Toimittaja löysi 40 vuotta vanhan kirjan Suomen matkailuvalteista – Miltä näyttävät Oulun vanhat nähtävyydet nyt?

Äitini luona on paljon nostalgisia tavaroita lapsuudestani. Muistan selanneeni Kotimaan matkanähtävyydet -kirjaa, ennen kuin osasin kunnolla edes lukea.

Kirja on vuodelta 1986, ja se on kirjoittanut jo edesmennyt matkailukirjailija Vesa Mäkinen WSOY-kustantamolle.

Kun tutkin teosta nyt, melkein 40 vuotta sen ilmestymisen jälkeen, huomaan, että osa sen nähtävyyksistä ei tunnu enää varsinaisilta ihmeiltä. Tai sitten on niin, että kirjan kohteet eivät ole nähtävyyksiä sukupolvelleni, joka syntyi kirjan ilmestymisen aikoihin.

Oulun nähtävyyksiksi kirja kertoo seuraavat: Sankivaaran laskettelurinne, Pyhän Tuomaan kirkko eli Puolivälinkaan kirkko, Oulun yliopistoalue Linnanmaa, Tuomiokirkko, Turkansaaren ulkomuseo, Oulunlinnan vallit, Rantakatu ja Kauppatori.

Kiinnostavaa. Nykyään Oulun tärkeimpinä nähtävyyksinä pidetään tietääkseni aivan toisia paikkoja. Erityisesti Sankivaaran laskettelumäki ja Pyhän Tuomaan kirkko kuulostavat yllättäviltä valinnoilta.

Täytyy esimerkiksi myöntää, etten ole ehkä tajunnut Pyhän Tuomaan kirkon olevan kirkko. Se ei tavoittele taivaita vaan on pikemminkin tasakattoinen, 1970-luvun valesokkelitalo. Sankivaaran laskettelurinteestä en ole kuunaan kuullut. Sen sijaan Sankivaara-niminen paikka tunnetaan kyllä golfista.

On siis aika käydä katsomassa, mitä kuuluu kirjassa mainituille Oulun nähtävyyksille. Miltä ne näyttävät nykykatsojan silmin? Ehkä samalla selviää, miksi ne ovat olleet nähtävyyksiä.

Tie mutkittelee maalaismaiseman läpi Sankivaara-nimiselle alueelle. Maasta kohoilee lyhytnurmisia kumpuja. Mikään nyppylöistä ei muistuta edes etäisesti laskettelumäkeä.

Tarvitsemme apua. Mieleeni tulee oululainen Sakari Paussu. Hän harrastaa kesäisin alamäkipyöräilyä muun muassa Ruskotunturilla, jossa oululaiset nykyään talvisin laskettelevat. Hänhän kertoi kerran treenanneensa juuri Sankivaaran entisessä laskettelukeskuksessa!

– Muistat oikein. Teidän pitää jättää golfkentän parkkipaikalle auto ja siitä kävellä pururataa pitkin päästäksenne Sankivaaralle, Sakari Paussu kirjoittaa vietissään.

Jes!

Pian saapuu viesti, jossa Paussu on piirtänyt kartalle kaksi viivaa: toinen on hänen mukaansa vanhan laskettelumäen kohdalla ja toinen hiihtohissien kohdalla.

Ja kas, golfkentän parkkipaikkojen takaa lähteekin loivasti ylöspäin pururata, joka johtaa meidät vanhan metsän läpi pienen vaaran laelle.

Kumpu kiviröykkiön ja nuoren metsän alla näyttää siltä, että siinä voisi olla vanhan laskettelumäen laki. Kiviröykkiön päällä on ehkä ollut rakennus. Kuvittelen laskettelijoita talviauringossa, kurvailemassa slalomsuksillaan rinnettä alas. Rinne ei ole kovin korkea, mutta ehkä litteän Pohjanmaan oululaisilla ei ole ollut paljoakaan valinnanvaraa.

Alhaalla käymme vielä Oulu Golfin toimistossa ja vastaanotossa. Sieltä kerrotaan, että heidän apulaiskenttämestarinsa Veli-Matti Stefanius saattaa tietää asiasta laskettelurinteestä lisää, sillä hän on asunut lähellä jo varhain.

– On siinä ollut laskettelukeskus, vahvistaa 41-vuotias Stefanius.

Hän on kuulemma sen verran nuori, ettei ehtinyt nähdä laskettelurinnettä toiminnassa. Stefanius arvelee, että laskettelukeskus sulki hissinsä 80-luvun lopulla. Tarkkaa tietoa hänellä ei tietenkään siitä ole, vain kuulopuheita. Lapsena hän sentään laski rinnettä alas rattikelkalla ja myöhemmin lumilaudalla.

– Sehän se oli tympeää, kun piti sitten aina kiivetä se mäki ylös, koska hissiä ei ollut enää, Stefanius nauraa.

Maisemaselvityksiä googlettamalla hahmotan, että Sankivaara on osa Sanginjokivartta, joka on määritelty maakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi. Ehkä juuri luonnon vuoksi Sankivaara on listattu nähtävyydeksi.

Saavumme Puolivälinkankaan kirkon eli Pyhän Tuomaan kirkon pihaan. Se on monimutkainen rakennus, jonka katto muodostuu paitsi tasakattoisista tasoista, myös kaltevista linjoista.

Kirkko, Puolivälinkankaan tasakattoinen ostoskeskus ja pari asuinkerrostaloa sen vieressä ovat kaikki poltettua savitiiltä. Ostarin pikkurakennuksessa on kuntosali ja baari-ravintola, toisessa rakennuksessa ruokakauppa.

Vuonna 1975 valmistuneessa kirkossa on isot ikkunat, jotka päästävät sisään luonnonvaloa. Niiden karmien päällä näkyy kuitenkin olevan myös sammalta. Sokkeli näyttää todella olevan 1970-luvun pahamaineinen valesokkeli.

Kirkon koillisseinustan jyrkkä linja kohoaa ylös korkean vanhan männyn vieressä. Olo on jylhä. Ei tämä sittenkään ole mikä tahansa rakennus.

Kirkon on aikanaan suunnitellut nuori arkkitehti Juha Leiviskä, joka voitti alueen suunnittelukilpailun. Arkkitehti leikitteli luonnonvalolla ja ajatteli rakennuksen olevan teos, vähän kuin musiikkikappale on sävellys. Uransa aikana Leiviskä tuli tunnetuksi juuri kirkoistaan.

Oulun kaupungin teettämästä Puolivälinkankaan selvityksestä näkee, että 1970-luvulla haluttiin luoda alkuperäistä luontoa säilyttävä lähiö ja sen laidalle ikään kuin pieni torialue, johon kirkkokin kuului. Vuosikymmen oli lähiörakentamisen kulta-aikaa, kun Suomi kaupungistui ja asuntoja tarvittiin nopeasti lisää.

Kirkon kohtalo on ollut viime aikoina vaakalaudalla, sillä siinä on todettu sisäilmaongelmia. Sitä on kuitenkin esitetty peruskorjattavaksi, sillä Puolivälinkankaan asukkaat pitävät kirkkoa tärkeänä. Sillä on myös arkkitehtonisia arvoja. Samoin kuin Sanginjokivarsi, myös Pyhän Tuomaan kirkko on myös määritelty arvokkaaksi kohteeksi.

Nykyään lukisin oululaisiksi nähtävyyksiksi ainakin Nallikarin uimarannan, Pikisaaren vanhan puutalosaaren sekä Toripolliisi-patsaan. Se pystytettiin vuonna 1987 eli vuosi Mäkisen kirjan ilmestymisen jälkeen.

Patsaan luona Oulun kauppatorilla ei tarvitse kauaa odottaa, kun yhdysvaltalainen Bonnie Degenhard tulee poseeraamaan sen viereen. Hänen tyttärensä käyttää kameraa.

– Tulin Wisconsinista lomalle Ouluun. Tarkoitus on etsiä vanhoista arkistoista suomalaisia sukujuuria.

Degenhard kertoo löytäneensä Toripolliisin ”Things to See in Oulu”-listalta, jossa mainostetaan paikkakunnan nähtävyyksiä. Sen enempää Degenhard ei osaa sanoa toripoliisista nähtävyytenä. Moni haluaa sen kanssa kuvan, niin kuin hänkin mielellään halusi.

Seuraavaksi hän aikoo ostaa viereisestä kauppahallista suomalaista juustoa.

Lapin matkailuinstituutin entinen johtaja, matkailututkija Johan Edelheim vastaa sähköpostiini Japanista.

Edelheim vahvistaa: Kyllä, nähtävyyksissä on aina ollut paljon muoti-ilmiöitä, kautta aikojen. Se, millaisena koemme maailman milloinkin, vaikuttaa käsitykseemme nähtävyydestä.

”Esimerkiksi luonto ja varsinkin suuret maisemat kuten vuoret ja metsät koettiin pelottavana eikä laisinkaan nähtävyytenä noin 1700-lukuun saakka”, Edelheim kirjoittaa.

Hän kertoo, kuinka Japanissa Hokkaidon saarella oli vuoden 1972 olympialaisten jälkeen laskettelubuumi, ja uusia laskettelurinteitä avattiin paljon. Moni pieni laskettelukeskus on sittemmin lopettanut, mutta isommat kuuluisat keskukset vetävät ihmisiä muualta.

Edelheimin mukaan nähtävyydet ovat sidoksissa paitsi kulttuuriin, myös nationalismiin eli oman kansan merkityksen vahvistamiseen.

Suomessa valtio teki paljon työtä luodakseen kansallismaisemia ympäri maata jo 1930-luvulla. Valtio rakensi valtionhotelleja, jotta kansa pystyisi matkustamaan niihin paikkoihin.

Nykyisin taas korostuvat Edelheimin mukaan ”Instagram-kelpoiset” kohteet. Jos jokin paikka näyttää sosiaalisessa mediassa hyvältä, se saa enemmän merkintöjä kuin muut, mikä kerää lisää matkailijoita.

Näin digitaalisuus muuttaa myös tapojamme katsoa ja arvottaa maisemaa. Ehkä Sankivaarallekin saisi vielä laskettelukeskuksen, tarvitaan vain hauska ja sosiaalisen median taitava hiihdonopettaja.

EDIT 16.10. klo 9.35: Täsmennetty artikkelin kohtaa Hokkaidosta talviurheilukeskuksena.