Paavo Lipponen pitää sosiaalista mediaa vaarallisena: ”Ja pahemmaksi menee, kun maailman vaarallisin mies Trump ja maailman suurin moukka Musk pääsevät valtaan”

Haastattelun aluksi Paavo Lipponen, 82, haluaa sijoittaa töölöläisen kirjastohuoneensa Suomen poliittisen historian kartalle: tässä samassa talossa asui hänen etäinen sukulaisensa Lauri Ingman, joka oli Lipposen tavoin kahdesti pääministerinä.

Kokoomuslaisen Ingmanin ensimmäinen kausi oli sisällissodan jälkeen, jolloin sodan hävinneet vasemmistolaiset saivat asettua ehdolle kunnallisvaaleihin alle vuosi sodan päättymisestä. Toisen kerran Ingman oli pääministerinä tasan sata vuotta sitten.

Näiden kausien välissä nähtiin itsenäisen Suomen ainoa ministerimurha, kun äärioikeiston viha liberaalia sisäministeriä Heikki Ritavuorta kohti johti tämän murhaan Lipposen talon ovella.

Ritavuoren serkun pojanpojan pojanpoika taas on nykyinen elinkeinoministeri Wille Rydman.

Istumme tänään kivenheiton päässä eduskuntatalosta. Paikka ja ympäristö tihkuu politiikkaa halki aikojen. Politiikkaa on tihkunut myös Paavo Lipposen elämä.

Seitsemän vuosikymmentä sitten Lipposen maailma oli kaukana näiltä töölöläisiltä kaduilta, kaukana politiikasta ja Euroopan metropoleista. Mutta nuoren miehen mieli lensi jo korkealla.

Kuopiolaisesta kirjastosta lainatuissa Platonin teoksissa nuorta Lipposta innoitti filosofikuninkaan idea: ihannevaltio utopiassa joko filosofeista tehdään kuninkaita tai sitten kuninkaiden on ryhdyttävä filosofeiksi, sananmukaisena käännöksenä: viisauden rakastajiksi.

Tämä johtoajatus alkoi kantaa Lipposta seitsemän vuosikymmenen ja usean toistaan seuranneen maailmanajan läpi, paikasta seuraavaan: filosofi ja hallitsija ovat eri rooleja, mutta niiden tulisi lähentyä toisiaan.

Tänään Paavo Lipponen on pisimpään yhtäjaksoisesti pääministerinä toiminut suomalainen. Hän aloitti muistelmiensa kirjoittamisen lähes kaksi vuosikymmentä sitten. Urakka on nyt tullut päätökseen ja kirja valmistuu kevääksi: on aika katsoa, miten muistaminen muuttaa menneisyyttä ja miten menneisyys on muuttanut sitä, mistä tuli nykyhetki. Ja mitä kuuluu sille filosofihallitsijalle, joka Lipposen mielessä jo nuorena siinsi.

Miltei tasan 30 vuotta sitten, keväällä 1995, kaikki muuttui nopeasti. SDP voitti vaalit ylivoimaisesti ja Paavo Tapio Lipposesta tuli Suomen 66. hallituksen pääministeri.

Hallituspohja oli ennen näkemätön – ja nykyhetkellä vaikeasti kuviteltavissa: SDP, kokoomus, RKP, vasemmistoliitto sekä vihreät. Uuden ajan merkkejä oli totisesti ilmassa: hallituksen nimittänyt uusi demaripresidentti Martti Ahtisaari tuli politiikan ulkopuolelta, kokoomus oli ollut SDP-vetoisessa hallituksessa sotien jälkeen vain yhden kerran aikaisemmin. Vasemmistoliitto oli syntynyt muutamaa vuotta aikaisemmin kommunistisen puolueen ja vasemmistososialistien yhteisen puolueen SKDL:n raunioille ja vihreillä ei ollut mitään kokemusta hallitusvastuusta.

Ulkoministeriksi nousi ensimmäistä kertaa nainen, Tarja Halonen (sd.), oikeusministeriksi toinen tuleva kansansuosikki Sauli Niinistö (kok.) ja ympäristöministeriksi kolmas, Pekka Haavisto (vihr.). Ja ennen kaikkea Suomesta oli juuri tullut Euroopan unionin jäsen: Neuvostoliiton varjon, Kekkosen ja ystävyysliturgian aika oli jäänyt peruuttamattomasti taakse.

Kukaan ei tiennyt vielä, että Nokiasta tulee se, mikä siitä tuli: maailman markkinajohtaja ja koko kansantalouden veturi. Oli vain – tuolloinkin epäsuosittu – talouskuri. Moni SDP:tä äänestänyt oli pettynyt siihen, että Esko Ahon (kesk.) ja Iiro Viinasen (kok.) myrkkyrohdoista ei päästykään eroon yhdessä yössä.

Laman selkä oli taittunut, mutta valtionvelka ei. Lipponen kuvailee pääministeriyden ongelmaa: pitäisi edistää johtamansa puolueen asioita sekä olla eri puolueita tasapainottava voima.

– Avainasemassa oli – on aina – pääministerin ja valtiovarainministerin välinen luottamus, Lipponen sanoo.

Lipposen ja valtiovarainministeri Niinistön tiiviillä yhteistyöllä velkaantumisen suunta kuitenkin kääntyi vuonna 1997, kuusi vuotta laman alkamisen jälkeen. Eikä Lipponen malta olla letkauttamatta, että hänen – sosiaalidemokraatin! – hallitustensa jälkeen valtionvelka on sitten taas ollut hunningolla.

Ajoitus on politiikan taidetta parhaimmillaan. Kolme vuosikymmentä sitten Suomi oli juuri aloittanut jäsenenä EU:ssa. Takana oli vuoden 1994 kansanäänestys, jossa Suomen kansa oli äänestänyt Suomen integroitumisesta Euroopan Unioniin. Siinä kohtaa Suomi muuttui pysyvästi. Paavo Lipponen kertoo, miksi.

– EU-jäsenyyden hyväksyminen oli hallitusmuodon hyväksymisen jälkeen suurin muutos Suomen historiassa – se koskia kaikkia mahdollisia aloja. Mutta jos Ruotsi olisi äänestänyt ensin ja päättänyt jäädä ulkopuolelle, ei Suomikaan ehkä olisi lähtenyt mukaan. Ja koska Suomi ehti ensin päättää jäsenyydestä, Ruotsin oli vaikea jäädä ulkopuolelle.

Tämähän alkaa kuulostaa siltä, että Nato-jäsenyys on vain sen kehityksen päätepiste, jossa Suomi toimii ensin ja itsenäisesti.

Mutta emme me olleet lännessä pelkästään tervetulleita, Lipponen muistuttaa.

– Neuvostoliiton varjo yllämme herätti varsinkin läntisessä elinkeinoelämässä paljon epäilyksiä.

Enää ei ole sitä ongelmaa, mutta ajalla on yhä sellainen ominaisuus, että kelloja ei voi pysäyttää. Lipposta harmittaa, että unionia ei ole kehitetty, vaan etsikkoaika on mennyt. Se on johtanut siihen, että päätään erityisesti Itä-Euroopassa nostava äärioikeisto voi sabotoida koko unionin toimintaa.

– Toiveet olivat korkealla silloin, kun pyrin komission puheenjohtajaksi. Ja nyt sitten on housut kintuissa. Aivan mahdoton tilanne: Ukraina, eikä kilpailukykyä ole suhteessa Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Hyviäkin yrityksiä on, mutta unionin toimintakyky edellyttäisi määräenemmistöpäätöksiä, jotta ei tarvitsisi antaa Unkarin Orbánin retostaa. Se on mahdollista, kun vaaditaan aina yksimielisyys. Se on niin mennyttä aikaa kuin olla voi!

Lipposen poliittinen herätys tapahtui kaukana niin Savosta kuin Töölöstäkin: nuoruuden käänteentekevä kokemus oli koulun jälkeinen vuosi Yhdysvalloissa. Lipponen muistaa aikaa, jolloin nuoriso oli aloittanut liikehdinnän, kaikkialla yliopistolla puhuttiin politiikkaa. Lipposen silmiin syttyy hohde hänen muistellessaan innostuksen aikaa.

Mutta paikka ja aika oli Lipposelle väärä: paluu Suomeen keskelle noottikriisiä teki nuorukaisesta presidentti Urho Kekkosen kannattajan – mikä tarkoitti 1960-luvun alussa sosialidemokraattien vastustamista.

Lipposen ura on muutenkin täynnä tilanteita, joissa ajoitus etsii oikeaa kohtaansa historiassa. Kuten silloin, kun Kekkonen pyysi vuosikymmenen lopulla demarien puoluetoimistossa työskennellyttä nuorta maisteria kansainvälisten asioiden avustajakseen. Lipponen jätti tarttumatta tarjoukseen.

– Silloin olisi kyllä politiikka jäänyt, Lipponen arvelee.

Hän pyrki ja pääsi eduskuntaan paljon myöhemmin, yli nelikymppisenä 80-luvun Mauno Koivisto -ilmiön imussa, kun SDP:n kannatus huiteli kolmessakymmenessä prosentissa.

Suurten ikäluokkien ikätoverit olivat istuneet Arkadianmäellä siinä vaiheessa jo monta vaalikautta. Jotkut olivat jo ehtineet lähteäkin politiikasta – kuten Lipposta viisi vuotta nuorempi demarikomeetta Ulf Sundqvist Suomen Työväen Säästöpankin pääjohtajaksi.

Seuraavissa vaaleissa Lipponen ei päässyt enää läpi. SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa pyysi häntä silti seuraajakseen.

– Itse asiassa minulla oli ollut mielessä, että haluaisin johtaa puoluetta. Mutta tuolloin siitä ei tietenkään olisi tullut mitään, kun olin pudonnut eduskunnasta. Lähinnä mietin kokonaan lähtemistä pois politiikasta.

Toisin kävi, muttei mutkitta. Sorsan jälkeen SDP:n johtoon valittu Pertti Paasio menetti omiensa tuen, kun puolue joutui oppositioon vuonna 1991. Lipponen palasi vaaleissa eduskuntaan Helsingin viimeisenä demarina ja Paasion tilalle puheenjohtajaksi valittiin Sundqvist.

Suomeen iski saman tien karmea lama, joka johti puolen miljoonan ihmisen työttömyyteen. SDP:n kannatus nousi oppositiossa kohisten, mutta Sundqvist joutui eroamaan kahden vuoden jälkeen, kun kävi ilmi, että hän oli myötävaikuttanut johtamansa pankin lainoihin, joilla oli rahoitettu Sundqvistin oman yrityksen ostamista. SDP:n kaaosta syvensi koko työväenpankin kaatuminen liiallisen riskinoton tähden periporvarillisen Kansallispankin syliin, ja samalla murenivat muutkin ns. punapääoman linnakkeet eli pitkäaikainen vasemmistolainen suurliiketoiminta.

– Se varmaan näytti kaoottiselta, Lipponen kuvailee.

Silloin, vuonna 1993, Lipposen aika ja paikka olivat vihdoin kohdallaan: Sundqvist itse kysyi Lipposta asettumaan ehdolle.

– Sundqvist oli sukupolvemme ehdottomasti etevin poliitikko. Hänhän oli rakennustyöläisen poika. Minä en ollut työläistaustasta lähtöisin, ja SDP:ssä sillä oli merkitystä. Minä kunnioitin näitä pitkän linjan työläispoliitikkoja kuten Lauri Ihalainen, Matti Puhakka ja Matti Ahde, jotka opettivat meitä maistereita.

Lipponen tuli valituksi puolueen puheenjohtajaksi keskellä lamavuosia 1993.

– Kiitospuheessani sitten kiitin kaikkia kilpakumppaneitani erikseen ja siteerasin Edith Södergranin runoa. Se oli kypsymisen hetki minulle: erittäin vakavassa tilanteessa ei pidä nähdä vihollisia ympärillä, vaikka yhteistyösuhteet politiikassa olisivat rikki.

Selvästikin filosofikuningas-hetki.

Pian kaksi vuosikymmentä päiväpolitiikan maailmaa etäämpää tarkkailut, ja silloin tällöin terävillä kirjoituksillaan huomiota herättänyt Lipponen ei entisiä muistellessaan jyrähdä – vaikka moni hänet jyrähtelijänä muistaa. Mutta kaukana on myös Mooses. Ei Lipponen hitaastikaan puhu, vaan innostuu jatkuvasti maailmasta kaukana Töölönlahden tuolla puolen. Yhteyksiä pidetään edelleen taannoisiin eurooppalaisiin kollegoihin, joita hän luonnehtii nopein siveltimenvedoin.

Parhaita ystäviä ovat Italian ex-pääministeri ja EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi – ”älykkö”, Il Professore, entinen EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker –”omalakinen huumorimies, taitava sukkuloija”, Ruotsin entinen pääministeri Göran Persson - ”pragmaatikko, kiireestä kantapäähän poliitikko”. Loput ovat erilaisia persoonia siltä väliltä, kuten Itävallan liittokansleri Franz Vranitzky…

Listaa riittää. Yhden nimen kohdalla Lipponen empii: Britannian pääministeri Tony Blair, sillä ”hänhän nousi sitten tällaiseen eliittiin”.

Lipponen selvästi karsastaa kansainvälisten suihkuseurapiirien säihkettä – mutta yhtä lailla hän on kieltäytynyt sellaisesta kollegaporukan maailmanparannuksesta, jota Martti Ahtisaari harjoitti eläköityneiden valtionpäämiesten The Elders -ryhmässä.

Moni edellä mainituista Lipposen eurooppalaisista ystävistä on ollut eräänlaisia filosofikuninkaita. Entä Lipponen itse? Käsi sydämelle, onko nuoruuden tavoite toteutunut?

– Minä pidän Koivistoa viisaimpana presidenttinä, joka meillä on ollut. Muistopuheessani vertasin häntä filosofikuninkaan ideaaliin, joka on ollut minulle saavuttamaton. Minä en käyttäytymiseltäni vastannut niitä vaatimuksia, mutta Koivisto oli minulle malli: yhteistyötä ja liikkumatilaa ministeriöille, mutta johtamisen pitää olla omissa käsissä.

Koivistoa pidettiin filosofisena, mutta myös vaikeaselkoisena.

– Hänhän usein väisti sen, mitä kysytään, ja puhui jotakin muuta. Väistäminen on taito sekin, Lipponen väistää kysymyksen, pieni pilke silmäkulmassaan.

Myös toisen demaripresidentin, Tarja Halosen, Lipponen arvostaa korkealle. 1990-luvun lopulla EU-Suomessa ajantasaistettiin ihmisoikeudet eurooppalaiselle tasolle ensin kansalaisten oikeustajuun ja sitten itsenäisyyden aamuhämärän aikaiseen perustuslakiin.

– Tarja Halonen on ollut maailman tason ihmisoikeuksien ja tasa-arvon edistäjä. Juuri hänen ulkoministeriaikanaan ne tulivat myös keskeiseksi osaksi ulkopolitiikkaa.

Katse menneestä lopuksi vielä tulevaisuuteen. Lipponen haluaa kannustaa niitä kaksikymppisiä, jotka miettivät menemistä politiikkaan.

Mutta tavallaan poliittinen osallistuminenkin on kulkenut 1970–1980-luvun järjestöjyrien, valtakirjojen ja kokoustekniikan kultakaudesta takaisin 60-lukulaisuuteen, jolloin spontaanit mielenosoitukset ja epämuodollinen toiminta olivat muodissa.

Adressit, Facebook-ryhmät ja peukuttaminen ovat helppoja tapoja osallistua, vaikka ne eivät synnytäkään kestävämpiä vallankäytön rakenteita.

Isoin ero Lipposen omaan aikaan on hänelle itselleen päivänselvä:

– Onhan tämä some sellainen ympäristö, jossa minä en ikinä olisi selvinnyt. Se on kauheaa ja pahemmaksi menee, kun maailman vaarallisin mies Trump ja maailman suurin moukka Musk pääsevät valtaan.

Ei tätä voi näihin tunnelmiin jättää. Sodan, ilmastonmuutoksen ja muiden kriisien keskellä täytyy vielä kysyä: Missä on toivoa?

– Kyllä se on nuorissa. Että jaksetaan uskoa. Meillä on hyvin asiat siinä mielessä, ajatellaan vaikkapa maanpuolustustahtoa. Minä vain toivoisin, että Suomi ei olisi mikään soturikansa, vaan että yhteiskunnallinen herääminen olisi innokkaampaa.

Ehkä ripaus filosofikuningasta sittenkin. Ja kouriintuntuvia jäämiä nuoresta kuopiolaispojasta, joka taannoin hahmotteli ihannevaltion olemusta Platonia luettuaan.