Ovatko päävalmentajapotkut avain onneen? – Selvitys paljastaa: Näin kävi Veikkausliigassa kymmenen edelliskauden aikana

“On olemassa kahdenlaisia valmentajia: heitä, jotka ovat saaneet potkut ja heitä, jotka sellaiset tulevat vielä saamaan”, kuuluu tunnettu, huipputason joukkuepallopelien brutaaliutta ja tulosvastuuta korostava sanonta.

Yksi Veikkausliigan viime vuosien kuumimmista puheenaiheista liittyy tähän. Päävalmentajapotkuja on jaeltu jokaisen kauden aikana, välillä hyvinkin tiheään tahtiin. Osa niistä on ollut median ja fanien pitkään odottamia, toivomiakin, kun taas osa kaikki ihmiset täysin yllättäviä. Lähes kaikkia kesken kautta tapahtuvia valmentajanvaihdoksia yhdistää yksi asia: seurajohto näkee ratkaisun pakkokeinona pyrkiä parantamaan joukkueen heikkoa tuloskuntoa. Valtaosaa pelaajistosta kun ei voi kesken kautta vaihtaa.

Valmentajavaihdoksiin liittyy paljon pinttyneitä käsityksiä, myyttejäkin. Puhutaan uuden valmentajan antamasta buustista, tai putoamiskamppailuun ajautuneiden joukkueiden “pelastustalkoista”. Aikaa on vähän, ja tuloskunnon tulisi kääntyä pikaisesti. Panokset ovat kasvaneet vuosi vuodelta entistä lihavampien rahapinojen – niin sarjassa säilymisestä kuin europaikoista maksettavien – tultua näyttämölle.

Aitio tutki Veikkausliigan valmentajavaihdoksia edellisen kymmenen kauden, 2015-2024 ajalta. Otokseen pääsivät kaikki tapaukset, joissa sillä hetkellä Veikkausliigassa pelannut joukkue vaihtoi päävalmentajaansa kesken kauden.

Tarkastelujakso päättyi aina kyseisen kauden osalta siihen syksyn päivämäärään, jolloin joukkue pelasi viimeisen kilpailullisen ottelunsa. Seuraavan kauden osalta se alkoi kalenterivuoden alusta. Jälkimmäinen ajanjakso otettiin mukaan, koska sillä nähtiin kaksi pre-seasonin aikana tapahtunutta päävalmentajavaihdosta: Helsingin IFK:n Bernardo Tavaresin lähtö vuonna 2022 ja SJK:n Simo Valakarin potkut helmikuussa 2017. Otoksessa eivät siis ole tilanteet, joissa joukkue on vaihtanut päävalmentajaansa marras- tai joulukuussa, vaikka tällä olisi ollut vielä sopimus voimassa.

Tavaresin ja Valakarin tapaukset mukaan lukien, Veikkausliiga-seuroissa on tapahtunut päävalmentajavaihdos edellisen kymmenen kauden aikana yhteensä 43 kertaa tehden kausikohtaiseksi keskiarvoksi siis hieman yli neljä vaihdosta. Käytän artikkelissa pääasiassa termiä “vaihdos”, sillä osassa tilanteista kyse on ollut päävalmentajan omaehtoisesta lähdöstä (esimerkiksi Interin Job Dragtsmalla vuonna 2016) tai toisen seuran tarjoukseen tarttumisesta (esimerkiksi RoPS:in Toni Koskelalla vuonna 2019).

Silti, ylivoimainen enemmistö vaihdoksista on ollut seurajohdon antamia potkuja, jotka toki usein tavataan uutisoida “teiden erkanemisena yhteisymmärryksessä” yhdistettynä geneerisiin kiitoksiin.

Kymmenen kauden aikana eniten päävalmentajavaihdoksia ovat tehneet SJK ja FC Inter, molemmat viisi. Heidän lukemaansa toki vaikuttaa se, että Seinäjoella päävastuu vaihtui kauden 2017 aikana peräti kolmesti ja Turussa kaudella 2016 kahdesti. Perässä seuraavat neljän vaihdoksen AC Oulu, Helsingin IFK ja FC Lahti.

Ajanjaksolla vähintään viisi kautta Veikkausliigassa pelaavista joukkueista ovi ei ole käynyt lainkaan Valkeakoskella tai Tapiolassa, sillä FC Haka ja FC Honka eivät ole vaihtaneet päävalmentajaa kertaakaan kesken kauden. Myös Kuopiossa on oltu erityisen kärsivällisiä, sillä KuPS on pelannut jokaisen tarkastelujakson kymmenestä kaudestaan liigassa ja valmentaja on vaihtunut kesken kauden vain kerran, kun Pasi Tuutti sai lähteä kolmen ottelun jälkeen keväällä 2023.

Kausikohtaiseen 4,3 valmentajanvaihdoksen keskiarvoon mahtuu luonnollisestikin vaihtelua. Hektisin meno oli vuonna 2023, jolloin 12 liigaseurasta peräti seitsemässä vaihtui komento kesken kautta. Toiseksi suurin vaihtuvuus oli viime kaudella, jolloin päävalmentajavaihdos nähtiin viidessä eri seurassa – ja AC Oulussa vieläpä kahdesti. Otoskoko on vielä hyvin pieni, mutta kasvaneiden tv-rahojen myötä nousseet tulospaineet ovat hyvin voineet vaikuttaa potkuherkkyyteen. On mielenkiintoista seurata, alkavatko vaihdosten määrät asettua myös tulevina kausina viiden-seitsemän paikkeille.

Ennen kautta 2023 vaihdoksia tehtiin melko tasaisesti, kahdesta neljään joukkueeseen kaudessa. Kaudet 2015 ja 2017 olivat maltillisimmat kahden seuran vaihtaessa päävalmentajansa kumpanakin kautena. Neljänä kautena valmentaja on vaihtunut kolmella seuralla, kolmena kautena neljällä. Kymmenen vuoden ajanjaksolla päävalmentajavaihdos on täten tapahtunut vähintään 17, enintään 58 prosentissa seuroista kautta kohti.

Oleellisin valmentajavaihdoksia koskeva kysymys kuuluu tietysti: saavutetaanko niillä tavoiteltavaa hyötyä? Päävalmentajan poistuminen kesken kauden on aina kova päätös, joka vetää edellisen prosessin matalaksi ja aloittaa uuden. Pahimmassa tapauksessa kaikki pitkään ja hartaasti rakennettu – pelitapa, luottamus pelaajiin, selkeät roolit, valmennustiimi – räjäytetään atomeiksi. Parhaassa tapauksessa jo pidempään sakannut koneisto herätetään uudelleen henkiin ja kurssi kääntyy. Kuten tulemme huomaamaan, totuus on useimmiten jossain välimaastossa.

Pätevä seurajohto ymmärtää kärsivällisyyden merkityksen päävalmentajan asemaa arvioidessaan. Siihen liittyy oleellisesti varianssi, joka on jalkapallon kaltaisessa vähämaalisessa pallopelissä erittäin oleellinen asia. Liverpoolin analyytikkona vuosia toiminut Ian Graham on kirjoittanut, että 38 Valioliiga-ottelun kaudella yhden joukkueen pistemäärän keskihajonta on 7,5. Esimerkiksi 52 pisteen odottaman keräävän joukkueen todellinen pistemäärä on 70 prosentin todennäköisyydellä haitarissa 44-60. On kuitenkin 15 prosentin mahdollisuus, että se on alle 44, ja sama 15 prosentin mahdollisuus, että se on yli 60. Onni näyttelee merkittävää roolia, jopa yhden pitkän kauden aikajänteellä.

Ei ole lainkaan tavaton näky, että sarjoista löytyy joukkueita, jotka joko yli- tai alisuorittavat kauden aikana toistakymmentä pistettä odottamaansa nähden. Tämä tulisi pitää kirkkaana mielessä ennen hätiköintiä.

Onnella on luonnollisestikin vieläkin suurempi rooli, kun katsotaan vain muutamien otteluiden aikajännettä. On täysin mahdollista, että joukkue häviää kaikki kauden viisi ensimmäistä otteluaan, mutta todennäköisyyksien valossa sen olisi kuulunut voittaa niistä neljä tai viisi. Tämän vuoksi kauden alkuvaiheessa nähtäviin pikapotkuihin tulee suhtautua erityisen suurella kriittisyydellä, etenkin jos peliesitykset ovat olleet kestävällä pohjalla; silloin joko seurajohto ei ymmärrä varianssia ilmiönä, tai sitten potkujen taustalla on jotain muuta, siihen liittymätöntä ongelmaa.

Tämän ilmiön vuoksi myös seuraavia, Veikkausliigaa koskevia löydöksiä on tarkasteltava tietyllä kriittisyydellä. Jos päävalmentaja saa etenkin kauden alkuvaiheessa potkut heikkojen tuloksien takia, on kyseessä monesti myös varianssin väärällä puolella oleminen; tulokset alkaisivat ajan kanssa palautumaan keskiarvoa kohti, jos sama valmentaja saisi jatkaa. Tällaisissa tilanteissa tilalle tulevan luotsin mahdollinen, mediassa isoja otsikoita keräävä “tuloskunnon kääntäminen” voikin johtua paljolti tästä ilmiöstä.

Veikkausliigan löydöksissä on huomioitava myös toinen merkittävä asia. Valtaosassa valmentajavaihdoksia joukkue on kyseisellä hetkellä sarjan häntäpäässä, ja edellisestä kuudesta pääsarjakaudesta viisi on pelattu järjestelmällä, jossa kauden viimeiset viisi ottelua pelataan ylä- ja alaloppusarjoihin jaettuina. Heikoimman kuuden joukkoon sijoittuminen tarkoittaa siis helpompaa loppuohjelmaa, kun kärkijoukkueita ei enää kohdata. Se vaikuttaa väistämättä pistekeskiarvoihin alku- ja loppukauden välillä.

Kymmenen edelliskauden aikana on siis tapahtunut 41 päävalmentajavaihdosta tilanteissa, jolloin Veikkausliiga-kausi on ollut käynnissä. Kun tarkastellaan joukkueen sarjasijoituksen muuttumista vaihdospäivämäärästä hetkeen, jolloin tilalle hypännyt valmentaja lopettaa kautensa (useimmiten kauden päätös, muutamassa tapauksessa potkut), on päävalmentajavaihdos parantanut sijoitusta 45, pitänyt sen samana 36 ja heikentänyt sitä 19 prosentissa tapauksista.

Tarkasteltaessa ilmiötä sarjasijoitusta tiheämmällä kammalla, pistekeskiarvoilla, vaikuttaisi valmentajanvaihdos parantaneen joukkueiden tekemistä vielä enemmän. Pistekeskiarvoa on nostanut 64 ja laskenut 36 prosenttia valmentajanvaihdoksista. Yhdessäkään vaihdoksessa pistekeskiarvo ei ole pysynyt identtisenä.

Prosentuaaliset erot joukkueen tuloskunnon parantumisen ja heikentymisen välillä ovat selkeät, mutta on oleellista korostaa, ettei muutoksen suuruus ole ollut valtava. Kaikkien sijoitusmuutosten (positiiviset, negatiiviset ja samana pysymiset) keskiarvo on +0,38 sijaa per valmentajanvaihdos. 18 tapauksesta, joissa vaihdos on parantanut sarjasijoitusta, 13:ssa sijoitus on parantunut yhdellä pykälällä.

Toki yhden sijan parantaminen on monessa tapauksessa ollut juuri se ratkaiseva tekijä taivaan ja helvetin, useimmiten sarjapaikan ja putoamisen välillä. Valmentajavaihdoksista 17 kappaletta, 41 prosenttia on ollut “pelastusoperaatioita”, joissa vaihdoksen hetkellä joukkue on ollut joko sijalla 11 tai 12 – karsijan tai suoran putoajan paikalla. Näistä kahdeksassa operaatio on ollut onnistunut eli sarjapaikka säilynyt, yhdeksässä ei.

Lukijalla voi olla vahva mielikuva siitä, että Suomessa suositaan mallia, jossa potkut saaneen päävalmentajan korvaa loppukauden ajaksi tämän apuvalmentaja. Syinä voivat olla esimerkiksi käytännöllisyys tai budjetti. Näin onkin tapahtunut 44 prosentissa vaihdoksista. Ilmiö herättää usein keskustelua siitä, saavutetaanko tällä haluttua parannusta tuloskuntoon – onhan apuvalmentaja, ja usein muukin seuraan jäävä taustatiimi lähtökohtaisesti ollut mukana allekirjoittamassa ja toteuttamassa huonoon tilanteeseen johtanutta toimintaa.

Koko tarkastelun dramaattisimmat lukemat pamahtavatkin juuri tämän ilmiön ympärille. Kun joukkueen on ottanut komentoonsa senhetkisen valmennustiimin ulkopuolelta tuleva henkilö, on pistekeskiarvo parantunut peräti 87 prosentissa vaihdoksista. Lähteneen päävalmentajan apuvalmentajan ottaessa ohjat on pistekeskiarvo noussut vain 39 prosentissa tapauksista, eli laskenut peräti 61 prosentissa. Otoskoko on toki suhteellisen pieni kymmenen vuoden aikajänteestä huolimatta, mutta ainakin tämän aineiston perusteella apuvalmentajan hypätessä ruoriin eivät paremmat ajat todellakaan ole olleet selviö – päinvastoin.

Edellisen kymmenen Veikkausliiga-kauden ajalta on siis olemassa näyttöä, että päävalmentajavaihdos voi kohentaa joukkueen tulostasoa. Aiemmin listaamieni, varianssiin ja loppuohjelmaan liittyvien ilmiöiden ja otoskoon (41) pienuuden vuoksi suoraviivaisissa johtopäätöksissä tulee kuitenkin olla varovainen. Lisäksi, emme voi myöskään tietää, mitkä joukkueiden vastaavat lukemat sarjasijoituksen ja pistekeskiarvon osalta olisivat olleet samojen päävalmentajien jatkaessa kauden loppuun.

Parhaita esimerkkejä tilanteista, joissa seurajohdossa on viime kausina ymmärretty varianssin merkitys, ovat olleet VPS:n Jussi Nuorelan tilanne kaudelta 2023 ja IF Gnistanin Jussi Leppälahden vastaava viime kaudelta. Moni seurajohto olisi potkinut jo tappiokierteeseen joutuneen Nuorelan pihalle, VPS:n pamput eivät. Kuten Nuorela itsekin sanoi, he eivät muuttaneet juuri mitään ja kurssi kääntyi (toki varianssin toiseen ääripäähän). Viime kesänä media puolestaan rakasti IF Gnistan -narratiivia, jossa traaginen tulipalo yhdisti joukkueen ja siivitti hurjaan lentoon. Totuus oli tylsempi. Mitä itse Leppälahti sanoi medialle? “Tämä oli koko ajan tulossa, ajan kysymys”.

Yksittäisten valmentajavaihdosten ehdotonta auvoa jarruttaa myös ilmiön tarkastelu kausi kaudelta. Kymmenen vuoden ajanjaksolla ovat lopulta kovin vähissä tapaukset, jossa voitaisiin puhua merkittävästä kurssin kääntymisestä uuden kipparin otettua ruorin haltuunsa. Vain muutamia yksittäisiä esimerkkejä löytyy, kuten IFK Mariehamnin vaikeista tilanteista kuiville naaranneet Jimmy Wargh ja Daniel Norrmen vuosina 2023 ja 2021. Etenkin jälkimmäisen tapauksen pistekeskiarvon nostaminen 0,65:sta peräti 1,90:een on merkittävä, ja aineistossa hyvin poikkeuksellinen temppu.

Kovalla prosentilla pistekeskiarvoja nostaneita valmentajia ovat olleet myös apuvalmentaja-ilmiössä poikkeuksen tehnyt Niko Kalliokoski KPV:ssa kaudella 2019 ja Helsingin IFK:sta kaudella 2016 potkut saaneet Jani Honkavaaran pistekeskiarvon lähes tuplannut Antti Muurinen. Aivan kauden alkumetreillä päävastuuseen hypänneitä, lukemia roimasti parantaneita löytyy myös muutama – esimerkiksi Jonatan Johansson TPS:ssä 2020 ja Jani Honkavaara KuPS:issa 2023 – mutta aiemmin käsitellyn muutaman ottelun suuren varianssin vuoksi näiden tapausten korostaminen ei ole validia.

Tarkastelujakson tuhoisimman valmentajavaihdoksen titteliä ei tarvitse kauaa miettiä. Jussi Leppälahden saatua potkut KTP:sta elokuussa 2023 oli seura vielä kuivilla, sijalla 10. Potkuja hämmästeltiin laajalti jo niiden toteutumishetkellä ja kävikin niin, että tilalle tullut Juha Malinen hävisi jokaisen ottelunsa kotkalaisseuran pudotessa suoraan Ykkösliigaan.

Putkeen ei Kotkassa mennyt myöskään kaudella 2021. Vaikka kesäkuussa monoa saaneen Argo Arbeiterin pistekeskiarvo oli vaivaiset 0,50, valmensivat loppukauden aikana vuorollaan onneaan kokeilleet Gabriel Xatart sekä Teemu Kankkunen vielä alemmat lukemat. Kolmas maininta menee SJK:lle sarjakutosena potkuhetkellä majailleen seuran erotettua Aleksei Eremenkon elokuussa 2019. Loppukauden tehtävää hoiti apuvalmentaja Brian Page – lopputuloksena yhdeksäs sija Eremenkon pistekeskiarvon oltua 1,42 ja Pagen 0,38.

Vaikuttaa siltä, että onnistuneiden valmentajanvaihdosten reseptiin ovat vahvasti kuuluneet täysin ulkopuolinen korvaaja sekä seurajohdon tekemä maltillinen analyysi tunnepitoisten ja impulsiivisten päätösten sijaan.

Päävalmentajan vaihtaminen kesken kauden on ilmiön yleistymisestä huolimatta aina omanlaisensa riski, joka ei kerro ainoastaan kyseisen henkilön epäonnistumisesta. Jos seuraan on hankittu talven aikana uusi päävalmentaja – vieläpä monivuotisella sopimuksella, kertoo tämän ulos potkiminen ensimmäisen kauden aikana paljon myös seurajohdon osaamisesta ja päätöksentekokyvystä niin meneillään olevan kauden aikana kuin valmentajan rekryprosessissakin. Epäpätevyys voi tulla myös taloudellisesti hyvin kalliiksi.

Toisaalta, tarkastelu osoittaa, että hyvin koordinoidulla päävalmentajavaihdoksella voi saavuttaa myös tuloksellista etua. Vaikka vaihdokset kääntävät tuloskuntoa massiivisesti vain hyvin harvoin, voi yhdenkin sarjasijoituksen verran parantaminen maksaa itsensä takaisin, jos kyseessä on sarja- tai europaikka. Toki edelleen on korostettava, ettemme voi elää rinnakkaistodellisuuksissa ja sanoa täten, kuinka joukkueen kausi olisi jatkunut ilman vaihdosta. Vertaileva tarkastelu tilanteista, joissa potkut ovat olleet lähellä, mutta jääneet toteutumatta, olisi toki arvokasta.

Annetaanko Veikkausliigassa liikaa päävalmentajapotkuja? Kompleksiseen ilmiöön on mahdotonta antaa absoluuttisen oikeaa tai väärää vastausta. Jokaiset hätiköidysti, tunnepitoisesti tai liian hataraan analyysiin perustuvat potkut ovat kuitenkin liikaa. Pitkäjänteisiä, loogisesti eteneviä prosesseja ei Veikkausliiga-seuroissa edelleenkään nähdä ruuhkaksi asti.