”Pahat, pahat amerikkalaiset” – Englannissa kannattajat kumartavat saudiomistajien verirahalle, mutta kavahtavat Yhdysvaltoja
Kun englantilainen jalkapallokannattaja ja amerikkalainen miljonääriomistaja kohtaavat, kulttuurinen yhteentörmäys on väistämätön.
Vierailin talvella 2020 tuolloin Englannin Championshipissä pelanneen Wycombe Wanderersin kotiareenalla Adams Parkilla. Kun seuran kansainvälinen markkinointijohtaja kiersi kanssani vuonna 1990 avattua stadionia ympäri, yksi hänen virkkeistään painautui syvälle mieleni sopukoihin.
Yhdysvaltalainen Rob Couhig ja hänen yhtiönsä Feliciana EFL Ltd olivat ostaneet Wycombe Wanderersin haltuunsa helmikuussa 2020. Sitä ennen Wanderers oli ollut AFC Wimbledonin ja Exeter Cityn ohella viimeisiä fanien enemmistöomistamia seuroja Englannin Jalkapalloliigassa eli neljällä korkeimmalla sarjatasolla.
”Tiedäthän: pahat, pahat amerikkalaiset. Moni ajattelee, että amerikkalaiset omistajat ovat pahoja”, Gadd tuskaili jutellessamme seurayhteisön haasteista uusien omistajien aikakaudella.
Pahat, pahat amerikkalaiset. Sanat särähtivät korvaani ja jäivät jäytämään alitajuntaani. Aloin hahmottamaan, miten syvä epäilyksen siemen englantilaiseen jalkapallokannattajaan oli kylvetty yhdysvaltalaisia omistajamiljonäärejä kohtaan.
” Miksi ihmeessä Englannissa suhtaudutaan niin vihamielisesti yhdysvaltalaisomistajiin, mutta moni on valmis ummistamaan silmänsä muista maanosista tulevien omistajien ongelmallisuudelta?”
Samaan aikaan brittikentillä oli toisenlaisia esimerkkejä. Manchester Cityn oli omistanut vuodesta 2008 eteenpäin Arabiemiraattien valtiojohtoon suoraan linkittyvä Abu Dhabi United Group. Manchester Cityn kannattajat olivat eläneet vuosikymmenen euforiassa, kun Arabiemiraattien rahoilla tähtipelaajia täyteen pumpattu joukkue oli voittanut mestaruuksia toisensa perään.
Vuosi Wycombessa vierailuni jälkeen, lokakuussa 2021, Saudi-Arabian valtiollinen sijoitusrahasto osti Newcastle Unitedin enemmistöomistukseensa.
Kun pitkään vireillä ollut seurakauppa varmistui, Newcastlen perinteikkään kotistadionin St James’ Parkin ympärillä vallitsi absurdi näky. Kannattajat juhlivat antaumuksella, kuin mestaruutta konsanaan, kun karmeista ihmisoikeusrikkomuksistaan tunnettu valtio avasi rahahanansa Koillis-Englantiin.
Keväällä 2022 venäläinen oligarkki Roman Abramovitš oli pakotettu myymään Chelsean, jonka oli omistanut vuodesta 2003 asti. Venäjä oli aloittanut brutaalin yksipuolisen hyökkäyssotansa Ukrainassa. Abramovitš on Venäjän itsevaltaisen presidentin Vladimir Putinin oligarkkisisäpiiriä ja joutui Britannian pakotelistalle hyökkäyssodan seurauksena.
Chelsean kannattajat lauloivat toisinaan vielä hyökkäyssodan alettua sekä seuramyynnin jälkeen Abramovitšin nimeen, ja Stamford Bridgen stadionilta löytyi Venäjän lipun väreihin maalattu ex-omistajan kuva The Roman Empire -tekstillä.
Länsimaissa kasvaneelle ihmiselle tuo kaikki näytti käsittämättömältä. Miksi ihmeessä Englannissa suhtaudutaan niin vihamielisesti yhdysvaltalaisomistajiin, mutta moni on valmis ummistamaan silmänsä muista maanosista tulevien omistajien ongelmallisuudelta?
”Valioliigan suurseurat Arsenalin, Liverpoolin ja Manchester Unitedin johdolla ovat luoneet prototyypin amerikkalaisesta omistajasta. Mielikuvaksi on muodostunut etäinen ja hiljainen liikehenkilö, joka ei ole kiinnostunut kannattajista tai seurakulttuurista, vaan ainoastaan omien tulojensa maksimoinnista.”
Ilmeisin ja merkittävin syy liittyy brittien ja yhdysvaltalaisten täysin erilaiseen tapaan käsittää urheilua. Yhdysvaltalaisille kyse on puhtaasti viihdebisneksestä, jonka takana piilee äärimmilleen viety kylmän kapitalistinen ajatusmaailma. Tässä ajatusmaailmassa urheiluseuran tarkoituksena on tuottaa omistajilleen maksimaalisesti taloudellista voittoa sekä katsojille leipää ja sirkushuveja.
Englantilaiset katsovat jalkapalloa peli keskiössä ja vahvasti tunne edellä. Karrikoidusti eron voi tiivistää siten, että yhdysvaltalaisomistajat hahmottavat seuran kannattajan olevan maksava asiakas, objekti, jolla ei ole sananvaltaa mihinkään. Englantilainen jalkapallokannattaja kokee itsensä subjektina, kiinteänä osana yhteisöä, jolla on omistajuutta ja mielipidevaltaa kannattamansa seuran asioihin.
Kun amerikkalainen liikehenkilö ostaa englantilaisseuran haltuunsa ja alkaa puhua ylhäältä käsin numeroista tai viihteestä, keskiverto kannattaja vieraantuu välittömästi.
Valioliigan suurseurat Arsenalin, Liverpoolin ja Manchester Unitedin johdolla ovat luoneet prototyypin amerikkalaisesta omistajasta. Mielikuvaksi on muodostunut etäinen ja hiljainen liikehenkilö, joka ei ole kiinnostunut kannattajista tai seurakulttuurista, vaan ainoastaan omien tulojensa maksimoinnista.
Pisimmälle negatiivinen mielikuva on kehittynyt Manchester Unitedin omistavan Glazerin perheen ympärillä. Viime vuosina protestit Glazereitä kohtaan ovat kiihtyneet entisestään, mutta ne ovat peruja jo vuosikymmenten takaa. Esimerkiksi Glazerin perheen omistajuutta vastustavan Manchester United Supporters’ Trustin juuret ulottuvat vuoteen 1998. Tuolloin joukko kannattajia ryhmittyi Shareholders United -nimellä australialaisyhdysvaltalaisen mediamogulin Rupert Murdochin ostoyrityksiä vastaan.
Kannattajat saivat torpedoitua Murdochin ostoaikeet, mutta yhdysvaltalainen Malcom Glazer sai seuran haltuunsa vuonna 2005. Shareholders United muuttui kaupan myötä Supporters’ Trustiksi, joka menetti Glazerin saapumisen jälkeen viimeisenkin omistussiivunsa seurasta.
Glazer hankki Manchester Unitedin omistukseensa velkarahalla, siirsi vastuun veloista seuralle ja kasvatti itse varallisuuttaan osingoilla. Kun Malcom Glazer menehtyi vuonna 2014, omistajuutta jatkoi hänen jälkikasvunsa Avram Glazer, Bryan Glazer ja Joel Glazer. He ovat johtaneet seuraa kuin puolitärkeää sivubisnestä kaukaa Yhdysvalloista.
Jännite paikallisten kannattajien ja omistajien välillä huokuu kierros toisensa perään Old Traffordilla. Kun Manchester United ei ole menestynyt viimeiseen 13 vuoteen urheilullisesti, ilmapiiri on kiristynyt entisestään. Kun joukkue tekee maalin, katsomossa hetkellisen spontaanin riemun jälkeen alkaa välittömästi rytmikkäänä laulu We want Glazers out, we want Glazers out.
Myös Arsenalin omistavasta Stan Kroenkesta ja Liverpoolin omistavasta John W. Henrystä on jäänyt paikallisille kannattajille etäinen ja bisnesorientoitunut mielikuva, jonka takia kaikki seurojen ympärillä tapahtuvat huonot asiat on ollut helppo laittaa heidän synneikseen.
Amerikkalaisomistajien viheliäinen maine sinetöityi keväällä 2021, kun Superliiga-skandaali ryöpsähti esille. Brittiläiset ovat jalkapallotraditionalistista kansaa, joille ajatus superrikkaiden seurojen suljetusta liigasta on vastoin kaikkea urheilullista moraalia.
Vaikka Superliiga projektina henkilöityi Barcelonaan, Real Madridiin ja Juventukseen, englantilaisittain suurimpien saatanoiden viitan saivat harteilleen Arsenalin, Liverpoolin ja Manchester Unitedin omistajat. He olivat Real Madridin Florentino Perezin ja Juventuksen Andrea Agnellin ohella merkittävimmät Superliigaa ajaneet voimat.
Heihin henkilöityi valtava kuilu amerikkalaisen ja englantilaisen urheiluymmärryksen välillä. Glazerit ja Kroenket seurasivat ymmyrkäisinä, kun kannattajat vaativat kaduilla vierasreissuja Stoke-on-Trentiin, vaikka he olisivat tarjonneet heille viikko toisensa jälkeen globaalia tähtiloistetta ja Real Madridin kaltaisia vastustajia.
Samaan aikaan Chelsean ja Manchester Cityn omistajaportaat olivat suhtautuneet alun alkaenkin nihkeästi koko Superliiga-hankkeeseen. Abramovitš esikuntineen oli investoinut Chelseaan vuosien ajan valtavan määrän rahaa. Hän tiedosti etukäteen yhdysvaltalaiskollegoitaan realistisemmin, miten paikalliset kannattajat tulisivat reagoimaan hankkeeseen.
Manchester Cityn omistavalle sheikki Mansourille kyseessä on puhtaasti valtiollinen projekti. Superliigan taloudellinen painoarvo ei ollut hänelle samalla tavalla tärkeä kuin seuran omistamisen poliittinen merkitys.
Superliiga-skandaali vahvisti asetelmaa, jossa englantilaiset näkevät amerikkalaisomistajat omaa etuaan tavoittelevina piheinä paholaisina, jotka yrittävät muuttaa heidän ikiaikaisia tapojaan seurata jalkapalloa.
Urheiluymmärrykseen liittyvät erot ovat huokuneet saarelle saapuneiden uusien yhdysvaltalaisomistajien kommenteista, jotka ovat saaneet heidät näyttämään hönteiltä typeryksiltä paikallisten silmissä. Chelsean nykyinen omistaja Todd Boehly sai lyhyessä ajassa klovnin maineen kommentoimalla milloin mitäkin – esimerkiksi ehdottamalla Valioliigan tähdistöottelua tai pohtimalla julkisesti, voisiko hänen joukkueensa pelata 4-4-3-ryhmityksellä.
Joulukuussa 2022 Bournemouthin ostanut William ”Bill” Foley äimisteli vieraillessaan ensimmäisessä kotipelissä, miksi suurin osa ihmisistä katsomossa on vanhoja ukkoja. Muun muassa jääkiekon NHL-seura Vegas Golden Knightsin omistava 80-vuotias miljardööri oli ihmeissään, kun amerikkalaisten käsittämät viihde-elementit loistivat poissaolollaan pelin aikana.
Vastapainoksi öljyrahavaltioiden miljardöörit ovat näyttäytyneet kaikessa hiljaisuudessaan erinomaisilta omistajilta. Manchester Cityn tai Newcastlen kannattajille valtiojohtoiset omistajat näyttäytyvät kaukaisina hyväntekijöinä, jotka investoivat rahaa heidän kannattamaansa jalkapalloseuraan ja kotikaupunkinsa infrastruktuuriin. Ennen kaikkea he eivät yritä sorkkia englantilaisille niin kovin rakkaita pelipäivän traditioita tai kertoa ulkopuolelta, miten jalkapalloa pitäisi seurata.
”Kaksikko on Wrexhamin viime vuosien urheilullisella menestyksellä sekä omalla taloudellisella sitoutumisellaan sulattanut hiljalleen paikallisten sydämiä.”
Kuten lähes minkä tahansa asian kohdalla, myös epäilys yhdysvaltalaisomistajia kohtaan on valunut ylhäältä alas. Tämän huomasin itsekin vieraillessani aikanaan monien alasarjaseurojen pakeilla.
Esimerkiksi Portsmouthissa, joka oli vuoteen 2017 asti kannattajien enemmistöomistuksessa, kipuillaan paikoin edelleen seuran myyntiä yhdysvaltalaiselle Michael Eisnerille. Hän on tehnyt alasarjoihin sukeltaneessa entisessä valioliigaseurassa nousujohteista työtä, mutta osa paikallisista haikailee edelleen kannattajaomisteista aikaa.
Löytyy myös päinvastaisia esimerkkejä, jotka ovat avanneet englantilaisten sydämiä Atlantin toiselle puolelle. Ipswichissä suurin osa kannattajista oli niin kypsyneitä aiempaan omistajaan, paikalliseen Marcus Evansiin, että investointiryhmä Gamechanger 20:n ostoprosessi ei herättänyt suurta vastahankaa keväällä 2021. Kun joukkue vielä nousi uusien omistajien aikana Ykkösliigasta pikavauhtia Valioliigaan, he saivat sankarin maineen.
Vuosikausia riutuneessa Wrexhamissa Hollywood-omistajat Rob McElhenney ja Ryan Reynolds herättivät aluksi runsaasti epäilyksiä. Kaksikko on Wrexhamin viime vuosien urheilullisella menestyksellä sekä omalla taloudellisella sitoutumisellaan sulattanut hiljalleen paikallisten sydämiä.
”Lopulta ainoa keino, jolla yhdysvaltalaisomistaja voi saada edes puolivarauksetonta rakkautta englantilaiskannattajalta, on urheilullinen menestys.”
Brittiläisen jalkapallokannattajan ja yhdysvaltalaisen liikehenkilön sielunmaisemat tuskin koskaan täysin kohtaavat. Tämä näkyi jo nykymuotoisen Valioliigan syntyvaiheessa, kaudella 1992–93, kun uusiutuneeseen sarjaan yritettiin amerikkalaishenkisesti tuoda viihde-elementtejä cheerleadereineen, puoliaikaesityksineen ja ilotulituksineen.
Brittiläiset, jotka halusivat katsoa jalkapalloa ja juoda olutta, olivat ihmeissä. Kokeiluista luovuttiin nopeasti.
Lopulta ainoa keino, jolla yhdysvaltalaisomistaja voi saada edes puolivarauksetonta rakkautta englantilaiskannattajalta, on urheilullinen menestys. Tästä hyvä esimerkki on Arsenal, jonka paikalliset kannattajat eivät vieläkään vanno Kroenken nimeen, mutta vihamieliset protestit ovat hiljentyneet viime vuosien nimekkäiden pelaajahankintojen ja hyvien tulosten myötä
