Venäläisen ravintolan kabinetissa on kuluneet keltaiset tapetit, hopea-aterimet pöydässä ja Mannerheimin kuva seinällä. Tyhjässä huoneessa on aikaa esittää ensimmäinen kysymys itselleen.
Pelkäänkö minä Paavo Lipposta?
No, kenties pelätä on turhan vahva sana. Mutta käsi sydämelle: kuka ei tuntisi pientä jännitystä odottaessaan Lipposta kahdenkeskiseen tapaamiseen?
Entinen pääministeri ja puhemies puhuu harvakseltaan ja painavasti. Jos Lipponen suuttuu, Lipponen murahtelee tai vaikenee kokonaan. Huhtikuun Journalisti-lehdessä toimittajat arvioivat pariakymmentä suomalaista poliitikkoa. ”Halvimman keskiolutkuppilan portsarikaan ei ole yhtä töykeä”, lehti kiteytti kommentit Lipposesta. ”Ydinkysymys on, kuinka hän on pystynyt toimimaan koko ikänsä politiikassa pystymättä silti luomaan itselleen minkäänlaista järjellistä mediasuhdetta.”
Toisaalta omissa muistikuvissani Lipponen on oikein hyvä pääministeri, ja mitä pitempään nykyinen pääministeri istuu vallassa, sitä paremmaksi Lipponen muuttuu. Lipposen kosketus saattoi olla kovakourainen, mutta hänen käsissään tunsi ainakin olevansa varmassa otteessa. Pääministeri vei, kansa tanssi.
Mutta ei saa muistella vanhoja, haikailla menneiden perään. Yritän välttää taipumusta pessimismiin, kaiken nykyisen vähättelyyn ja arvosteluun.
Edellinen lause ei ole minun, se on Paavo Lipposen. Lipponen sanoo sen pian ravintolakabinettiin saavuttuaan.
Ei siis olekaan niin, että Mooses olisi laskeutunut vuoreltaan tuomitsemaan rappioon vajonneen kansan. Ei, vaikka sellaistakin voisi luulla, kun entinen pääministeri kirjoittaa kirjan sivistyksestä. Toukokuun puolivälissä ilmestyvän kirjan nimi on Järki voittaa – suomalainen identiteetti globalisaation aikakaudella, ja kirjailija itse luonnehtii sitä pamfletin ja esseekirjan välimuodoksi.
”Tämä kirja on odottanut tulemistaan. Olen jo pitkään kirjaan kirjoittanut näistä asioista ja harrastanut niitä. Tässä kirjassa on kyse historiasta ja menneisyyden tulkinnasta, historian heijastuksista tähän päivään. Se on sen jonkinlainen pääteema.”
Pääteema, todellakin. Järki voittaa -teosta voisi luonnehtia Suomen historian oppitunniksi, jolla karttakeppiä heiluttaa Paavo Lipponen, historianopettajan aviomies. Tarvitsemmeko me tukiopetusta?
”Nuoremmat sukupolvet ovat entisiä paremmin koulutettuja ja siinä mielessä sivistyneitä. Mutta historiattomuus häiritsee.”
Suomen historia Lipposen kertomana on vähän kuin Timo Koivusalon elokuva, liikuttava tarina pienestä kansakunnasta, joka suurempiensa puristuksessa löytää itsenäisyytensä ja länsimaisen demokratian. Möreä-ääninen kertoja haluaa nostaa esiin väärin tulkittuja vaiheita.
”Niin kuin nyt vuosi 1809. Siitä on tehty niin suuri vedenjakaja, ettei sitä edeltänyttä aikaa ole noteerattu. Ilman Ruotsin vallan ajan perintöä kohtalona olisi ollut enemmän tai vähemmän feodaalinen järjestelmä ja itäeurooppalainen tie, olipa se sitten Venäjän yhteydessä tai Saksan vasallivaltiona. Se on selvä. Sen sijaan Suomesta oli jo Ruotsin vallan aikana tullut länsimaa.”
Kansakunnan historiasta Lipponen etsii pohjaa kansalliselle itsetunnolle. Tässä mielessä kirja on kaikkea muuta kuin pessimistinen. Suomalaiset ovat vähätelleet itseään ja saavutuksiaan turhaan. Omaa pesää ei saa liata pöyhimällä sitä liikaa.
Esimerkiksi puhe suomettumisesta ärsyttää Lipposta. Hänen mielestään venäläisten edessä ei nöyristelty vaan väännettiin kättä, pelattiin peliä.
Hmm. Ensimmäisenä nousee mieleen Kekkonen karhujahdissa jossain Hrustsevin datsalla. Sitten Karjalainen, Virolainen ja kaikki vähäisemmät vallankäyttäjät, kirkasotsaiset nuorisopolitiikot ja paksumaksaiset bilateraalisen kaupan vääntäjät. Ainakin pelureita oli paljon, ja jotkut taatusti vetivät välistä. Monet pelasivat vastustajan pussiin, tahallaan tai tietämättömyyttään. Jossain pöydässä istui myös Paavo Lipponen, naama peruslukemilla.
Historian totuudet putoilevat Lipposen suusta omaan verkkaiseen tahtiinsa, eleettömästi kuin kortit pokeriammattilaisen käsistä.
”…tärkeää on myös käsittää tämä suuri kuva toisesta maailmansodasta ja sitä edeltäneestä ajasta. Länsimaat pettivät, eivät haastaneet Hitleriä ajoissa. Sitten tuli Molotov-Ribbentrop-sopimus, oltiin Neuvostoliiton armoilla…”
Lipposen povitaskussa pirisee, kriittisesti arvioiden sivistymättömästi. Lipponen sormeilee kännykkää pois päältä mutta vilkaisee sitten ruudulle.
”Ei kun se on mun tytär. Mä vastaan nopeasti.”
Reipas tytön ääni särähtelee kaiuttimessa. Lipposen ääni pehmenee isän ääneksi.
”Onks Anttilassa niitä? Käydään ostamassa. Kuule, eiks me huomenna mennä treeneihin. No mennään Anttilan kautta sitten niin. Tai sieltä tullessa. Okei. Just näin. Seelvä. ”
Isä laskee puhelimen yhä hymyillen, muuttuu taas Paavo Lipposeksi.
”Emilia. Yhdeksänvuotias.”
Mitä pitää hankkia?
”Sims kakkonen. Tai joku tämmönen.”
Mikä se on? Joku peli?
”Peli.”
Ensimmäisen kerran kabinettiin aukenee sukupolvien välinen kuilu. Toisin kuin voisi kuvitella, minä ja Paavo seisomme samalla puolella. Sims kakkonen, pitäisi varmaan tietää, mutta kun tässä maailmassa on vakava, perustavanlaatuinen ongelma. Kaikkea on aivan liikaa.
Sims kakkonen. Kahdentoista kuukauden euribor. Ilmastonmuutos. Päivähoitomaksut. Plussakortti. Bensan hinta. Kolmivuotisneuvola. Korvatulehduskierre. Entä jos tässä ei nyt kerta kaikkiaan ehdi miettiä mitään autonomian aikaa, kun kaiken ajan vie nykyaika?
”Onhan tämä monimutkainen maailma ja täynnä yllätyksiä. Niin kuin nyt vaikkapa syyskuun yhdestoista. Mutta kun vähänkään tarkemmin katsotaan, mitä siellä tapahtui, vastaan tulee sama vanha historia. Kun ei tunneta asioita riittävästi, ei puolin eikä toisin, menneisyydestä ei nähdä sivilisaatioiden yhteisiä juuria.”
OK. Syyskuun yhdestoista oli koko maailmaa yhdistävä kokemus. Mutta oletetaan uusi suomalainen: kolmikymppinen, joka työskentelee kansainvälisen yrityksen palveluksessa, tekee työnsä englanniksi ja tuntee paremmin Kreikan saaret kuin Kainuun vaarat. Miksi ihmeessä tällaisen ihmisen pitäisi tietää mitään mistään YYA-sopimuksista?
”Jos ei tunne oman kansakuntansa historiaa, ihminen on tyhjän päällä. Silloin täytyy vain matkia muita ja hankkia sillä tavalla uskottavuutta ja omanarvontuntoa.”
Eikö ajatus sivistyksestä jonkinlaisena rajallisena, ulkoa opittuna tietopakettina ole täydellisesti vanhentunut? Onhan meillä Google.
”No tuolla logiikalla ei paljon kouluakaan tarvitsisi käydä. Sen verran vain, että oppii lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Pitää ymmärtää suurempia kokonaisuuksia. Nähdä asioiden yhteydet. Tätä se sivistys on, ei todellakaan sitä, että on valtava tietomäärä. Eikä varsinkaan sitä, että se tietomäärä on jossain netissä.”
Jossain netissä – kuulostaa pahalta. Etenkin kun kirjasta löytyy tällainenkin ajatus: päämäärätön internetissä roikkuminen vie nuorison paremmilta harrastuksilta, kuten liikunnalta, valtavasti aikaa.
”No niin. Tässä tietenkin ajattelen tällaista addikti-ihmistä. Nuoret saattavat muodostaa itselleen oman maailman sinne nettiin. Ei ole kavereita, ei saa arvostusta, ja sitten se arvostus löytyy sieltä internetistä.”
Onko ihan pakko ajatella noin synkästi? Ilmaisohjelmat, tietopankit, keskusteluryhmät, Wikipedia - yhtä hyvin internetin voi nähdä sivistyksen kehtona.
”Ehdottomasti. Ei siitä ole kysymys, ettei se olisi mainio väline. Itsekin käytän sitä nykyään. Oikeastaan vasta varsinaisesti nyt eläkkeelle jäätyäni. Vähän on kangertelua vielä.”
Entäs sitten televisio? Kirjassa Lipponen toteaa näin: Ihmisiä halvennetaan tosi-TV:ssä, ja erilaiset tyhmennyskeskukset anglosaksisissa maissa kehittävät ohjelmaformaatteja, joita Suomessa sovelletaan orjallisesti. Näinkö huonosti ovat asiat?
”Lauantai-iltaan voi muodostua mahtava tv-putki. Se on oikein sen päivän kohokohta. Ensin Avara luonto, sen jälkeen brittidekkari, sitten Uutisvuoto. Jos on vielä siinä alussa Antiikkia, antiikkia, se on yhtä juhlaa.”
Uutisvuoto? Vieläkö ikuisuusohjelma on parhaassa terässään?
”Ehdottomasti. Päivin kanssa sitä yhdessä katsotaan ja välillä melkein lattialla pyöritään. Vaikea on kuvitella lauantaita ilman Tervoa.”
Jari Tervo mainitaan myös Lipposen teoksessa. On hieman epäselvää, saako Tervo intellektuellin arvon vai ei: häntä kuvaillaan pönäkän, totisena todistavan intellektuellin riemastuttavaksi vastakohdaksi.
Historianesityksensä lisäksi Lipponen pohtii kirjassaan maamme älymystön tilaa ja luettelee suomalaisia intellektuelleja, mutta pyytää, että lista pidetään salassa kirjan ilmestymiseen saakka. Sen voi kuitenkin paljastaa, että listan nuorimmat nimet ovat Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna. Tervokin on nuorisoa. Eikö älykästä kolmikymppistä ole vai onko intellektuelleilla alaikäraja? Ja kun Lipponen luettelee kirjassaan usein esikuvina mainittuja nykyajan ihmisiä, joukossa ovat Che Guevara, Willy Brandt, Martin Luther King ja John Lennon. Hehän ovat kuolleita!
”Se kertoo vain ja ainoastaan minun rajoittuneisuudestani. Toivon, että joku jatkaa tätä intellektuellien listaa sieltä neljänkympin alapuolelta.”
Mitä mieltä Lipponen noin muuten on sukupolvien välisistä suhteista? Syytökset tunnetaan, puolin ja toisin. Suuret ikäluokat ovat ahneita tulppia nuorten edessä. Nuoret ovat saaneet kaiken ilmaiseksi ja kasvaneet valmiissa maailmassa.
”Ainakin tuo on siinä mielessä pöljää, että suuret ikäluokat ovat omalla työllään nimenomaan pyrkineet siihen, että nuoremmilla olisi helpompaa.”
Diplomaattisesti sanottu. Lipponen pistää vielä paremmaksi.
”On aivan totta, että meillä on nyt liikaa kuusikymppisiä – esimerkiksi meillä SDP:ssä – asemissa, joista huomattava osa kuuluisi nuoremmille. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat olla aktiivisia. Sekin on tavallaan yhteiskunnan etu. Mutta nyt on kyllä päästy jämähtämään.”
Mistä jämähtäminen johtuu? Kiintyvätkö ihmiset asemiinsa?
”70-luvulla oli tilaisuus ottaa ne vallanpaikat sotasukupolven jälkeen, ja kun voimaa lukumääräisesti oli, ne otettiin. Mutta kyllä tällaisten kuuden- ja seitsemänkympin välillä olevien pitäisi nähdä, että nyt ei saa enää roikkua asemissaan. Pitää tehdä tilaa, kerta kaikkiaan, koska meidän on kansakuntana pärjättävä.”
Vaikea julistaa sotaa, kun vastapuoli laskee aseensa. Muutenkin yksimielisyys alkaa hirvittää. Olenko minä Paavo Lipponen?
Yhtäläisyyksiä paljastuu. Pidämme amerikkalaisista romaaneista. Olemme jättäneet kirjallisuudenopinnot kesken ja harhailleet sen jälkeen valtiotieteellisessä. Luemme liian vähän kaunokirjallisuutta ja liikaa kaikkea muuta.
Jos sitten rehellisesti tutkiskelen oletettavasti kolmekymppistä sieluani, olen hämmästyttävän usein Lipposen linjoilla. Suomalaisten pitäisi tosiaan luopua kummallisesta omavaraisajattelustaan ja vaikka vain vaihteen vuoksi kiittää Euroopan unionia esimerkiksi siitä, etteivät asuntolainojen korot nyt huitele Islannin viidessätoista prosentissa.
Myös minun mielestäni uusliberalismi on kauan sitten merkityksensä menettänyt sana, joka antaa lausujalleen ansaitsemattoman moraalisen ylemmyyden tunteen.
Kehitys on huolestuttava, jos se johtaa päätepisteeseensä. Silloin päädyn nimittäin kirjoittamaan tällaisia lauseita.
Koulutusmahdollisuudet ovat avautuneet kaikille. Samalla erot käyttäytymisessä, muodissa ja harrastuksissa ovat tasoittuneet, esimerkkinä denimfarkkujen yleistyminen työläisvaatteesta kaikkien suosikiksi. Sivistymättömintä käytöstä edustavat maailmalla nykyisin julkisuudessa keikkuvat super- ja äkkirikkaat, nuorehkot ihmiset, joilla ei kaikissa tilanteissa ole vaatteita juuri lainkaan.
Denimfarkkujen? Voi hyvä Jumala. Eivätkö pelkät farkut riitä? Eikö Päivi ole lukenut tätä tekstiä? Käyttääkö hänkin denimfarkkuja?
On minulla ja Paavolla onneksi ainakin yksi ero. Minä olen kiltimpi.
Cardiff, Wales, 1998: Paavo Lipponen ja Göran Persson seisovat vessajonossa. Lipponen on kiukkuinen, uhkailee Perssonia. Sinä saat varoa, Lipponen sanoo Perssonille. Perssonia pelottaa. Nelson Mandela astuu ulos vessasta ja solmii rauhan.
En tiedä Perssonin kirjassaan kertoman tarinan todenperäisyyttä enkä halua sitä Lipposelta tarkistaa. Olisi sääli, jos se ei olisi totta. Jos vähän uhkailee Ruotsin pääministeriä isänmaan puolesta, eikö se ole todellista heittäytymistä?
Osaa Lipponen olla äreä kotimaassakin. Onhan näitä ollut, välikohtauksia. Arja Alhon itku. Mauri Pekkarisen tupee. Puhemies Uosukaisen huomautus sopimattomasta kielenkäytöstä. Kolumneissaan kirjallisesti lahjakas Lipponen on muun muassa kutsunut keskustalaisten lehtien päätoimittajia maakuntiaan terrorisoiviksi satraapeiksi. Sana kauna alkaa nykykielessä olla jo Lipposen omaisuutta, niin ahkerasti hän on sitä käyttänyt.
Nykyaikaiseen sivistykseen kuuluu arvolähtokohtainen suvaitsevaisuus, kyky ymmärtää toisia ihmisiä ja kulttuureja. Näin kauniisti Lipponen kirjoittaa teoksessaan. Ja vielä: Hyvät tavat kuuluvat sivistyksen perustaan, koska ne muodostavat pelisäännöt, joiden avulla ihmiset voivat ennakoida toistensa käyttäytymistä ja ottaa toisensa huomioon.
Miten suoraan sivistynyt ihminen voi puhua?
”Olen kyllä joskus sanonut tiukasti. En ehkä joka kerta ihan loppuun asti harkiten. Mutta otan nyt esimerkin nimenomaan tästä sivistyksestä ja sen puutteesta. Arja Alhoa jahdattiin aikanaan hysteerisen, populistisen lynkkausmielialan vallassa Suomen ERM-kytkentätavoitteiden vuotamisesta vastapuolelle. Kun käytin eduskunnassa Mauno Koivistolta perimääni sanontaa ‘nahkurin orsilla tavataan’, sehän ymmärrettiin sillä tavalla, että minä suurin piirtein lynkkaan ja sitten vedän sinne orsille.”
Anteeksi, olen nyt sivistymätön. Eikö se sitä tarkoita?
”Ei. Minun lausuntoni tarkoitti, että meidän molempien nahat roikkuvat siellä, minun ja tämän opposition kansanedustajan, jos tietynlainen poliittinen kulttuuri pääsee valloilleen. Medioissa ei tunnistettu sanontaa eikä tiedetty mitä se tarkoitti.”
Äkkipikainen. Herkkänahkainen. Pitkävihainen. Kuvaavatko adjektiivit Lipposta, mediaa vai molempia?
”Turpiin tulee, kun mediaa arvostelee. Mutta siitä pidän kiinni, että niitäkin pitää kritisoida: muutenhan ne ovat niin täynnä itseään, että se on jo uhka demokratialle.”
Kritisoidaan sitten, laukussa on sopivasti päivän iltapäivälehdet. Poliittiset uutiset ovat jälleen yltäneet kanteen asti: vihjailevien tekstiviestiensä takia erotettu ulkoministeri Ilkka Kanerva on palannut vitsaillen kannattajiensa eteen, kansanedustaja Antti Kaikkonen tanssinut televisiossa niin huonosti, että tanssipariakin hävettää.
Käsitellään Kanki-Kaikkonen ensin. Tuodaanko politiikkaa tällä tavalla lähemmäs kansalaisia vai murennetaanko vähäkin usko eduskuntatyön mielekkyyteen? Mitä ne siellä tekevät? Tanssivat?
”Minä Antin kanssa tuosta käytävällä pari sanaa vaihdoin. Hänhän on tällainen lupaava ja fiksu nuori mies. Tuo on aivan yksilökohtainen kysymys. Jos se sopii persoonallisuuteen, ei siinä mitään.”
Mielenkiintoista. Mielipide-ero. Minä olen nuori ja tuomitseva, Lipponen vanha ja suvaitsevainen. Entäs sitten tapaus Kanerva? Lynkattiinko? Sorruttiinko ajojahtiin? Vai vahdittiinko vain valtaa?
”Nyt tullaan sellaiselle alueelle, jota olen pyrkinyt kiertämään.”
Puhe hiljenee, hidastuu, katkeaa hetkeksi kokonaan. Kun Paavo Lipponen puhuu hitaasti, aika todella matelee.
”Ehkä viittaan tässä nyt BBC:n ohjelmaan, jossa käsiteltiin (presidentti) Sarkozya ja Ranskaa. Sarkozyn suosio on romahtanut. Syyksi toimittaja arvioi ranskalaisten moraalisen tuomion: kansalaiset odottavat, että tiettyyn asemaan kuuluu tietynlainen käytös. Näin kai se on. Korkeassa asemassa täytyy olla tietoinen siitä, mitä odotetaan ja missä rajat kulkevat.”
Onko se oikein? Ihmiset käyttäytyvät itse miten sattuu ja kivittävät poliitikkonsa pyhässä moraalisessa kiihkossa?
”On se oikein. Poliitikoille voi asettaa korkeammat vaatimukset. Mutta joskus käy niinkin, että media saa jonkinlaisen otteen ja sitä ei päästetä. Asiat vain pyörivät ja pyörivät. Jos siihen otteeseen jää, niin siinä sitä sitten ollaan.”
Kabinetissa on hetken hiljaista. Lipponen punnitsee tarkkaan seuraavia sanojaan, harkitsee kai sanoisiko niitä lainkaan.
”Ilkka Kanerva oli minulle erittäin hyvä kollega. Hyvin solidaarinen, ystävällinen ihminen. Se minun täytyy sanoa.”
En tunne Ilkka Kanervaa. Mutta kaksisataa tekstiviestiä – se on yksinkertaisesti liikaa. Kaksisataa!
Lipposen ei ole edes teknisesti mahdollista astua samaan ansaan. Hän tunnustaa, ettei ole eläissään lähettänyt yhtä ainutta.
Noin 45 vuotta sitten Paavo Lipponen istui tässä samassa ravintolassa ja söi sipulipihviä. Parikymppinen Paavo asui opiskelijaboksissa Laivastokadulla hyvän ystävänsä kanssa, etsi itseään yliopistolta ja poliittisista liikkeistä. Jos rahat joskus riittivät Bellevuen sipulipihviin, elämä oli hetken yhtä juhlaa.
Tällaisia asioita ei ole ihan helppoa kuvitella. Lipposen ympärillä on ikääntyneen ihmisen aura – melkein kuin hän olisi syntynyt vanhana. Eikä tämä silti ole koko totuus, ei läheskään. On myös jotain liki poikamaista, jotain leikkisää; ennen kaikkea ovelassa vähän savolaisessa hymyssä, joka kareilee kasvoilla hetken ennen terävää lohkaisua. Ne tulevat yleensä huomattavan pitkän hiljaisuuden jälkeen, silloin kun itse on jo kiirehtimässä seuraavaan aiheeseen.
Ajan kulumista ylipäätään on vaikea käsittää. Poika saapuu Kuopiosta Helsinkiin, asettuu tänne, kasvaa mieheksi. Kypsässä iässä miehestä tulee pääministeri, valtiomies. Vallan hetki, suuruuden hetki, ja sitten mies onkin jo eläkeläinen, kirjoittaa muistelmiaan. Lipponen on jättänyt eduskunnan vain puolittain: päivittäin hän kävelee nykyiselle työpaikalleen talon pohjoispäätyyn, entiseen fysioterapeuttien huoneeseen, jonka Lipponen on saanut arkisto- ja työtilakseen.
Minä kai olen enimmäkseen entinen. Näin lakonisesti Lipponen määritteli itsensä, kun Otavan tiedotuspäällikkö ennen kevään kirjojen esittelytilaisuutta tiedusteli, mitä titteliä hän kirjailijasta käyttäisi.
Tottahan se on. Entinen pääministeri. Entinen puhemies. Entinen puheenjohtaja. 67-vuotiaana ihminen ei enää ole nuori. Mutta paljon on myös nykyistä: paljon muutakin kuin pölyisiä papereita, hiljaisia arkistoja ja muistelmakirjailijan yksinäisyyttä. Kiireinen kansanedustajavaimo ja kolme kouluikäistä tyttöä nyt muun muassa.
Eihän sitä millään uskoisi, että melkein pelottava sivistyskeskustelu Paavo Lipposen kanssa voi päättyä Al Bundyyn ja Pulmusiin. Mutta niin vain tapahtuu: Lipponen alkaa puhua mieltymyksestään amerikkalaisten perhekomedioiden terävään huumoriin. Kun Lipponen pääministerikaudellaan esiintyi kunniavieraana vanhassa amerikkalaisessa yliopistossaan, hän kuulemma sivusi aihetta jopa puheessaan.
”Totesin, että maailma on muuttunut. Perhe on pahin -sarjassa Archie Bunker terrorisoi perhettään. Pulmusissa perhe terrorisoi Al Bundya.”
Uskaltaisiko veikata, että kotona Dagmarinkadulla Paavo Lipponen on Al Bundyn asemassa? Päivi, Emilia, Sofia, tytärpuoli Cecilia - neljä nuorta naista ja ei enää niin kovin nuori, puheissaan verkkainen Paavo.
”Kyllä. Ehdottomasti. Neljä vastaan yksi -tilanne ei todellakaan tarkoita, että se yksi voittaa.”
Lipponen nauraa. Ei enää pelkästään myhäile, pienen hetken Lipponen tosiaan nauraa. Se kuulostaa hauskalta. On hauskaa kuulla Paavo Lipposen nauravan.
Imagen arkistojutut vuoden 2012 presidenttiehdokkaista löydät täältä.
