Mondo

Painutaan suolle

Torronsuo on Suomen syvin suo. Vain noin tunnin matkan päässä Helsingistä avautuu kansallispuisto, jossa voi tuntea olevansa Lapissa.
Kuvat Annikki Valomieli

Suopursun miellyttävän väkevä tuoksu tuntuu ilmassa. Se on helppo tunnistaa mutta vaikea kuvailla täsmällisesti. Ripaus havumaisuutta, varmasti. Makean pistävä, kyllä. Voimakkaan parfyyminen, naturellement. Koukuttava kuin hyvä tervan tuoksu, ja samalla tavalla ydinsuomalainen.

”Suopursujenhan on todettu kuuluvan ­rhododendroneitten sukuun”, oppaaksemme lähtenyt Metsähallituksen luontopalveluissa työskentelevä Teijo Heinänen kertoo.

”Lämpimänä kesäpäivänä niiden tuoksu on täällä niin huumaava, että siitä tulee melkein päänsärky.”

Nyt pääkivusta ei ole pelkoa, sillä syksyn ensimmäiset viileät päivät ovat jo käsillä. Kävelemme hiljakseen Torronsuon kansallispuistossa sään harmaiksi kuluttamilla pitkospuilla. Päiväretkemme vie suon halki, joka on parhaimmillaan näin ruska-aikaan, syyskuun loppupuolella.

Pitkospuiden ympärillä levittäytyy avara ­keidassuo, jossa vuorottelevat märät kohdat eli kuljut ja kuivat osuudet eli kermit. Kuivissa kohdissa ponnistelevat bonsaimaiset, kitu­kasvuiset männyt. Niden harvana kumarteleva joukko rikkoo muuten tyhjänä seisovaa maisemaa.

”Monille tämä on pääntyhjennyspaikka”, Heinänen sanoo.

Pitkospuureitti on helppo kulkea ja sopii hyvin sunnuntai­kävelijällekin.

Parempia olosuhteita sellaiseen ei voisikaan kuvitella. Vastaamme tulee vain pari koiran­ulkoiluttajaa, muuten on hiljaista ja aukeaa riittää silmänkantamattomiin. Jokin lintu laulaa jossakin. Kaukana näkymättömissä humisee autotie. Tuuli puhaltaa lounaasta ja on yltymään päin. Se enteilee matalapainetta.

Torronsuon kansallispuisto on harvinaisuus paristakin syystä. Se on onnistuttu säilyttämään lähes luonnontilaisena, vaikka se sijaitsee Kanta-Hämeessä vilkkaassa ­eteläisessä Suomessa, vain noin tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Lähin kaupunki on Forssa.

Lisäksi se on Suomen syvin suo, jonka turve on paikoin jopa yli kymmenen metriä syvää.

Suoluonnon voi täällä kokea helposti, vaikka lenkkitossut jalassa. Suon halki kulkee kolmisen kilometriä pitkä pitkospuureitti. Se lähtee Kiljamon pysäköintialueelta ja päättyy Kavituskalliolle, mihin myös suo loppuu.

Reitin alussa, Kiljamon päässä, on myös pariinkymmeneen metriin nouseva lintutorni, jonka huipulta avautuvat hienot maisemat suon yli. Ja kuten tornin tarkoituskin kertoo, Torronsuo on myös hyvä lintujenbongauspaikka, etenkin muuttoaikoina, keväisin ja syksyisin. Silloin suolla voi nähdä esimerkiksi suuria kurkien muuttoparvia.

”Puiston erikoisuuksiin kuuluu kapustarinta, joka tavallisesti viihtyy pohjoisempana”, Teijo Heinänen kertoo.

Tuntureiden viheltäjänäkin tunnetun linnun lisäksi suolla elää muita pohjoisen Suomen lajeja, kuten riekko, jouhisorsa ja suokukko. Talpianjärven kosteikko on erityisesti luhtahuittien suosiossa. Suon länsiosassa, Kakarlammilla, pesivät kaakkurit.

Haaveenamme on bongata erityisesti kurkia syysmuutossaan, mutta juuri nyt, pienessä tihkusateessa, niitä ei näy ainuttakaan.

”Huomenna niitä varmaan tulee, kun luvassa on lämmin päivä sateen jälkeen. Tällaisena päivänä ne keräävät voimia muuttomatkalle.”

Suota ylittäessämme Heinänen kertoo sen elämästä, kuten vaivaiskoivuista. Köyhässä suomaassa ne saattavat jäädä vain pari­kymmensenttisiksi kepeiksi.

Pitkospuiden vieressä sammalpeitteellä punoittaa juuri kypsymässä olevia karpaloita. Marja on Torronsuon tunnuslaji – ja kuten jokamiehen oikeuksiin kuuluu, karpalot, lakat ja muut marjat sekä sienet ovat täällä kaikkien poimittavissa.

Ohitamme kuljun, kansankielellä suon­silmäkkeen. Syksy on jo värjännyt sen heinämäisen leväkön kirkkaan keltaiseksi. Pysähdymme värejä hehkuvan hetteikön äärelle ihailemaan sävyjä.

Sammalen seasta puskee ruskan keltaiseksi värittämää tupasvillan heinävartta. Kumarrumme lähemmäs maata tarkastelemaan rimpeä reunustavaa ruskorahkaa, joka on sekin vaihtanut asunsa sesonkiin sopivasti ruosteenpunaiseksi.

”Ruskorahkasammal on suon perussammal. Se antaa suolle sen värin”, Heinänen kertoo.

Suo siellä, vetelä täällä. Suksi suolle. Väinämöinen laulamassa Joukahaista suohon, ja Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin ensimmäinen lause: Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.

Suo on osa suomalaisuutta. Suomi on maailman soisimpia maita, ja suolla on ollut suomalaisille iso merkitys. Se on näkynyt niin kansanperinteessä kuin sanonnoissa. Se on ollut onnettomuuden tuoja ja myyttinen paikka. Siellä on syntynyt jopa sankareita. Jokainen muistaa Mika Myllylän ikonisen ­suoharjoittelukuvan, jos sen on kerran ­nähnyt.

Kansanperinteessä suota on pidetty elävien ja kuolleiden maailman välisenä porttina. Se on ollut vaarallinen ja petollinen mutta myös houkutteleva. Siitä on kerrottu aarretarinoita, joissa palava aarretuli, aarnivalkea, on osoittanut etsijälle aarteen paikan. Tosielämän löytöjä ovat tietenkin olleet suon arvomarjat: lakka ja karpalo.

Viime aikoina suot ovat saaneet mainetta ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tutkimusten mukaan etenkin pohjoisten alueiden hyiset suot imevät ilmasta tehokkaasti hiilidioksidia sisäänsä.

Valitettavasti soiden luontotyypit ja lajit ovat Suomessa uhanalaistuneet kuivattamisen ja käytön myötä. Etenkin Etelä-Suomessa luonnon­tilaiset suot ovat käyneet vähiin: alkuperäisistä suoalueista on täällä suojeltu vain alle kaksi prosenttia.

Heinänen pudottautuu pitkoksilta alas suon pinnalle ja poimii vaaleanruskean ­sienen.

”Nummitatti.”

Sen voisi panna pannulle.

Nummitatti

Sitten hän osoittaa männyntaimessa olevaa ruskeaa möykkyä, jonka toisessa päässä on aukko: se on perhosen toukan kotelo, tarkemmin sanottuna pihkakääriäisen äkämä. Myöhemmin kumarrumme katsomaan heinää, jonka päässä on keltaisia, marjan näköisiä pampuloita.

”Leväkön siemenkota. Ne ovat suurennettuina kuvassa hauskan näköisiä, kuin sitruu­noita”, Heinänen sanoo.

Leväkön siemenkodat ovat kuin miniatyyriversioita sitruunasta.

Tällaista suolla kävely on, mikromaailman tarkastelua. Jotta suon kauneuden todella huomaa, on pysähdeltävä ja tarkkailtava. Vasta silloin todella erottaa kaikki ihmeellisen kauniit värit ja kuviot, joita sammalet ja muut vaatimattomat pienet kasvit punovat keskenään. Väripinnat ovat kuin kuoseja, jotka voisi painaa sellaisinaan Marimekon seuraavaan kankaaseen.

Juuri väriensä ansiosta suo on monien ­mielestä parhaimmillaan syksyllä.

”Paras aika suolla kulkemiseen on silloin, kun märkä maa on jäätynyt, mutta lunta ei vielä ole. Kaikki värit näkyvät silloin kirkkaina”, oppaamme sanoo.

”Kesällä täällä voi puolestaan nähdä perhosia ja lintuja. Kevät­talvella voi kuulla teerien soidinääniä.”

Mutta kävijöissä mitattuna suosituin aika Torronsuon kansallispuistossa ehkä ­hieman yllättää: talvi. Silloin maastossa ­risteilevät ladut, jotka vetävät väkeä etenkin kevät­hangille.

”Se on kuin Lapissa hiihtäisi!”

”Tupasvillamättäältä mättäälle”, Heinäsen ohje kuuluu. ”Ei kannata pysähtyä pitkäksi aikaa, vaan olla liikkeessä.”

Hän on johdattanut meidät pois pitkospuilta kohti allikoita eli suolampia. Suossa kävellessä jokainen askel uppoaa turve­peitteeseen kuin jättimäiseen pesusieneen.

Tottumattomalle suokävely on vaivalloista. Tasapainoa on haettava koko ajan. Samaan aikaan pitäisi osata lukea, mikä mättäistä kestää astumista.

Ei mene kauaa, kun Heinäsen hyvistä neuvoista huolimatta olen hidastellut liikaa. Molemmat jalat takertuvat suohon kuin lassottuina. Lennän pyllylleni.

”Joo, suolle ei tosiaan kannata jäädä seisomaan”, Heinänen muistuttaa ystävällisesti. ”Mättäältä mättäälle vain.”

Opas Teijo Heinänen johdatti syysretkeläiset myös Torronsuon allikoille eli suolammille.

Oppaan neuvot kaikuvat vielä mielessä, kun valitsen seuraavan askelen paikan. Se on epäonninen.

Vasen jalka uppoaa suohon pitkä­vartisten nokialaisten mitalta. Hätäännyn ja astun oikealla jalalla, joka sujahtaa suon­silmäkkeeseen reittä myöten. Heittäydyn eteenpäin, mutta kumpikin koipi pysyy tiukasti maan sisässä.

Pääsen ylös vasta, kun minut kiskotaan sieltä käsistä pidellen. Vasemmasta saappaastani suo suostuu hellittämään irti vasta parin veto­yrityksen jälkeen.

Suolta on eri puolilta maailmaa löydetty sinne eri aikakausina haudattuja tai muuten sinne joutuneita ruumiita ja esineitä. Minua suo ei vielä saa.

Ilman asian­tun­te­­vaa opasta pitkospuilta ei kannata poiketa upottavan suon vuoksi.

Kolme pientä lampea muodostavat lyhyen nauhan. Veden pinta on tumma, ja taivaan ohuet pilvet piirtyvät lumpeenlehtien sekaan.

Vastarannalla suon tummista sävyistä ­hohtaa jotain valkoista. Joutsenpari! Tässä matalassa maisemassa joutsenet näyttävät pienen ihmisen kokoisilta. Ne vaappuvat rinnakkain poispäin kuin sunnuntaikävelylle lähtenyt pariskunta.

Allikoilta takaisin pitkospuille palatessa suota on oppinut jo lukemaan paremmin. Tuossa on kulju, se on aina märkä ja upottava. Sen reunalla on tupasvillamättäitä, on astuttava vain niille

Silti paluu suon poikki on niin raskas ja hidas, että reidet ovat aivan puhki, sydän hakkaa ja jokaista lihasta särkee – jopa hauiksia. Miten ihmeessä Myllylä on jaksanut juosta ­tällaisessa!

Kun lopulta astumme takaisin pitkospuille, askelen jousto tyssää kivikovalta tuntuvaan puuhun kuin seinään. Maa allamme on jälleen pitävää, mutta seikkailun jälkeen jotenkin, no, tylsää.

Suomaisemassa on retkeilijälle aivan omanlaistaan viehätystä, myös suon äänimaisemassa.
Julkaistu: 22.3.2020
Kommentoi »