on oltava oma tila, missä voi hengittää.

– Loppujen lopuksi jokainen on vastuussa omasta onnestaan.