Pääkirjoitus: Oikea määrä toivoa

P uhuimme huhtikuun alkupuolella kaverin kanssa ilmastonmuutoksesta. Normaalisti olisimme luultavasti keskustelleet Messengerissä puhelimen sijaan, mutta nyt kun juuri ketään ei voi nähdä, on kiva kuulla edes ääni. Pentti Linkola oli kuollut pari päivää aikaisemmin, ja puhuimme hänestä, Greta Thunbergistä, kyynisestä passiivisuudesta, aktivismista ja diplomaattisuudesta, mutta ennen muuta toivosta sekä epätoivosta. Kaverini sanoi puhelimeen Uudenmaan sulkualueen ulkopuolelta, että ilmastoasioissa hän välttelee molempia, varsinkin liian suurina annoksina.

Liiallinen toiveikkuus voi pitää elämän turhan samanlaisena kuin ennenkin, estää konkreettiset toimet ja valinnat ilmaston hyväksi. Lopulta samalla tavalla toimii liiallinen epätoivo: turha tässä enää on mitään tehdä, kun maailma on jo pilalla ja tulevaisuus tuhottu. Ystäväni tähdensi todellisuushakuisia ja omista valinnoista vastuuta ottavia toimia näiden välissä, sen tapaisia kuin lihansyönnin vähentäminen.

Puhuimme ilmastosta, mutta sama todellisuushakuinen varautuminen ja vastuunotto on myös koronakriisin ytimessä. Niin kuin ovat myös toivo ja epätoivo.

Toivo on optimismia ja käsitys siitä, että elämä jatkuu kutakuinkin samoin tai parempana jatkossakin, työpaikka pysyy tai sellaisen saa ja sen mukana säännöllisen ansion. Tähän oletukseen jatkuvuudesta nojaa säännöllisesti tutkittava kuluttajien usko omaan talouteensa silloin, kun uskoa riittää. Tai näin ainakin ajattelen. Omaan talouteen on helppo uskoa silloin, kun talous on muutoinkin kasvu-uralla. Tämä usko pyörittää markkinoita, mutta se on usein myös peesaajan uskoa, joka ei välttämättä johdu omista viisaista valinnoista vaan uskosta kaikkia kannattelevaan myötätuuleen.

Voi olla, että nykyinen kriisi kääntää luottamuskysymyksen kohti omia valintoja. Mitä sellaisia toimia olet tehnyt, että uskosi omaan talouteesi on vahva, on epämiellyttävä kysymys, mutta vain siihen asti, että se kuluu käytössä arkipäiväisyydeksi. 1990-luvun lamassa meidän silloin teini-ikäistenkin päihin taottiin sanat siitä, että kenenkään lainoja ei pidä mennä takaamaan. Nykyhetki saattaa poikia opin, joka on kuin menneiden polvien suusta. Pitää varautua, kun koskaan ei tiedä, mitä voi käydä.

Kaiken tämän ympärille kiertyy moni koronan talouteen liittyvistä seurannaisvaikutuksista.

Ei ole sattumaa, että toivosta ja epätoivosta jutellut ystäväni on toimittaja hänkin. Tuollaisilla sanoilla me usein haluamme luoda merkityksiä ja nähdä nimenomaista nykyhetkeä pidemmälle tai syvemmälle.

Kun taas puhuin tämän kevään kriisistä rahoitusalalla työskentelevän kaverini kanssa, käytössä oli toinen rekisteri. Sellainen, jossa arveltiin kriisin nostavan yritysten kassan ja tuloksen jälleen isoon arvoon ohi hyvän tarinan tai henkseleiden paukuttelun. Suoranuottista talouspuhetta, mutta ei yksittäistapauksista vaan rakenteista. Kun sain häneltä lähes päivittäiseksi muodostuneen koronapuhelun kesken tämän kirjoittamisen, puhuimme yrittäjistä. Siitä, miten yrittäjyyden suosio voi laskea sen raadollisuuden paljastuttua ja suurten yritysten suosio työnantajina kasvaa. Ja siitä, miten paljon meillä on eri alojen kädestä suuhun eläviä yrittäjiä, joille yrittäjyys merkitsee vain elämistä yrittäjäriskin kanssa. Yhteiskuntana me petämme itseämme pitämällä heitä yrittäjinä, hän sanoi. Se käy vielä kalliiksi.

Kyse ei ole siitä, mikä on tähdellisintä: puhe toivon annostelusta, kassavirroista vai varautumisesta. Ne ovat eri tarkastelutasoja, jotka kerrostuvat kriisin jälkeisen elämämme päälle. Kaikkia tarvitaan, tulevaisuuden riskejä minimoivia rakenteita, oikein mitoitettua toiveikkuutta ja faktapohjaista laskelmallisuutta.

Näistä aiheista kirjoittaa myös Katriina Huttunen toukokuun Imagessa. Pyysimme häneltä ja kolmelta muulta kirjoittajalta lyhyet tekstit koronan vaikutuksia dokumentoivan kuvasarjan kylkeen. Todellisuuspako ei ole ratkaisu. Ainoa ratkaisu on todellisuushakuisuus, Huttunen kirjoittaa.