Mondo

Pallon perässä



Pallon perässä

Tennispelaaja Jarkko Nieminen on suomalaisittain harvinaisen menestynyt urheilija. Tapasimme Niemisen kesällä 2014 ja kysyimme, mitä sitten kun uran aika on ohi.
Teksti Pekka Vänttinen
Kuvat Kaisu Jouppi

Aamuvarhaisella Helsinki-Vantaan lentokentällä käyskentelee pitkänhuiskea, rento mies. Matkaseuraa ei ole, eikä hän sitä näytä kaipaavankaan. Nappikuulokkeet korvissa riittävät. Ja tennismailat, jotka hän koneeseen päästyään asettelee ylös tavarahyllylle – turistiluokassa niille on juuri ja juuri tilaa.

On normiaamu ammattiurheilijan elämässä, eikä siihen liity loistoa. Jarkko Nieminen on lähdössä pelikiertueelle, joka ulottuu Kööpenhaminan kautta Meksikoon ja sieltä Kaliforniaan ja Floridaan. Mantereelta toiselle vievät etapit ovat hänelle tavallaan osa yhtä, pitkää matkaa. Reissu alkoi viitisentoista vuotta sitten, ja se pitää 32-vuotiaan Niemisen poissa Suomesta noin yksitoista kuukautta vuodesta.

Matkoillaan hänellä on joka päivä mielessään yksi ja sama paikka. Vihreä kenttä, jonka strategiset mitat ovat noin 24 metriä kertaa kahdeksan metriä. Koska tennis ei ole Suomessa koko kansan rakas laji, Niemisen maailmalla saavuttamien asioiden merkittävyyttä ei täällä aina tiedetä. Hänen läpimurtonsa oli US Openin juniorimestaruus vuonna 1999. Grand Slam -mittelöissä maskulainen on yltänyt puolivälieriin Wimbledonissa, Australian avoimissa sekä US Openissa. ATP-turnausten finaaleissa hän on ollut kolmetoista kertaa ja poistunut niistä voittajana kahdesti, Uudessa-Seelannissa ja Australiassa.

Aivan tenniksen timanttisimpaan kärkeen Nieminen ei ole yltänyt, mutta hän on vuodesta toiseen pysynyt sadan parhaan pelaajan joukossa. Parhaimmillaan sijoitus oli kolmastoista vuonna 2006. Tänä keväänä nimi on löytynyt listan sijalta 41. Aseman säilyttäminen edellyttää jatkuvaa kilpailemista – ja matkustamista.

NIEMINEN ON laskenut käyneensä ja pelanneensa noin kuudessakymmenessä maassa. Mieluisimmat paikat hänen on helppo valita.

"Lähellä ja kaukana: Ruotsi ja Australia. Ruotsissa pelaan kuin kotikisoissa, ja olen siellä menestynyt ja harjoitellut paljon. Australiassa taas on rento ja myönteinen ilmapiiri, ja samalla kaikki on toimivaa ja hyvin järjestettyä."

Myös toisenlaisista kohteista löytyy esimerkkejä.

"Intian Mumbai on ollut aika ahdistava kokemus. Ääripäät ovat siellä niin kaukana toisistaan. On viiden tähden hotelleja ja golfkenttiä, mutta vieressä leviää slummeja silmänkantamattomiin. On ollut avartavaa nähdä sekin todellisuus."

Suomalaisen urheilijan silmät ovat pysyneet ympäristölle avoinna, koska toisin kuin nadaleilla ja federereillä, Niemisen ympärillä ei matkusta omaa huoltajien ja managerien hovia. Hänelle homma on kirjaimellisesti yksilöurheilua, käytännön asiat on hoidettava omin päin.

Kilpailukalenterin sanelemat lennot hän varaa itse. Hotellihuoneen sentään hoitaa turnausjärjestäjä.

"Ainakaan isoissa kisoissa hotelleissa ei ole valittamista. Huoneen koko ei ole olennaista, mutta puhtaus on. Takavuosina sen kanssa saattoi olla niin ja näin. Ei ole kivaa, jos torakat vilisevät nurkissa, vaikka en ole herkkä valittamaan."

Pakkaamista helpottaa urheiluelämän epämuodollisuus. Peli- ja arkitamineiden lisäksi muuta ei juuri tarvitse. Virallisempia tilaisuuksia tulee harvoin – paitsi jos sattuisi voittamaan Wimbledonin. Laukussa hänellä onkin yleensä samanlainen varustus, kesti matka sitten viikon tai kuukauden.

"Kalenterissani olikin yhtäkkiä tilaa, enkä halunnut heti mennä seuraavaan turnauspaikkaan."

Oli juuri oikea hetki tehdä jotain epätavallista.

"Vuosien varrella niin monet olivat kehuneet minulle San Franciscoa. Ajattelin, että nyt sinne menen, kun lennotkin vielä sattuivat sopimaan. Se oli harvinainen tilaisuus. Kaksi päivää ilman aikatauluja ja aivan itsekseni, turistina."

Vaikka Niemisellä oli ennakkomielikuvia San Franciscosta, kaupunki oli hänestä suuria odotuksiakin kiinnostavampi. Se osoittautui kulttuuriltaan monipuoliseksi, amerikkalaisittain poikkeavaksi kaupungiksi.

"Ajelin sightseeing-bussilla Golden Gaten yli. Siinä katsellessa kaupunkia vastarannalta tuli todella olo kuin olisi elokuvissa. Käyskentelin Chinatownissa ja kävin katsomassa vanhoja hippien nurkkia Haight-Ashburyssa", hän muistelee.

Parin päivän San Franciscon lomaan sattui myös palanen Suomea, käynti Children of Bodom -yhtyeen keikalla.

Irtiotto heijastui sitten myös paluussa arkeen, tuttuun ottelupaikkaan Indian Wellsiin: "Tuntui pienen katkon jälkeen tosi hyvältä lyödä taas palloa."

TENNIKSEN HUIPULLA matkatessa ympärillä pyörivät paikasta riippumatta pitkälti samat urheilijat. Siinä syntyy tuttavuuksia ja kaveruuksiakin. Kentällä ollaan kilpailijoita, sen ulkopuolella perhettä. Tämä lämmin yhteisö tuo tarpeellista henkireikää: Nieminen muistelee esimerkiksi mielellään Monte Carlon -kisojen vuosittaista illanviettoa, jossa tennispelaajat pitävät hauskaa. Iltaan kuuluu pelikavereiden maneereiden imitointia, ja roisiakin huumoria siedetään.

"Niin kauan olen jo pelannut, että tunnen melkein kaikki pelaajat ja valmentajat. Käymme välillä porukalla syömässä."

Kovin pitkäaikaisia ystävyyksiä näistä hetkistä ei silti välttämättä synny. Niemisen todella hyviin kavereihin kuuluu vaikkapa nelinpelitoveri Johan Brunström.

"Läheisimmät ystävät ovat ja pysyvät Suomessa."

Suomi vilahtaa Niemisen puheessa tavan takaa. Hän ei ole muuttanut asumaan mihinkään verokeitaaseen. Koti on Helsingissä ja matka käy Suomeen aina, kun se on mahdollista. Kuulokkeissa soi suomalainen raskaampi rock, ja hän tuntee pelaavansa Suomenkin puolesta. Helsingin ja Suomen ohella kotipaikkoihin kuuluu Kööpenhamina, mihin vaimo Anu Nieminen (aiemmin Weckström) on sulkapalloilijan ammattilaisuransa jälkeen asettunut asumaan ja valmentamaan.

"Ennen olimme molemmat tien päällä, nyt vain minä. Kun näemme, on kivaa olla vain kotona, matkoille ei tee mieli. No, korkeintaan jollekin pienelle reissulle kotimaassa."

Kun urheilijaura aikanaan on ohi, jatkuuko reissuelämä?

"Aion pelata vielä joitakin vuosia. Mutta kun se joskus loppuu, menee tovi, ennen kuin haluan matkustaa lainkaan."

Nieminen uskoo, että kun urheilumatkoista on kulunut aikansa, hänelle nousee uudenlainen matkakuume.

"Ja silloin haluan sellaisiin paikkoihin, joissa en ole käynyt tai joista olen nähnyt vain kentät ja hotellit. Vaikkapa Pariisia olisi kiva katsoa tarkemmin. Etelä-Amerikassa en ole ollut kunnolla koskaan, ja siellä haluan joskus kierrellä."

Siinä vaiheessa elämää matkat saisivat myös muuttua vapaammiksi, suunnittelemattomiksi, hän pohtii.

"Voisin ottaa vain repun selkään ja lähteä. Se olisi kivaa." 

Julkaistu: 4.11.2015