Pakkanen ei ole sama kaikille – Jäätyneistä ripsistä saa hauskempia kuvia kuin paleltuneista varpaista

Sää on neutraali puheenaihe, koska se koskee kaikkia, väitetään. Väitän vastaan. Sää on hyvä esimerkki puheenaiheesta, johon ihmisen paikka yhteiskunnassa vaikuttaa poikkeuksellisen paljon. Se paljastaa asemat.

Sosiaalisessa mediassa näkyy, millaisessa tilanteessa ihmisellä on mahdollisuus ottaa käsi rukkasesta ja ottaa kuva tai päivittää kuulumisensa. Jäätyneistä ripsistä saa hauskempia kuvia kuin jäätyneistä varpaista, ja ne muodostuvatkin paljon lyhemmällä ulkoilulla. Junaa odotetaan eikä ole muuta tekemistä kuin kertoa se kavereille. Pakkasesta tykätään tai ei yhtään tykätä, kuin se olisi identiteettikysymys. Oletko talvi- vai kesäihminen? Suurin osa kuulumisista jaetaan sisätiloista käsin – ilmeisestä syystä. Kukaan, joka tekee töitä 20–30 asteen pakkasessa, ei kaiva välillä puhelinta esiin ja kättä paljaaksi kertoakseen kavereilleen, että ulkona on, muuten, kylmä ilma.

Minä kirjoitan tätä kolumnia keskuslämmityksen hehkussa T-paita päällä, mutta elämänkumppanini tekee työnsä ulkona, ratapihalla. Rautateillä on – ei kovin yllättäen – paljon rautaa, ja sen liikuttaminen on tosi kylmää puuhaa pakkasella. Lisäksi vaihteet ovat jäässä ja lumisateella tietenkin myös lumen peitossa. Jarrujen tarkastaminen ja muu liikkuminen lumessa on raskaampaa kuin tavallisesti, ja hengästyessä pakkanen käy kurkkuun. Taukoja on vaikea pitää, koska työ on hitaampaa kuin yleensä. “Eikö työssä ole pakkasrajaa?” kysyvät hyväntahtoiset. Mutta ei sellaisissa töissä voi olla pakkasrajaa, joissa se tarkoittaisi koko valtakunnan raideinfrastruktuurin lamautumista! Sitä paitsi samat hyväntahtoiset ovat huolissaan myös siitä, kun matkustajat joutuvat odottamaan junaa, vaikka on kamalan kova pakkanen.

Pakkanen paljastaa somesta sen, mikä on totta läpi vuoden: somessa keskustelevat aktiivisimmin ihmiset, jotka ovat pitkiä aikoja päivässä tietokoneen ääressä. Siksi se antaa yhteiskunnasta vääristyneen kuva. Somessa voidaan käydä pitkä keskustelu aiheesta: “Tervehditkö siivoojaa?” Samaan aikaan siivooja tekee työtään ihan siinä vieressä ilman välitöntä yhteyttä tietoverkkoihin. Se ei ole kenenkään syy, mutta silti käy niin, että tietotyöläisen näkökulma jyrää somessa.

Siksi toivoisi, että toimituksissa olisi halua nähdä yhteiskunta laajemmin. Ennen vanhaan sanottiin, että toimittajan pitää viettää aikaa torilla, jotta hän kuulee, miten kansalaisilla menee. Nykyään torin on korvannut some – huonosti. Siksi puhutaan “nykyajan työelämästä” sanoilla, joista välittyy mielikuva, että työelämä ei koske ihmisiä, jotka työskentelevät kaupassa, liikenteessä, kiinteistönhuollossa, hoivapalveluissa… Jopa radiotoimittajat, jotka itse ovat aina tehneet vuorotyötä, juttelevat perjantaina eetteriin, että työviikko on ohi. Vaikka yhä useampi palvelu toimii 24/7.

Itse asiassa käytin väärää sanaa toimia, ja se on koko homman pointti. Kun puhutaan vaikkapa junaliikenteen “toimimisesta”, unohdetaan, että kyseessä on työ, jota tekevät ihmiset. Näkökulma on yksipuolisesti asiakkaan, ja silloin siinä korostuu oikeus saada rahalle aina sama vastine – olosuhteista riippumatta. On hauska ajatus, että junaliikenne toimisi samalla tavalla kaikilla säillä. Silloinhan aikataulut pitäisi aina laatia kaikkein vaikeimpien olojen mukaan. Hyvällä säällä junankuljettaja pysähtyisi kivalle paikalle tunniksi katselemaan maisemia ja konduktööri kuuluttaisi, että juna seisoo, koska joskus muulloin saattaa olla ongelmia jarrujen kanssa ja vaihteet jäässä.