Vielä puolitoista vuotta sitten Jenni Kotilainen, 36, ei uskaltanut poistua kotoaan, koska pelkäsi, että voisi joutua onnettomuuteen ja kuolla. Jos kuitenkin oli pakko ­lähteä vaikkapa lääkäriin, Jenni rukoili pakon­omaisesti, että kaikki menisi hyvin – vaikka ei edes ole uskonnollinen.

Hän ei myöskään pystynyt syömään tai juomaan ennen lähtöä. Jenni pelkäsi, että vatsa menisi sekaisin julkisella paikalla, vaikkei näin ollut koskaan tapahtunut.

Jennin ruokavalio oli rajoittunut neljään turvaruokaan: jauhelihaan, kurkkuun, makaroniin ja riisiin. Hän pelkäsi, että saisi muista ruoista allergisen reaktion ja kuolisi siihen. Eniten ahdistivat pähkinät, hedelmät, juurekset ja marjat. Jos Jenni koski pähkinöihin, hänen kätensä alkoivat täristä ja hän pesi niitä jälkeenpäin kymmeniä kertoja.

Jenni sairastaa pakko-oireista häiriötä eli OCD:tä. Tyypillisesti sairauteen liittyy ahdistavia pakkoajatuksia, joita ihminen yrittää hallita pakkotoiminnoilla ja rituaaleilla. Yksi tavallisimmista pakkotoiminnoista on toistuva tarkistaminen: ovatko ovet lukossa ja kahvinkeitin pois päältä?

– Tarkistan ovet, vesihanat, jääkaapin, hellan, saunan kiukaan ja ylipäätään kaiken, minkä pitää olla kiinni, ensin kolmesti. Sitten toistan saman kolme kertaa. Kotonamme on mennyt jopa ovenkahvoja rikki tämän vuoksi, Jenni kertoo.

Kaikki tarkistavat ovia ja helloja silloin tällöin, mutta OCD:tä sairastavalla pakkoajatukset ja niihin liittyvät pelot aiheuttavat merkittävää ahdistusta ja rajoittavat elämää. Rituaalien toistaminen vie yleensä kohtuuttomasti aikaa.

Jennillä pakkoajatukset määrittelevät myös monia arkisia valintoja. Jos hän valitsee 7-vuotiaalle tyttärelleen paitaa, mutta se tuntuukin väärältä, paita on pakko vaihtaa. Taustalla kummittelee pakkoajatus, että muuten lapselle voi tapahtua jotain kamalaa.

– Minulla on myös pakkoajatus siitä, että lapseni kuolee, jos annan hänelle ruokaa väärältä lautaselta. Olen heittänyt näitä ”vääriä” astioita pois, mutta löydän kaapeistamme aina jonkin uuden ahdistavan astian.

OCD:lle on tyypillistä, että ihminen itse tiedostaa, etteivät pelot ole realistisia.

– ODC kuulostaa järjettömältä, myös minun korvaani. Ajatus siitä, että laitan lapselleni väärät sukat ja hän kuolee sen vuoksi, on hölmö mutta silti niin ahdistava, etten voi olla vaihtamatta sukkia.

Jennin pakkoajatukset ja -toiminnot alkoivat jo lapsuudessa. Hän ei voinut sanoa tai lukea sanaa kuolema, koska pelkäsi, että se aiheuttaisi jonkun läheisen kuoleman. Iltaisin hän toisti sängyssä peiton alla mantramaista pakkorukousta.

– Minun oli pakko luetella kaikki itselleni tärkeät ihmiset joka ilta: suojelen äitiä, suojelen isää ja niin edelleen. Jos vähänkin tuntui siltä, että sanoin nimen väärin tai unohdin jonkun ihmisen listasta, koko litania oli aloitettava alusta. Tätä saattoi toistua lukemattomia kertoja.

Jenni ei luonnollisestikaan tuolloin ymmärtänyt, mistä on kyse.

– Ymmärsin vain sen, etteivät ajatukseni ole normaaleja. Pidin itseäni outona. En kuitenkaan koskaan kertonut pakkoajatuksistani muille, eivätkä ne vaikuttaneet kaverisuhteisiini.

Pakko-oireisen häiriön syytä ei tarkkaan tiedetä, mutta perintötekijöillä on jossain määrin osuutta asiaan. Jenni on lukenut, että joskus taustalla voi olla lapsuuden vaikeita kokemuksia ja traumoja.

– Äitini oli alkoholisti ja kuoli lopulta alkoholiin. Lapsuuteni oli sen vuoksi monellakin tapaa turvaton. En voi varmaksi sanoa, mutta ehkä se on vaikuttanut OCD-oireiden kehittymiseen, Jenni miettii.

Jennillä on 7-, 12-, 17- ja 18-vuotiaat lapset. Esikoisen synnyttyä Jenni pelkäsi, että pudottaisi vauvan lat­tialle. Hän myös pelkäsi, että laittaisi hiustenkuivaajan vesihanan alle, kun vauva on vieressä.

– Ajatusten kanssa eläminen oli pelottavaa, vaikka tiesin, etten koskaan vahingoittaisi vauvaa. Välttelin kuitenkin vauvan sylissä pitämistä varmuuden vuoksi – mitä jos sittenkin sekoaisin ja tekisin jotain pahaa hänelle tajuamatta sitä itse.

Jenni ei uskaltanut kertoa läheisilleen ajatuksistaan, koska pelkäsi, että vauva vietäisiin häneltä. Lopulta hän kuitenkin puhui neuvolan lääkärille. Tämä totesi, että pelot ovat normaaleja ja että Jennillä on synnytyksen jälkeinen masennus. Jo aiemmin Jennillä oli diagnosoitu masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Todellisuudessa kyseessä oli koko ajan ollut OCD.

Viisi vuotta sitten Jenni törmäsi Facebookissa keskusteluun pakkoajatuksista. Siellä suositeltiin liittymistä OCD-ryhmään. Jenni teki niin. Ryhmästä hän luki kymmeniä kertomuksia, jotka olivat kuin hänen omasta elämästään. Ensimmäinen ajatus oli ”ai tätä on muillakin”.

– Olin jo pitkään pohtinut, olenko ainoa, jolla on näin outoja ajatuksia. Kaikki muut tuntuivat elävän rennommin kuin minä.

Keskusteluita lukiessaan Jenni tajusi, että hänen oireensa ovat verrattain rajuja.

– Yhtäkkiä olin löytänyt oman joukkoni ja nimen koko hommalle. Se oli sekä järkytys että suuri helpotus.

Jenni otti asian puheeksi myös psykologinsa kanssa.

– Päätin puhua kaiken ulos silläkin uhalla, että minut toimitetaan hullujen huoneelle tai saan lastensuojelun ovelleni. Näin ei käynyt, vaan sain lähetteen psy­kiatrille, joka ymmärsi nopeasti, että sairastan pakko-oireista häiriötä.

Jenni sai diagnoosin keväällä 2018. Se oli valtava helpotus.

– Tajusin, etteivät ajatukseni tee minusta hullua, vaan minulla on sairaus, johon voi saada apua.

Jenni sai lääkityksen ja aloitti kymmenen viikkoa kestäneen nettiterapian, jossa tehtiin myös harjoituksia. Jennin piti esimerkiksi altistaa itseään ahdistaville ajatuksille ja opetella sietämään niitä.

– Minulle paras apu on ollut lääkitys. Aloin syödä eri ruoka-aineita laveammin. En enää pelännyt kuolevani tai tukehtuvani, vaikka lautasella oli kanaa jauhelihan sijaan.

Kun Jenni joi kahvin ja söi puolikkaan donitsin kahvilassa, hän postasi siitä kuvan Instagramiin saatesanoilla: Tän verran pystyin, mies joutui syömään loput, mutta olen helkutin ylpee itsestäni.

Pakko-ajatukset eivät ole tyystin hiljentyneet, mutta Jenni kestää niitä paremmin ja pystyy myös välttämään pakkotoimintoja.

Esimerkiksi tarkistelu on vähentynyt merkittävästi.

– Pystyn erottamaan OCD-ajatukset. Jos ajattelen, että nämä sukat jalassa joudun kolariin, pystyn nykyään sanomaan itselleni, että tämä on hölmö ajatus, ja jättämään sukat jalkaani. Sen sijaan lapsiin kohdistuvia pakkoajatuksia en pysty vieläkään jättämään huomiotta.

Jenni on myös luonut keinoja, joilla voi hallita OCD:tä. Esimerkiksi äänikirjojen kuuntelu vie ajatukset pois ”pakoista”. Lisäksi Jenni pitää tarkkaan kiinni päivärutiineista ja hyvistä yöunista, sillä stressi, väsymys ja nälkä pahentavat oireita.

Miten sairaus vaikuttaa lapsiin? Millaisen aikuisen mallin he saavat? Jenni on murehtinut, kasvattaako lapsensakin tarkistelemaan ovia ja pelkäämään kuolemaa.

– Olen yrittänyt piilottaa pakkotoimintoja lapsiltani, enkä koskaan puhu ääneen kuolemanpelostani. Tiedän kuitenkin, että sairauteni vaikuttaa jollain tapaa myös heidän tuleviin käytösmalleihinsa.

Se aiheuttaa huonoa omaatuntoa, samoin kuin se, että OCD on rajoittanut myös muun perheen elämää. Kun Jenni ei uskaltanut poistua kotoa, huvipuistot, lomamatkat ja ravinto­laruoat jäivät välistä kaikilta.

– Lapset ovat olleet ihmeellisen ymmärtäväisiä. Heille kammoni ja tarkisteluni ovat myös hölmöjä juttuja, joille nauramme yhdessä. He varmistavat usein, että onkos tämä joku OCD-juttu vai normijuttu, kun seuraavat touhujani.

Myös Jennin miesystävä on ollut ymmärtäväinen. Hän on välillä yrittänyt auttaa tarkistamalla asioita Jennin puolesta.

– Hän ei ole koskaan syyllistänyt minua sairaudestani eikä siitä, miten se on rajoittanut elämäämme, vaikka hän on varmasti ollut todella turhautunut, kun käyn kymmenettä kertaa kokeilemassa, onko ulko-ovi kiinni.

Pakko-oireiden vuoksi Jenni on ollut työttömänä useita vuosia. Viime huhtikuusta lähtien hän on kuitenkin työskennellyt siivoojana. Työhön kuuluu esimerkiksi toimistojen, lounasravintolan ja pukuhuoneiden siivoamista.

Työ sopii Jennille kuin nakutettu, koska siivoaminen ja järjestely ovat hänen pakkotoimintojaan.

– Ennen koin olevani luuseri, nyt olen yhteiskunnalle hyödyllinen. Työ ja työ­kaverit ovat myös tuoneet lisää mielekkyyttä elämääni.

Nyt kun Jenni on pystynyt syrjäyttämään OCD:n elämässään sivurooliin, hän ymmärtää, miten paljon sairaus on vienyt henkisiä voimavarojaan ja kykyä ajatella sekä aikaa.

– OCD ehti vaikuttaa vuosikaudet joka ikiseen elettyyn hetkeeni. Toivon, että olisin tajunnut sairauteni aiemmin. Yritän kuitenkin välttää voivottelua. Olen hyväksynyt, etten pääse sairaudesta koskaan kokonaan eroon, mutta olen osoittanut itselleni, että tämän kanssa voi elää.