Kun kulttuurieliitin asema horjuu, se takertuu painettuun kirjaan
Käynnissä on kulttuuripääomien ja statuksen uusjako, ja sekös tuntuu ahdistavan, kirjoittaa Oskari Onninen.
Suosittu selitys populismin nousulle on vilpittömän psykologisoiva: statusahdistus, joka seuraa hegemonioiden muuttumisesta ja vanhojen valta-asemien romuttumisesta.
Pidemmälle vietynä voi puhua ressentimentistä, elämänkaunasta, jonka yhteyksistä yhteiskunnan väliinputoajien radikalisoitumiseen on kirjoittanut muun muassa sosiologi Eva Illouz.
Viime viikkojen kotimaisten kulttuurikeskusteluiden pohjalta samoja ajatuksia kannattaisi ehkä soveltaa myös kulttuuripääomiin ja niiden uusjakoon ja arvonmuutoksiin.
Niitä ajavat ennen muuta affektit. Kaikki kiteytyy kirjahyllyyn, joka on perinteisin symboli sille, miltä ”sivistys” näyttää. Usein siihen tiivistyy kokonainen maailmankuva, suuri osa pääomista ja statuksesta, joita Antti Nylénin kuvaamalla ”valkokaulusköyhälistöllä” on.
Siksi ymmärrettävästi kirpaisee, kun kehitysjohtaja tai joku toinen mediajolppi ilmoittaa, ettei näillä statussymboleilla ole enää hänelle tai muillekaan juuri mitään väliä. Samaan aikaan joku Gold Play saa ihan liikaa huomiota.
”Kun vanhat järjestykset horjuvat, konservatismi nostaa päätään paremmissakin piireissä.”
Keskustelut painetusta kirjasta ovat olleet oikeastaan vapauttavia. Ne ovat paljastaneet, kuinka alttiita kulttuurivasemmistossa ollaan samoille mekanismeille, joista junttioikeistoa jaksetaan moittia.
Kun vanhat järjestykset horjuvat, konservatismi nostaa päätään paremmissakin piireissä.
Erityisen rumalla tavalla on käynyt ilmi, kuinka voimakkaasti taide ja kulttuuri limittyvätkään henkilökohtaisen statuksen rakentamiseen ja performoimiseen.
Sen yleinen muoto on formaattielitismi. Se on kovaäänistä uskoa siihen, että kulttuurituotteen hienouteen ja arvoon vaikuttaa se, kulutetaanko sitä wanhan hyvän normin mukaisessa formaatissa.
Perinteinen esimerkki on usko vinyylilevyjen ylivertaan. Paperille painetut lehdet ovat toinen. Viime aikoina Ikea-hyllyiltä ja Rytmi-baarilta tuoksuva puolustuskanta on noussut kirjojen ympärille – ikään kuin olisi muitakin kuin subjektiivisia syitä, miksi täsmälleen sama teksti pitää lukea nimenomaan paperisesta kirjasta ruudun sijaan.
Formaattielitismi ei kuitenkaan koske tilanteita, joissa muodon vaihtuminen muuttaa sisältöä perustavanlaatuisesti. Äänikirjaistuminen rapauttaa kirjallisuutta tavalla, josta sietääkin olla pahoillaan. Verkko ohjaa tekemään journalismia sen huonoimmat puolet edellä. Elokuvien läppärikatsominen kannattaisi kieltää vaikka lailla.
Mutta e-kirja tai printtimuotoa jäljittelevä viikkolehti sovelluksesta eivät fyysisistä tuotteista oikein mitenkään ja siksi pitäisi olla yksi ja sama, lukevatko ihmiset niitä fyysisesti vai digitaalisesti, kunhan lukevat.
”Paluuta tuskin on.”
Kulttuurinkulutuksen megatrendi on selvä. Digitalisoituvassa maailmassa rahavirrat ohjautuvat kiihtyvää vauhtia kohti tapahtumia ja uniikkiesineitä. Sitä mukaa kun kynnys ostaa satasen keikkalippu laskee, ajatus saman rahan käyttämisestä kolmeen kirjaan nousee. Paluuta tuskin on.
Moni tuntuu uskovan siihen silti.
Kirjailija Juha Itkonen jatkoi suurta digitaalista keskustelua painetusta kirjasta Facebook-päivityksessään moittimalla ajatusta, että teknologia olisi luonnonvoima – mutta oli väärässä.
Mitä kulttuurinkulutukseen tulee: teknologia nimenomaan on luonnonvoima. Kysykää vaikka Maikkarin entiseltä toimitusjohtajalta Heikki Rotkolta miten kävi, kun hän lupasi vuonna 2012 ”potkia Netflixiä munille”.
Luonnonvoimaan voi silti sopeutua, rakentaa tulvavalleja ja kerätä ruokavarastoja, sen sijaan, että ottaisi myrskyn vastaan jyrkänteen reunalta kuin missäkin J.M.W. Turnerin maalauksessa.
Ei äänikirjakriisikään ole vain pahojen suuryhtiöiden ja tyhmän kansan vika, vaan joku on aina kirjoittanut itse nimensä riistosopimuksen alle. Todennäköisesti siksi, että hän on uskonut niin perinteisen formaatin paremmuuteen.
”Vitsi on siinä, että yli puolet Yhdysvalloissa vinyylejä ostavista ei omista vinyylisoitinta lainkaan.”
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö painetulla kirjalla olisi tulevaisuutta. Sen voi onneksi nähdä, kun katsoo vinyylilevyjen nykyisyyteen. Vinyylimyynnin uusi nousu alkoi toki käytännössä nollasta, mutta on jatkunut vuosikausia.
Vitsi on siinä, että yli puolet Yhdysvalloissa vinyylejä ostavista ei omista vinyylisoitinta lainkaan. Levy on omistettavaa memorabiliaa ja Tiktok-kontsua, ei käyttöesine, koska musiikki on helpompi kuunnella digitaalisesti.
Sama keräilymentaliteetti koskee painettua kirjaa Suomessakin. Se näkyy harvinaisuusjahtina divareissa ja siinä, että merkittävät käännösromaanit pitää muistaa ostaa kaupasta heti, koska uutta painosta tuskin tulee.
The Guardian kirjoitti vastikään vuonna 1947 perustetusta Folio Society -kustantamosta, joka myy kuvitettuja ”artesaanipainoksia” klassikkokirjallisuudesta, varsinkin fantasia- ja scifiteoksista. Pokkareihin verrattuna hinnat ovat halvimmillaan moninkertaisia, kalleimmillaan monikymmenkertaisia. (Ja toki samat kirjat saisi netistä ilmaiseksikin.)
Vielä kymmenen vuotta sitten kustantamo oli vapaapudotuksessa. Nyt kauppa käy.
Frank Herbertin Dyynin lapsien uutta painosta kustantamo kertoi myyneensä äskettäin vuorokaudessa pitkälti toistatuhatta kappaletta hintaan 80 puntaa laaki. Kustantajan mukaan Folio Societyn uuden nousun takana ovat ennen kaikkea alle 25-vuotiaat, jotka lukevat ruudulta ja esittelevät ostoksiaan Tiktokissa.
Rahaa ja maksuhalua siis on, varmasti Suomessakin enenevissä määrin, mutta haluaako kauneuteen ja eksklusiivisuuteen uskova nuoriso vaikkapa Anni Kytömäen uutuuden, jonka paperi on halpaa ja kansikuva irvokas tekoälytasoinen kikkare? Tuskin.
