Toimittajan ammatti on todellinen painajainen Pakistanissa. Tämän paljastaa New Yorkissa majaansa pitävä Committee to Protect Journalists (toimittajia suojeleva komitea). CPJ:n mukaan viime vuonna työtehtävissä kuoli 45 toimittajaa, 11 heistä Pakistanissa. Viiden viime vuoden aikana Pakistanissa on kuollut peräti 29 toimittajaa.

Opiskelin syksyllä kaksi kuukautta World Press Institutessa USA:ssa, ja yksi kurssikavereistani oli pakistanilainen toimittaja Waqar Gillani, 34. Hän lähti opiskelemaan toimittajaksi 90-luvulla isänsä vastustelusta huolimatta.

– Setäni on toimittaja, joten halusin seurata hänen jalanjälkiään. Julkaisimme veljeni kanssa pientä paikallislehteä perheeni kotikaupungissa Sialkotissa, ennen kuin lähdin opiskelemaan alaa. Isäni vaatimuksesta hankin kuitenkin ensin englanninkielisen kirjallisuuden maisterin paperit ennen mediaopintojani Lahoressa, Waqar Gillani kertoo.

– Vanhempani eivät aluksi olleet kovin innoissaan uravalinnastani, koska he eivät tunteneet media-alaa.  Nyt he ovat hyväksyneet tieni. Äiti on tietenkin huolissaan turvallisuudestani, ja hän muistuttaa usein, että ei kannata kirjoittaa vaarallisista aiheista. Mutta toimittajan täytyy uskaltaa ottaa riskejä, Gillani sanoo.

Waqar Gillani kertoo, ettei hän juuri törmännyt vaikeuksiin uransa alkuaikoina.

– Työ oli aluksi oikeastaan aika helppoa. Mutta kokemuksen kasvaessa aloin kirjoittaa yhä enemmän politiikasta, armeijasta, hallituksen toimista ja ihmisoikeuksista. Hankaluuksia alkoi tulla heti, koska tietyt uskonnolliset ryhmittymät ja oikeistoporukat eivät hyväksy ihmisoikeuksia alkuunkaan.

– Esimerkiksi uskonnollisilla vähemmistöillä on Pakistanissa tukalat oltavat, sillä valtaa pitävät muslimit eivät salli heidän harjoittaa uskontoaan vapaasti. Ja koska islam ei salli homoutta, ei homojen ja lesbojen oikeuksista saa kirjoittaa ollenkaan. Myöskään naisten oikeuksista ei voi kirjoittaa joutumatta hankaluuksiin, Gillani luettelee.

Gillani on itse shiiamuslimi, mutta hän ei juuri harjoita uskontoaan.

– Kunnioitan uskontoani ja osallistun siihen liittyviin menoihin silloin tällöin, mutta monessa asiassa olen uskontoni kanssa eri mieltä.

 Pakistanissa on yli 70 muslimilahkoa ja jokaisella niistä on oma filosofiansa.

– Joidenkin ääriliikkeiden mielestä minä en ole muslimi ollenkaan. Eri lahkot ajattelevat uskonnosta eri tavoin, ja jokainen lahko on sitä mieltä, että juuri heidän tapansa ajatella on se ainoa ja oikea, Gillani tuskailee.

Toimittajan täytyy pitää kieli keskellä suuta kirjoittaessaan, vaikka todennäköisesti jokin uskonnollinen lahko loukkaantuu kirjoituksesta joka tapauksessa.

– Kirjoitin artikkelin uskonnollisesta vähemmistöstä nimeltä Ahmadiyya Community. Tämä vähemmistö joutui syrjityksi jo 70-luvulla, kun heidät julistettiin Pakistanissa ei-muslimeiksi. Heillä ei ole oikeutta kutsua itseään muslimiksi tai osallistua rukouksiin muiden muslimien kanssa. Pakistanin rajojen ulkopuolella he tosin ovat muslimeita, Gillani selventää maansa monimutkaista uskontopolitiikkaa.

Gillanin artikkeli käsitteli Ahmadiyya Communityyn kuuluvien lasten syrjintää kouluissa ja vähemmistön jäseniin kohdistunutta väkivaltaa. Tämän jälkeen valtaa pitävän Jamaat Ud Dawa  -muslimiliikkeen jäsenet eivät suostuneet puhumaan Gillanille kuukausiin, vaikka hän oli aikaisemmin kirjoittanut heidänkin asioistaan. Lopulta mies päätti marssia moskeijan perjantaipalvelukseen tapaamaan liikkeen tiedottajaa.

– Ihmettelin hänelle, miksi kukaan ei vastaa viesteihini, vaikka raportoin Pakistanin asioista kotimaani lisäksi New York Timesille ja ranskalaiselle uutistoimistolle ja avustan useaa ulkomaalaista julkaisua. Vastaus oli kylmäkiskoinen: ”Kirjoitit artikkelin tuosta vähemmistöyhteisöstä. Et voi tehdä niin, olethan muslimi.”

– Poliisikaan ei uskalla uhmata näitä liikkeitä, jotka pyrkivät uskonnolliseen monopoliin. Monilla uskonnollisilla liikkeillä on jopa omat aseistetut vartijat, Gillani sanoo.

Hän itse ei ole vielä joutunut fyysisesti uhatuksi, vaikka kiukkuisia puhelinsoittoja toimitukseen välillä sateleekin.

– Esimerkiksi taisteluissa kuolleita talebaneja ei joidenkin islamistiryhmien mukaan saisi sanoa kuolleiksi, vaan marttyyreiksi.

Lehdistönvapaus on Pakistanissa olematon, siitä ovat diktatuurihallinnot pitäneet huolen. Jo 80-luvulla lehdistöä rajoitettiin laatimalla ankaria lakeja ja säännöksiä. Hallitusta ei painetussa sanassa saanut arvostella lainkaan, ja hallituksen edustajat kiersivät toimituksissa lukemassa juttuja etukäteen.

Askel vapaampaan suuntaan otettiin vuonna 1999, kun presidentti Pervez Musharraf antoi usealle yksityiselle televisiokanavalle toimiluvan.

– Kanaville oli vaikea löytää ammattitaitoista henkilökuntaa; eihän Pakistanissa ollut ennen ollut yksityisiä televisioasemia. Kun kanavat sitten sortuivat virheisiin, kiirehti Musharraf sulkemaan niitä useiksi päiviksi ja kielsi kanavia sitten lähettämästä ohjelmia, jotka käsittelivät maan turvallisuusasioita, hallitusta tai terrorismin vastaista sotaa.

Jälkimmäinen on Pakistanissa niin kuuma peruna, että siihen ei moni toimittaja tartu. Lehdistöllä ei käytännössä ole vapautta kirjoittaa aiheesta, koska maan turvallisuusjoukot kontrolloivat kaikkea terrorismin vastaiseen sotaan liittyvää informaatiota hyvin tarkasti. Armeijalla on omat vakoilijansa jopa mediassa, ja ulkomaalaisetkin toimittajat pidetään tehokkaasti loitolla aiheesta.

– Valitettavasti myös journalistiliitot ovat heikentyneet viime aikoina, ja media on jakautumassa niin sanottuihin isänmaallisiin ja ei-isänmaallisiin ryhmittymiin. Jos olet lähellä uskonnollisia liikkeitä ja kirjoitat heille myötämielisesti, sinut luokitellaan ”pyhäksi ja isänmaalliseksi” toimittajaksi. Jos taas kirjoitat Amerikasta, Intiasta tai ihmisoikeuksista, leimataan sinut nopeasti epäisänmaalliseksi henkilöksi.

– Monet islamistiryhmät vastustavat kaikkia muita uskontokuntia kuin omaansa ja haluaisivat käännyttää muutkin kansakunnat muslimeiksi. Näiden ryhmittymien mielestä Amerikka, Israel ja Intia ovat islamin ja Pakistanin suurimmat viholliset, Gillani kertoo.

Waqar Gillani ei näe maansa tilanteen paranevan lähiaikoina.

– Valitettavasti en ole kovin optimistinen. Ihmiset pelkäävät ja maata taloudellisesti ylläpitävä keskiluokka on henkisesti lamaantunut.  Se tietää, ettei hallitus pysty ratkaisemaan maan valtavia ongelmia. On surullista nähdä oman maan kansalaiset näin avuttomina, Gillani sanoo.