Menetän harvoin malttini töissä, mutta tietyissä tilanteissa se tapahtuu. Eniten hermostun, kun joku tärkeä asia pitäisi tehdä niin kiireellä, että jo etukäteen tietää, ettei jälki voi olla hyvää. Enkä puhu nyt juttujen teosta. Toimittaja tekee viime tingan aiheen tai uutisen vaikka kymmenessä minuutissa, jos tärkeintä on saada se nopeasti maailmalle. Noissa tilanteissa on etukäteen tehty valinta, jossa nopeus on asetettu ykköstavoitteeksi.

Suurin osa työasioista on kuitenkin sellaisia, että niitä pitäisi harkita perinpohjin, nukkua yön yli ja ottaa kaikki näkökulmat huomioon. Pitäisi hioa sana­valintoja ja miettiä tarkasti seurauksia. Nykyisessä työelämässä tehokkuuden vaatimus yrittää ajaa hyvin tehdyn työn yli. Siihen ei kannata suostua.

Stressin aiheuttamien oireiden vuoksi sairauslomalle jäänyt työ- ja oikeusministeri Jari Lindström kirjoittaa blogissaan näin: ”Koen ongelmaksi enemmänkin sen, että minulla ei ole tarpeeksi aikaa perehtyä asioihin sellaisella tarkkuudella kuin haluan. Pyrin tekemään työni niin hyvin kuin ikinä pystyn.” Tehokkuuden vaatimus on kaikkialla; työelämässä, harrastuksissa ja myös hallituksessa, jossa on kolme ministeriä vähemmän kuin edeltäjässä. Tehokkuusvaatimus alkaa käydä jo terveyden päälle. Lindström oli viisas, kun pysäytti oravanpyörän – edes hetkeksi. Työn määrä ei stressaa läheskään niin paljon kuin se, että ei saa tehdä työtään kunnolla. Me kaikki tiedämme, minkälaista jälkeä hosumisesta seuraa. Oulun murteella tuloksena on hätärääppönen kötöstys.

Päätoimittaja Marja Aarnipuro