Kuihtuva laji pitää pintansa Ylivieskassa – ”En ole missään muussa urheilulajissa itse kokenut sitä tunnetta”

Kun ylivieskalaisen salin painimatto uusittiin viime syksynä, kaatopaikalle vietyjen vanhojen alusmattojen pohjista löytyi vuosiluku 1975. Sitä mattoa vasten ehti painua kolmen sukupolven korvat.

Vaalea kaksikerroksinen puurakennus Ylivieskan keskustan tuntumassa näyttää vanhalta kyläkoululta, mutta on entinen urheilutalo. Viimeiset yli viisi vuosikymmentä se on ollut vain yhden lajin syleilyssä, kirjaimellisesti.

Eteisessä vastassa on lasten pinkkejä ja mustia Kuomia aikuisten talvikenkien seassa. Suljetun oven takaa kuuluu töminää, puheenpulputusta ja hiissausääniä. Vanhempien ja 3–4-vuotiaiden lasten yhteinen nallepainitunti on loppusuoralla.

Janne Salmela ei tarjoillut painiharrastusta tyttärelleen, Venla Salmela valitsi painin itse.

Eteisen penkillä istuvat odottamassa Janne ja Venla Salmela, isä ja tytär. Jannella on yllään Vieskan Voiman musta verkka-asu, Venlan shortsien päällä roikkuu Suomen painimaajoukkueen sinisten trikoiden yläosa. Se asu yllään hän on voittanut kaksi naisten vapaapainin SM-kultaa, myös viime vuonna, vaikka treenaaminen jäi vähiin armeijan takia.

Nallepainin jälkeen on alkamassa Jannen valmentaman kilparyhmän painitreenit, viikon ensimmäiset kolmesta. Venlalla, 20, on lisäksi myös lajia tukevat painonnostotreenit Kalajoen puolella Rautiossa lauantaisin, kuten muutamilla muilla ryhmän konkarikilpailijoilla. Lisäksi hän vetää itse koululaisten painikerhoa. Siihen päälle vielä vähän kuntosalia, niin sehän on yhtä painia koko viikko – kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Venlalla se on ollut sitä kuusivuotiaasta lähtien, kiihtyvässä tahdissa. Häntä ei ole tuupattu harrastuksen pariin, vaikka onkin painija toisessa polvessa. Venla halusi sitä itse. Hän tarvitsi kuitenkin Janne-isän apua harrastuksen aloittamiseen, sillä siihen aikaan Ylivieskasta puuttui sopiva painiryhmä. Janne perusti sellaisen, tyttöpainiryhmän. Se on pystyssä yhä.

Nallepaini toi Anna ja Eko Tokolan Suvannon painisalille.

Eteinen ei täyty suurista varustekasseista. Painissa pärjää painitossuilla ja -trikoilla. Kalle Pudas ja Oskari Pahkala ovat valmiina alkulämmittelyyn.

Kaikkiaan Ylivieskassa on lähes kymmenkunta painiryhmää, joiden suosio aaltoilee. Kulkeeko paini niin lujasti perhepiireissä, että sen suosio pysyy?

Salmela ei aivan allekirjoita ajatusta. Esimerkiksi nyt painisalissa temuavista nallepainijoista suurin osa on ”painivapaista” perheistä. Vaikka Venla on seurannut isänsä painitossujen jälkiä, Janne on sukunsa ensimmäinen painija.

Hän muistelee olleensa kuusi- tai seitsemänvuotias, kun näki painikisat televisiosta.

– Olen sanonut, että haluan tehdä tuota.

Sen jälkeen hän tuli juuri tänne, Suvannon painisaliin. Silloin hänellä ei tosin vielä ikä riittänyt, oli odotettava seuraavaan syksyyn. Janne odotti ja sille tielle myös jäi.

Siihen aikaan piirinmestaruuskisoissa oli junioripainijoita lähes jokaisesta lähipitäjästä. Vuosien varrella muut seurat ovat kuihtuneet Ylivieskan ympäriltä pois. Sen sijaan esimerkiksi jääkiekko ja jalkapallo ovat vahvistaneet asemaansa.

Painisalin täyttää sininen pehmeä matto, kuin valtava yksittäinen jumppapatja. Sen pinnassa on neljä pienempää oranssia ympyrää, viides on halkaisijaltaan kahdeksanmetrinen – pieni sekin verrattuna varsinaiseen kilpailumattoon, jonka ympyrä on 12 metriä halkaisijaltaan. Sellainen ei mahtuisi tähän saliin.

Alimmat pienet ikkunat on suojattu sisäpuolelta vanerein, suurempien edessä on vahvarakenteiset verkot. Voi hyvinkin olla, että ikkunoihin on joku joskus lentänyt, Janne Salmela arvioi. Toisaalta ulkoakin päin on joskus rymissyt, viereisellä tontilla on pesäpallokenttä. Paikkakunnan kaksi perinteikästä lajia ovat rinnakkain.

Kilparyhmän treeneissä toistuu tietty kaava joka kerta: alkulämmittely, tekniikkaosio ja lopuksi matsia tai taistelutilanteita. Yleensä keväällä treenataan kreikkalais-roomalaista painia, syksyllä vapaapainia. Niiden ero on siinä, että jälkimmäisessä saa tarttua myös vyötärön alle, toisien sanoen jalkoihin. Vapaa ei tarkoita kuitenkaan sitä, että saa tehdä ihan mitä haluaa. Kasvot ovat molemmissa painilajeissa pyhää aluetta, ei saa lyödä tai potkia, ei purra, eikä satuttaa toista tarkoituksella. Naiset painivat aina vapaata.

Painijoilta vaaditaan hyvää kehonhallintaa. Venla Salmela suoriutuu alkulämmittelyistä vakuuttavasti, vaikka on loukannut toisen kätensä painileirillä.

Tänään treenejä mukautetaan Daniel Åkerlundin, 15, tarpeisiin. Hän on lähdössä muutaman päivän päästä vapaapainikilpailuihin Ranskaan.

Åkerlund tarjoutuu vetämään alkulämmittelyn. Pitkän tovin muu ryhmä tekee perässä sen, minkä hän edellä. Näihin liikkeisiin eivät perusjampat taivu. Åkerlund etenee salin toiseen päähän esimerkiksi puolivoltein. Liikehdintä on hämmästyttävän ketterää ja sulavaa, ryhdikästä.

Toisenlaista oli silloin, kun Åkerlund aloitti harrastuksen. Hän oli vain neljävuotias, kun kokeili eri liikuntalajeja, ja vakuuttui siitä, että oli päästävä painimaan. Suvannon painisalilla alkoi kulkea ujo ja peloissaan oleva, jatkuvasti päätään jatkuvasti alaspäin painanut poika. Iän – ja ehkä juuri painin ansiosta – sellainen on karissut pois. Suoraan silmiin katsoo rauhallinen, ikäistään kypsemmän oloinen painijalupaus, joka ei pelkää poseerata trikoisillaan valokuvaajalle. Trikoot ovat Vieskan Voiman väreissä: mustaa, punaista ja keltaista. Selässä lukee ”Åkerlund FIN”.

Ranskaan Åkerlund on lähdössä voittamaan. Tämän vuoden tavoitteet ovat muutenkin jotain muuta kuin ”mennään vähän kokeilemaan” -osastoa.

– Kaksi SM-hopeaa on jo taskussa. Haluaisin voittaa jo kultaa.

Tämä vuosi on sen suhteen otollinen siksikin, että hän painii ensimmäistä kertaa 15-vuotiaiden sarjassa napissa iässä.

Ukrainalainen Artem Stoinov kulkee Ylivieskan painisalilla naapurikaupungista Nivalasta.

Joku siinä vain oli. Tämä lause toistuu perusteluissa, kun kysyn, mikä painissa veti puoleensa. Miksi muut lajit kalpenivat sen rinnalla niin rankasti?

– En ole missään muussa urheilulajissa itse kokenut sitä tunnetta kuin painissa, kun sinne matolle kävelee ja ottelu alkaa. Joukkueurheilussa voi aina vedota siihen, että meidän puolustus kusi. Tässä ei voi syyttää kuin itseään lopputuloksesta, jos kaverin käsi nostetaan ylös matsin jälkeen, Janne Salmela muotoilee.

Ei ole kelloa, jota vastaan kilpaillaan. On vain kaksi painijaa ja tuomari. Pisteitä tulee varsin yksiselitteisesti, esimerkiksi silloin, kun toinen painija saa vastustajansa alleen. Ottelu päättyy, kun piste-ero on merkittävä, kun vastustajan hartiat – molemmat olkapäät – ”kastuvat” mattoon tai kun otteluaika loppuu. Pahimmillaan ottelu on ohi sekunneissa, jos tasoero on huomattava.

Salmelat arvelevat, että painissa häviäminen on muita lajeja brutaalimpaa. Joudut seisomaan vieressä, kun tuomari nostaa vastustajan käden ylös voiton merkiksi.

– Saa harmittaa, saa vituttaa se häviö, sen kuuluukin harmittaa. Se on vähän sama asia kuin jännittämisessä – jännittäminenhän on sitä, että olet sellaisen asian äärellä, mikä on sulle tärkeää, Janne sanoo.

Se kertoo intohimosta lajia kohtaan, jos häviäminen tuntuu pahalta. Apuvalmentaja Juha Tiri on heittänyt joskus SM-hopeamitalin kotikylänsä metsään.

Nämä ajatukset ovat kirkastuneet Janne Salmelan mielessä, kun hän aloitti psyykkisen valmentajan koulutuksen noin vuosi sitten. Ei painin takia vaan omaksi ilokseen, näin hän kouluttautumistaan perustelee. Hyötyä siitä kuitenkin valmentamisen puolella kiistatta on. Hän haluaa auttaa valmennettaviaan esimerkiksi siinä, ettei heidän minäpuheensa lipsuisi ikävälle nuotille. Painiottelu voi olla hävitty jo ennen sen alkamista, jos soimaa itseään jo napsautellessaan painitrikoita ylle.

Painijan tärkeimmät ominaisuudet ovatkin kova pää ja painiäly.

– Paini on kuin sakkia – teet muutaman siirron tietoisesti niin, että saat kaverin tekemään jonkin virheen, jonka pääset sitten itse hyödyntämään, Salmela kuvailee.

Tänä vuonna omassa sarjassaan painin SM-kultaa tavoitteleva Daniel Åkerlund ottaa treeneissä mittaa jo kaksi SM- kultaa painineen Venla Salmelan kanssa.

Paikkakunnan painiseura Vieskan Voima perustettiin vuonna 1971. Siitä lähtien seuralla on ollut katkeamaton SM-putki. Alkuvuosien mestareita, nyt seitsemänkymppisiä miehiä, käy yhä toisinaan painisalilla.

Ehkä seuran menestys on pitänyt lajin suosiota yllä Ylivieskassa. Pienessä kaupungissa se ei myöskään huku ihan samalla tavalla suurempaa mediahuomiota nauttivien lajien, kuten jääkiekon tai jalkapallon, joukkoon. Helsingissä on Suomen suurin painiseura, Helsingin Paini-miehet. Harva siitä kuitenkin tietää.

Tietyillä alueilla ja paikkakunnilla paini on voimissaan samalla tavalla kuin Ylivieskassa.

– Sodankylä, Oulu, Tampere ja Helsinki…

Salmela luettelee esimerkkikaupunkeja, joista löytyy oma painiseura. Etelä-Pohjanmaalla niitä on runsaasti.

Suvussa paini ei ainakaan Ylivieskassa kulje mitenkään säntillisesti. Jonkin verran löytyy isältä pojalle tai tytölle -tyyppisiä tapauksia, kuten vaikka Salmelat itse.

Joskus paini on vastaus vilkkaan, muutenkin painivaisuuteen taipuvan lapsen energianpurkuun. Painisalilla siihen saa säännöt ja oikean muodon temmeltämiseen.

Pelko siitä, että lapsi alkaisi heitellä kavereita selälleen myös vapaa-ajalla vaikuttaa turhalta. Janne Salmela ja Juha Tiri ovat monen muun painijan tavoin tehneet portsarin töitä baarissa, eikä edes siellä ole tarvinnut näyttää painikykyjä ainakaan näyttämisen ilosta. Usein tilanteet rauhoittuvat sillä itsetunnolla, minkä painista saa – tietoisuus siitä, että rettelöijän saa tarpeen tullen nippuun.

Aada Åkerlund ja Elias Kumpumäki nostavat harjoittelunuken eli kylmäkallen takaisin seinälle. Se on oivallinen painikaveri silloin, kun ikä- ja painoluokka eivät kohtaa muiden harrastajien kanssa treeneissä.

Painissa sattuu välillä haavereita väkisinkin, kun kroppa ottaa osumaa painimaton kanssa.

Tänään teipatuin korvin painii kilparyhmän nuorin, yhdeksänvuotias Elias Kumpumäki. Valkoiset teipinpalat tosi suojelevat vain tuoreita lävistyksiä korvanlehdissä. Liikeradat eivät näytä kuitenkaan korvia suojelevaisilta. Punavalkoinen treeninukke, jota voi kutsua kylmäkalleksi tai billyksi, läiskähtää matolle näyttävästi, kun Kumpumäki heittää sen ylitseen. Treeninukke on hänelle tänään parasta heiteltävää, sillä tasavahvuinen treenikaveri puuttuu.

Oskari Pahkala, 12, ja Kalle Pudas, 13, pystyvät ottamaan mittaa toisistaan. Juha Tiri ohjeistaa heitä rauhallisesti, mutta jämäkästi oikeaoppiseen heittotekniikkaan. Salin toisella laidalla Ukrainasta kotoisin oleva Artem Stoinov, 24, tekee vatsalihasliikkeitä. Hän on ehtinyt loukata polvensa. Pieniä haavereita tulee välillä väkisinkin, Janne Salmela sanoo. Viimeksi Stoinovin nenä sai osumaa. Salmelasta näytti hetken siltä kuin nenä olisi ollut vähän poskella, mutta Stoinov kävi suoristamassa sitä vessassa. Nyt hän näyttää Salmelalle kännykästään kuvaa siitä, miten turvonnut nenänvarsi oli treenien jälkeen ollut. Yhteistä kieltä heillä ei ole. Avuksi on toki se, että syksyllä kilparyhmässä aloittaneella Stoinovilla on vahva painitausta Ukrainasta.

Daniel Åkerlundin painikaveriksi vaihtuvat vuoroin Venla Salmela ja oma sisko, 19-vuotias Aada Åkerlund, Stoinovin loukkaantumisen jälkeen. Venla työntää Danie- lin päätä kauemmas kädellään, kunnes he ovat yhtäkkiä tiiviisti päät limittäin, korva korvaa vasten, valmiina yllättämään toisensa.

Aadan letit alkavat hiljalleen purkautua treenien lähestyessä loppuaan. Letitys on kuitenkin paras tapa saada hiukset pysymään edes jotenkin pois tieltä painissa.

Painijat ovat varsin lähekkäin toisen kanssa. Ajatus sille paikalle asettautumisesta tuntuu ulkopuolisesta kiusalliselta. Sitä se monelle onkin, lähinnä aikuisille. Mutta siihen tottuu, Janne Salmela sanoo. Joskus se voi jopa korjata jotain, mitä ei ole aiemmin ollut. Salmela on nähnyt aikuisia, joille läheisyys oman lapsenkin kanssa ollut vaikeaa, mutta vanhempien ja lasten yhteisessä ryhmässä se on muuttunut hiljalleen luontevaksi.

– Se on aika hienoa, Janne toteaa vakavana.

Ainakin yksi huonokin asia painissa on. Niskoilla roikutaan paljon, kuten Juha Tiri kuvailee. Kaulat muuttuvat vuosien varrella vahvoiksi.

– Ei tahdo löytyä sellaista kauluspaitaa, että saisi napit ylös asti kiinni. Pitää käydä välillä Thaimaassa teettämässä sopivan kokoisia paitoja.