Suomen jalkapallotulevaisuuden suurin toivo on futaaja, ei jalkapalloilija – Mitä se tarkoittaa sinivalkoiselle juniorivalmennukselle?

Vaajakosken urheilupuistossa heinäkuussa 2021 pelattiin tavallinen Kakkosen C-lohkon kamppailu FC Vaajakosken ja Oulun Luistinseuran välillä. Lähtökohtaisesti miljöö ei säteile asetelmaa, joista myöhemmin lauletaan lauluja tai joista kerrotaan lapsenlapsille.

Asiantuntijakommentaattorina noteeraan mikin takaa kuitenkin jo heti pelin ensiminuuteilla jotain poikkeavaa. Kentällä ei olekaan 22 pelaajaa, vaan ainoastaan 21.

Yksi kentällä kirmaavista ei nimittäin ole vain pelaaja, hän on futaaja. Tuo hintelä keskikenttämies, joka viettää samana lämpinänä kesäiltana myös 17-vuotissyntymäpäiväänsä, vangitsee heti silmäni.

Tunnettukaan hän ei ole, sillä intohimoinen selostajaparini Olavi Hetemäki kutsuu koko ensimmäisen jakson häntä sukunimellä Limatta. Korjaamme asian toiselle jaksolle. Vaajakosken kesäillan 46. minuutista eteenpäin tämä futaaja tottelee nimeä Otso Liimatta.

Myöhemmin Liimatan ei ole enää tarvinnut itseään esitellä, vaan hänen nimensä on noussut monien huulille.

Läpimurto Veikkausliigassa 18-vuotiaana. Euroopan suurseurojen kosiskelujono. Pikkuhuuhkajien rakentelu- ja murtautumisvaiheen reppuselkään nappaaminen. Siirto Portugalin pääsarjaan Famalicãon riveihin 19-vuotiaana.

Jalkapalloileva Suomi on kohissut viimeiset kaksi vuotta nuoresta oululaisesta. Otso Liimatta on monella tapaa massasta poikkeava suomalainen pelaajalupaus.

Miksi juuri Liimatta? Miksi juuri hän on niin hyvä?

Perspektiiviä tulee laajentaa. Mikäli keskitymme vain Otso Liimatan oman uran seurantaan, kadotamme jotain hyvin oleellista. Asioita, jotka ovat perustavanlaatuisia kysymyksiä maamme pelaajakehityksessä.

Otso Liimatan puristaminen pelkkiin termeihin “taitava” tai “hyvä pelikäsitys” ei tee hänen pelaamiselleen oikeutta – ei edes puoliksi. Kaikki lähtee peruspelaamisen käsitteestä.

Ilman riittävää peruspelaamisen työkalupakkia tämä Tervareiden kasvatti ei olisi saanut sopimusta huippukovaan Portugalin pääsarjaan. Jotta voimme käsitellä esillä olleita, lehtien palstoille päätyviä pelitekoja, on meidän ymmärrettävä ensin peruspelaamisen merkitys.

Spesialistien aikakausi jalkapallossa on vääjäämättä ohi. Pelaaja ei pelaa kovassa eurooppalaisessa sarjassa, mikäli hänen pelaamisensa perustuu ainoastaan näyttäviin, ohikiitäviin hetkiin useimmiten pallon kanssa. Tällaisia taianomaisia väläyksiä esittäviä pelaajia toki löytyy yhä, mutta kaikilla heillä on perusta kunnossa. Myös Otso Liimatan peruspelaamisen korkea taso mahdollistaa sen, että valmentaja voi luottaa häneen illasta toiseen.

FIFAn aineiston mukaan yksittäinen pelaaja pitää palloa hallussaan 90 minuutin jalkapallo-ottelun aikana keskimäärin yhden minuutin ja 49 sekuntia.

Liimatan kaltaisilla pelaajilla lukema voi olla korkeampi, muttei merkittävästi. Yksikään pelaaja jalkapallomaailmassa ei ole niin hyvä, että pelkästään parin-kolmen minuutin tekeminen riittäisi tuomaan viivan alle plusmerkkisen saldon.

Peruspelaamisen palikoiden ollessa riittävän vahvoja, voi pelaaja saada säännöllistä vastuuta. Tämä mahdollistaa myös niiden hengästyttävien hetkien tuottamisen. Aivan, kuten Otso Liimatan tapauksessa.

Liimatta ei petä puolustusmuodossa toimiessaan tai pallollisissa valinnoissaan. Katsokaa ensi kerralla myös miehen pallotonta tekemistä; ymmärrys esimerkiksi ensimmäisen puolustajan roolista on korkealla tasolla. Tämä näkyy erinomaisena tunnistamisena siitä, milloin etäisyys vastustajaan, ja samalla vastustajan kosketuksen pituus, on riittävä, jotta voi yrittää riistoa, milloin järkevin peliteko on jäädä noin metrin päähän ohjaamaan ja peittämään ja milloin vetäytyä kauemmas.

Tämä kaikki yhdistettynä sekä motorisesti että kognitiivisesti tasokkaaseen askeltiheyden muunteluun tekee Liimatasta riittävän tasokkaan pelaajan myös pallottomaan vaiheeseen. Yksilötason puolustustekojen lisäksi Liimattaan voi luottaa myös kollektiivisesta näkökulmasta; hänellä on sekä ymmärrys että tahtotila toimia esimerkiksi joukkueprässin tai puolustusmuodon mukana – luotettavasti.

Joukkueen pallollisessa vaiheessa pelaajan peruspelaamisen kulmakiviä ovat hänen yksittäiset valintansa pallon kanssa ja toiminta ilman palloa. Liimatta toteuttaa molempia korkealla perustasolla. Kuinka monta kosketusta tilanteessa on järkevä ottaa?

Pelatako palloa yhdellä kosketuksella vai odottaako vastustajan kontaktiin asti tilan synnyttämiseksi tämän taakse?

Onko järkevämpää pelata isompi pallo painottomalle puolelle vai houkutella vastustajia edelleen lähemmäs esimerkiksi in-out -syötöllä? Missä kulmassa tarjota itseään vapaaksi?

Ilman peruspelaamisen taitoja pelaajalla ei ole pienintäkään toivoa saada sopimusta Euroopan huippusarjoihin. Siksi onkin tärkeää, että puhumme nykyistä huomattavasti enemmän peruspelaamisen merkityksestä.

Perparim Hetemaj, tavallaan myös Teemu Tainio, nähtiin ennen ulkomaille lähtöään taitavina kymppipaikkoina, jotka pystyivät ohittamaan vastustajia näyttävillä harhautuksilla. Lopulta heistä tuli hyvin erilaiset pelaajat. Varsinkin Hetemaj’n tarina 300 Serie A -ottelun luottoratsusta suorastaan ulvoo peruspelaamisen tärkeyttä.

Kun pelaajalla on peruspelaamisen paketti korkealla tasolla, pysyy suoritustason niin sanottu lattia koko ajan melko tasaisena, kenties hitaasti mutta varmasti kausi kaudelta nousten. Ilman lattiaa ei voi rakentaa kattoa. Varsinkaan etelähelsinkiläisellä huonekorkeudella.

Peruspelaaminen ei ole mediaseksikästä. Highlight-koosteet ja Instagram-postaukset jäävät vähemmälle huomiolle. Ymmärrettävää median ja kannattajien näkökulmasta, mutta suomalaisen valmennuksen tulee kuitenkin ymmärtää sen merkitys. Se, että junioripelaajille tuotettavassa narratiivissa korostuvat hienot vaparimaalit ja harhautukset, ei itsessään ole mitään väärää.

Vaara piilee kuitenkin siinä, jos tämä myydään heille ainoana merkityksellisenä tekijänä. Silloin ei puhuta enempää eikä vähempää kuin harhaisesta unelmahötöstä.

Kuinka paljon suomalaisessa juniorivalmennuksessa luodaan tilanteita, joissa päästään koutsaamaan pelitekoja laadukkaasti toteutetusta lähestymisestä prässättävään vastustajaan?

Entä oikeaoppisen pausan käytöstä hätäisen läpisyöttöyrityksen sijaan? Pallonhallinnan huolehtimisesta omalla joukkueella vastustajan hengittäessä iholle?

Ottelun lopputuloksen kannalta tärkeimpiä pelitekoja – boksitoimintoja ja murtautumista – on kyllä nostettu vuosi vuodelta enemmän keskiöön. Se on hyvä. Niiden rinnalla - tai päällä, koska asiat eivät ole toisistaan erillisiä – tulisi kuljettaa myös peruspelaamisen laatutekijöitä.

Koska Otso Liimatan peruspelaaminen on vahvaa, on hän kyennyt nostamaan huonekorkeuttaan. Sekä peruspelaamiseen että katon nostattamiseen kytkeytyy elintärkeänä aspektina pelaajan suhde ympäristöön, sen havainnointi.

Jalkapallo-ottelussa ei ole ainuttakaan tilannetta, jossa päätöksenteko ei olisi suoraan alisteinen ympäristöstä kerättävälle informaatiolle.

Jo Vaajakosken nurmella Otso Liimatta erottui tässä asiassa kahdessa minuutissa. Puhutaan monesti kliseisen kuuloisesti pelaajista, joilla “ei näytä olevan koskaan kiire”.

Miksi? Koska nämä pelaajat keräävät jatkuvasti ympäriltään informaatiota, minkä ansiosta tässä taitavat toimijat ovat muita askeleen edellä.

Tässä on syy, miksi Otso Liimatalla oli Kakkosen pelissä ympärillään tenniskentän verran tilaa ja miksi hän toimii laadukkaasti Pikkuhuuhkajien otteluissa puhelinkopin lattian kokoisilla alueilla.

Myös nopeuden käsite on ymmärrettävä eri tavalla. Nopea pelaaja havainnoi, tekee päätöksen ja toteuttaa toiminnot ympärillä olevia kilpakumppaneitaan nopeammin. Joskus kyse on suorasta, täysvauhtisesta spurtista. Hyvin monesti ei.

Kuinka paljon altistamme junioripelaajamme jatkuvalle informaatiotulvalle ja haastamme tekemään päätöksiä kaikessa kenttätoiminnassaan? Ympäristön mukaan ottamisessa on menty 2000-luvulla Suomessa eteenpäin, mutta tekemistä riittää yhä.

Jokaista harjoituskertaa suunnitellessa tulee valmennuksen kysyä kenties se tärkein kysymys: kuinka suunnittelemamme harjoitteet ja pienpelit tukevat pelaajan informaatio-ärsyke-päätös-toiminta -ketjua? Tämä kysymys on vedenjakaja siinä, haluammeko nähdä maassamme jatkossa myös futaajia, ei ainoastaan pelaajia.

Kun alamme päästä Otso Liimatan pelaamisen mediaseksikkäämpään puoleen, huomaamme senkin olevan äärimmäisen vahvasti kytköksissä peruspelaamiseen. Tämän vuoksi en henkilökohtaisesti liikaa pidä pelaajan yksittäisestä vahvuudesta puhumisesta.

Kiistatonta silti on, että palloa kuljettaessaan Liimatta on fantastinen. Hänen nopeutensa ei juuri putoa, vaikka hän kuljettaessaan joutuu tekemään suunnanmuutoksia. Kyky syöttää, laukoa tai harhauttaa kovatempoisesta kuljetuksesta on jo nyt yksi suomifutiksen laadukkaimmista.

Mihin kaikki tämä taito liittyy? Ympäristön havainnointiin.

Taidon käsite saattoi tarkoittaa vielä 90-luvulla pelaajan toimintaa pallon kanssa suljetussa ympäristössä. Sitä, mitä valmentajan tai vanhemman kaulasta roikkuvan Casion digitaalit näyttivät ajaksi taitokisojen pujotteluradalla.

Tästä maailmasta on onneksi jo tultu kauas. Jalkapallotaito on parhaan mahdollisen lopputuleman tuottamista suhteessa ympäristön ärsykkeisiin. Junioreille tämä tulee tehdä selväksi jo varhaisessa vaiheessa. Suljetun taidon harjoitteleminen esimerkiksi omalla ajalla on aivan ok, kunhan tätä taitoa tuodaan jokaisessa harjoitustapahtumassa ympäristön kontekstiin. Otso Liimatta on tämän merkityksestä hyvin konkreettinen esimerkki.

Liimatan kykyyn toimia taitavasti korkeilla nopeuksilla ja pienissä tiloissa liittyy hänen pyrkimyksensä murtaa linjoja.

Koska hän pystyy operoimaan vastustajan kymppialueella pienissä väleissä, pääsee hän tämän havainnointitaitonsa ansiosta antamaan murtavia syöttöjä läheltä linjaa. Kuljetustaitonsa ansiosta hän voi murtaa viimeisen linjan myös itse ohittamalla.

Oli sarja tai maa mikä hyvänsä, ovat hyökkäyspään pelaajista arvokkaimpia tätä uhkaa tuottavat pelaajat. Liimatan mindset tässä asiassa on suomalaispelaajalle melko poikkeuksellinen. Tämä poikkeuksellisuus kertoo positiivista kieltä Liimatasta pelaajana, mutta valitettavasti enemmän negatiivista suomalaisesta pelaajakehitystä.

Olemme tuottaneet liukuhihnalta aivan kohtalaisia keskikenttäpelaajia, joiden yhdeksi esteeksi läpimurtoon on jäänyt viimeisen linjan uhkaamisen puute.

Murtautumisvaiheen lisäksi Liimatta osaa ja haluaa liikkua rangaistusalueelle korkean maaliodottaman alueille. Laukaus hänellä ei ole mitenkään massasta erottuva, mutta viimeistelytaito on riittävän hyvä eurooppalaiselle tasolle.

Kyse on tässäkin asiassa taitavasta informaation keräämisestä: kuinka maalivahti on sijoittunut ja mistä päin tulossa? Onko jommassakummassa kulmassa blokkia? Millaisen osuman palloon haluaa nyt tulevaan syöttöön?

Halu pyrkiä kentällä edullisempaan asemaan on leimallista Liimatalle. Tämä ei aina tarkoita syvyyssuuntaista etenemistä. Mikäli se on järkevin valinta, Liimatta kyllä tekee senkin. Mikäli samaa kaistaa ei voi edetä, vaihtaa hän sitä. Kaikessa pallollisessa toiminnassa päämääränä on kuitenkin päästä uhkaamaan viimeistä linjaa.

Tätä voimme myös Suomessa kysyä: kuinka paljon valmennamme pelaajiamme tätä pyrkimystä kohden? Veikkausliiga on todettu perusteellisen analyysin kauttakin sarjaksi, jossa pelissä “ei tapahdu hirveästi mitään”.

Tällä viitataan etenkin täysvauhtisten, viimeistää linjaa ja sen selustaa uhkaavien pelitekojen puutteeseen. Liimatta on hyvä esimerkki pelaajasta, joka kykenee tuottamaan näitä toistuvasti – ilman, että on varusteltu vaikkapa Adama Traoren fysiikalla.

18-vuotiaana johtavaksi pelaajaksi nousu Veikkausliigassa ja 19-vuotiaana Portugalin pääsarjassa minuuttien haaliminen ei onnistu tavalliselta pelaajalta.

On oltava futaaja, kenties vielä osuvammin englanniksi baller. Millä meriiteillä pelaajaa voidaan siis kutsua futaajaksi?

Otso Liimatan tarkastelu antaa meille paljon vastauksia. Hän on itsessään jo vastaus.

Lista onkin pitkä. Hän on alle 20-vuotiaana jo henkisesti vahva ja kypsä, mikä mahdollisti osaltaan ison vastuunkannon aikuisten joukkueissa. Hän on taitava informaation kerääjä pelin joka tilanteessa yhdistettynä korkeisiin peruspelaamisen ominaisuuksiin, mistä tuloksena kyky toimia kovatempoisessa ympäristössä. Hänellä on myös korkeatasoinen tietoisuus pelin edistämisestä ja hänestä huokuu halu mennä ratkaisemaan hyökkäyksiä kriittisille alueille.

Otso Liimatta on kuitenkin myös kysymys siitä, että kuinka paljon näiden asioiden vaaliminen jokapäiväisessä arjessa liittyy suomalaiseen juniorivalmennukseen ja sinivalkoiseen pelaajakehitykseen?

Pahoin pelkään, etteivät riittävästi.