Kuka päätti, että militarismi on vastuullista ja pasifismi väärä vastaus?
On sietämätöntä, että militarismi on kaapannut suomalaisen puolustuspolitiikan ilman keskustelua, perusteet salaten, Ville Blåfield kirjoittaa.
Kun kerroin isoäidilleni, että valitsen asepalveluksen sijaan siviilipalveluksen, hän halusi siirtyä jatkamaan keskustelua parvekkeelta sisälle, etteivät naapurit kuulisi. Valinta oli itselleni kuitenkin selvä: en voisi kouluttautua tappamaan.
Muistan, miten armeijan käyneet miehet suhtautuivat teini-ikäisen argumentaatiooni. Tyypistä riippuen joko isällisesti tai silmiä pyöritellen minulle selitettiin, ettei intti ollut ollenkaan sellaista. Tappamista enemmän kyse oli elinikäisten ystävyyksien solmimisesta, erätaidoista ja sotkumunkeista. Mutta minä pysyin kannassani. Armeijassa opetellaan tappamaan.
Myöhemmin, jo aikuisena, osallistuin työni takia puolustusvoimien maineikkaaseen lobbausoperaatioon, valtakunnalliselle maanpuolustuskurssille. Siellä opin, miten tappamisesta näissä piireissä puhutaan. Charmantit kenraalit yksi toisensa jälkeen luennoivat meille “joukkoihin vaikuttamisesta”, “ilmasta maahan vaikuttamisesta”, “kohteisiin vaikuttamisesta”.
Niin ikään kurssille ilman inttitaustaa päätyneen kaverini kanssa supisimme chatissa, että “joukot” toki ovat ihmisiä, ja ”kohteissa” toki on ihmisiä, vaikka ne armeijan kerrastoihin on saatettukin pukea. Ajatteluni oli pysynyt yhtä naiivina kuin kutsuntaiässä, enkä voinut sille mitään. Mielestäni sodassa, ja jopa rauhan ajan ”varautumisessa”, oli edelleen kyse tappamisesta.
”Osalla uutta kassaa on tarkoitus palata jalkaväkimiinoja maastoon kylväväksi maaksi Venäjän, Myanmarin, Iranin ja Pohjois-Korean hyvään seuraan.”
Totta kai maanpuolustuskurssi myös lisäsi reservin sivarin ymmärrystä puolustusvoimista, kokonaisturvallisuudesta, huoltovarmuudesta ja sen sellaisesta. Kenraalit tekivät vaikutuksen kosmopoliitilla sivistyksellään ja samettisella rauhallisuudellaan. Mahdollinen Nato-kiima peitettiin hyvin.
Mutta niin hyvin ei pasifistin aivopesu onnistunut, etteikö Suomen äkillinen Nato-keskustelu vuosikymmen myöhemmin olisi tökkinyt. Kun Facebook-feedini jäsenhakemuksen hyväksymisen jälkeen täyttyi skumppakilistelykuvista, minua kuvotti. Aivan kuin ketään ei olisi kiinnostanut, miksi siihen sotilasliittoon nyt haluttiin liittyä.
Yhtä vierailta ovat tuntuneet turpo-uutiset ja niiden reaktiot sittemminkin. Suomen puolustusmäärärahojen nosto useilla miljardeilla vuodessa tai henkilömiinat kieltävästä 164 valtion Ottawan sopimuksesta irrottautuminen on Nato-jäsenyyden tapaan esitetty vaihtoehdottomina, vastuullisina valintoina, joita vastaan pullikoiminen on “tässä maailmanajassa”, tai “tässä geopoliittisessa tilanteessa” turhaa ininää.
Ininää on myös Rauhanliiton, Sadankomitean, Rauhanpuolustajien, Rauhankasvatusinstituutin ja ajatushautomo Safer Globen toiminta. Näiden rahoituksen, rauhantyön valtionavustuksen, valtioneuvosto päätti lopettaa viime keväänä. Rauhanjärjestöt saivat yleisavustusta yhteensä 325 000 euroa vuodessa.
Puolustusmenot aiotaan nostaa kymmeneen miljardiin euroon vuodessa. Osalla uutta kassaa on tarkoitus palata jalkaväkimiinoja maastoon kylväväksi maaksi Venäjän, Myanmarin, Iranin ja Pohjois-Korean hyvään seuraan.
Erotuksena pahoista valtioista Suomi aikoo kuitenkin jatkossakin sitoutua Ottawan sopimuksen humanitäärisiin tavoitteisiin ja miinojen vastuulliseen käyttöön, ulkoministeri Elina Valtonen lupasi.
En haluaisi näyttää näitä otsikoita 18-vuotiaalle itselleni.
”Kuka päätti, että militarismi on vastuullista ja pasifismi väärä vastaus?”
Si vis pacem, para bellum. Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan, toistelevat suomalaispoliitikot mielellään antiikin ajan onelineria.
On sietämätöntä, että näin valtavia käännöksiä arvopolitiikassa tehdään jääkaappimagneettiviisauksiin ja salaisiksi julistettuihin Puolustusvoimien muistioihin vedoten, kuten Ottawan sopimuksen kanssa tapahtui. Kiitos Helsingin Sanomien Jarmo Huhtaselle, joka sentään pani asian merkille.
Edes kerran kenraalit, häkkäset ja valtoset voisi kärrätä A-studioon vastaamaan, miksi ei varauduta rauhaan? Miksi ei leikkaamisen sijaan lisätä rauhantyön rahoitusta, tai pyritä supistamisen sijaan laajentamaan kansainvälisiä aseistariisuntasopimuksia?
Kuka päätti, että militarismi on vastuullista ja pasifismi väärä vastaus?
Siviilipalveluksen suorittaneet on vapautettu asepalveluksesta vain rauhan aikana. Siviilipalveluskoulutuksessa tämä tehtiin hyvin selväksi. Lapinjärven sivarikeskuksen suuressa saunassa me pikku hipit naureskelimme kyllä tietävämme, mikä homma meille oli sodan aikana suunniteltu.
Miinanpolkija.
